Yleinen

Aitoja – tarinoita Helsingistä

Aita on arkisesti ajateltuna rakennelma, joka rajaa jonkin alueen, toimii näköesteenä tai estää kulkua. Helsingissä aitoja, kaiteita ja niitä muistuttavia rakennelmia on lukuisia. Kiersimme tutkimassa Helsingin aitoja ja pohtimassa, rajoittuuko niiden merkitys niiden funktioon.

TEKSTI: Marissa Rämänen KUVITUS: Jennifer Ahlamaa

Denise Zieglerin Kolme aitaa -ympäristöteos

Kuvataiteilija Denise Zieglerin Konalassa sijaitseva ympäristöteos ohjaa huomion aitojen tarkoitukseen eri alueilla. Keskustan lähettyvillä aidat ovat pääosin koristeita, kun taas kaupungin reuna-alueilla ne toteuttavat aidoille ominaisempaa tarkoitusta näkemisen tai kulun estäjinä.

Zieglerin kolme aitaa sijaitsevat Hilapellon puistossa, Luoteis-Helsingin Konalassa, lyhyiden välimatkojen päässä toisistaan. Aidat ovat tuotu keskusta-alueelta ja ne edustavat jokainen eri tyyliä. Ensimmäisenä huomion kiinnittää verkosta ja betonista tehty aita, jonka malli on peräisin Meilahden sairaalan alueelta 1960-luvulta. Sen lähellä seisoo funkis-tyylinen betonista ja teräsputkista rakentuva valkoinen aita. Tämän malli on peräisin Topeliuksenkadulta Töölöstä. Kolmas sijaitsee hieman kauempana pienen kukkulan päällä. Se koostuu kivitolpista ja metalliketjusta ja on peräisin Kallion kirjastolta.

Kolmannen aidan lähettyvillä paikallinen asukas ilmaisee kritiikkinsä sen sijoittelua kohtaan. Talvella se on lasten tiellä pulkkamäessä, ja lisäksi lapset liimaavat pakkasessa kielensä aidan ketjuun. Typerästi sijoiteltu siis – ja vailla tehtävää kukkulan päällä.

Myllypuron Smash Centerin katto

Helsingin aidat eivät rajoitu kirjaimellisiin aitoihin. Myllypuron Smash Center, joka tunnettiin aiemmin nimellä Finland Tennis Club, on suuri valkoinen rakennus, jonka katolla olevien keltaisten aitaa muistuttavien rakennelmien voi ajatella esittävän mailapeleissä kenttää rajaavia verkkoja. Rakennuksessa on mahdollista pelata muun muassa tennistä, sulkapalloa ja pingistä.

Rakennus on tuttu maamerkki Itä-Helsinkiin matkustaville. Juuri ennen kuin metro saapuu Itäkeskukseen, idän sydämeen, avautuu junan vasemmanpuoleisista ikkunoista ikään kuin tervetulotoivotuksena näkymä Smash Centerille. Vastaavasti metromatkalla kohti keskustaa rakennus hyvästelee idästä länteen lähtevän. Ainakin idän kasvateille Smash Center ja sen keltaiset verkkoaidat ovat merkki siitä, että metro on kuljettanut kotiin.

Eläintieteellisen tiedekunnan vesiallasta ympäröivät aidat, Hermanni

Hermannin asuinalueella uusi ja vanha käyvät jonkinlaista valtataistelua. Hermannin aluetta on aikoinaan muokannut 1870-luvulla perustettu Sörnäisten vankila sekä 1930-luvulla alueelle tulleet Helsingin yliopiston eläinlääketieteellinen tiedekunta ja teurastamo. Sittemmin sitä on muokannut uudisrakentaminen.

Vaikka navetat on purettu, on Viikkiin siirtyneestä eläinlääketieteellisestä tiedekunnasta jotain muistoja alueella. 1960-luvulta peräisin oleva, tiedekunnan keskusaukiolla sijainnut vesiallas ja sen ympärillä oleva puistosommitelma on suojeltu kohde. Se sijaitsee keskellä uusia kerrostaloja, jotka rakennettiin tiedekunnan päärakennuksen paikalle.

Altaan ympärillä olevat aidat rajaavat sen erilleen muusta pihasta, joko turvallisuussyistä tai altaan suojelemiseksi. Aita on polvenkorkuinen, eikä allaskaan ole muutamaa kymmentä senttiä syvempi – kulku ei siis ole aidan vuoksi estynyt, eikä allas ole suuri turvallisuusriski. Aidan merkitys vaikuttaa olevan lähinnä symbolinen.

Hämeentien rakennusaidat

Autot poistettiin pysyvästi Hämeentieltä, raitiovaunuliikenne keskeytettiin ja Hämeentien valtava remontti aloitettiin. Remontti on kirvoittanut kritiikkiä ja kehuja, mutta luultavasti kaikki voivat olla yhtä mieltä siitä, että Hämeentien remontti muuttaa Helsingin katukuvaa pysyvästi kyseisellä alueella.

Suuriliikenteisen tien keskiosa on rajattu muovisilla rakennusaidoilla. Ne sulkevat sisäänsä raitiovaunukiskojen kaivamistyöt ja ohjaavat bussit milloin millekin kaistalle. Ne estävät kulun työmaa-alueelle ja niiden vaikuttava joukko kertoo alueella liikkuvalle, että täällä rakennetaan uutta Helsinkiä. Hämeentien rakennusaidat toteuttavat paitsi aitojen perimmäistä tarkoitusta kulun rajoittajina, myös viestivät kaupunkikuvan uudistumisesta.

Katajanokan Rakkauden sillan kaide

Katajanokalle johtavan puusillan kaide on täynnä lukkoja, joita rakastuneet parit ovat kiinnittäneet siihen. Lukko kuvastaa ikuista rakkautta: sitä ei saa auki, sillä avain on heitetty mereen. Joukossa olevat koodilla toimivat lukot eivät ole aivan linjassa tämän ajatuksen kanssa, mutta ovat ekologisempi vaihtoehto, sillä mereen ei päädy mitään sinne kuulumatonta. Lukkojen viesti on niin selkeä, että ne voisivat hyvin olla ilman nimikaiverruksia. Edes kaiteeseen kiinnitettyä pyörän vaijerilukkoa ei voi erehtyä luulemaan siihen pyörävarkaalta jääneeksi.

Vaikka Katajanokan sillan kautta on kulkuyhteys saareen, tuntuvat silta ja sen kaide olevan ennen kaikkea turistikohteita. Meidän kanssamme samaan aikaan paikalla on saksalainen pariskunta, joka tosin tyytyy ottamaan kuvia sillasta sen sijaan, että kiinnittäisivät lukon merkitsemään rakkauttaan.

Arkisto

Slushin luotsaaja: “Joukkueurheilu on opettanut enemmän kuin suomalainen koulujärjestelmä”

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa järjestettävä kasvuyritystapahtuma Slush on kasvanut valtaviin mittasuhteisiin. Tapahtuman toiminnanjohtaja ja entinen joukkuevoimistelun maailmanmestari Marianne Vikkula, 23, tietää, että menestys tulee vain tekemällä.

Miten olet päätynyt Slushiin?

”Tulin mukaan Slushiin vuonna 2012 ihan tavallisena vapaaehtoisena kaverin kautta. Nyt saan jo korvausta siitä, mitä teen. Minua pyydettiin tapahtuman talousvastaavaksi ollessani tuotantotalouden opiskelijoiden killan rahastonhoitaja vuonna 2013. Slushiin ei koskaan ole otettu ketään mukaan työhakemuksen perusteella, vaan tekojen kautta.”

Mitkä ominaisuudet ovat auttaneet sinua tavoitteidesi saavuttamisessa?

“Ennen kaikkea määrätietoisuus. Maailmanmestaruuden tavoittelu joukkueurheilussa on opettanut paljon enemmän kuin suomalainen koulujärjestelmä. Kilpaurheilussa on yksi tavoite, jonka saavuttamiseksi tekee kaikkensa.”

Miten jaksat kiireen keskellä?

“En tarvitse paljon unta – kuusi tuntia yössä riittää. Kun on kaksi tuntia enemmän aikaa päivässä kuin monilla muilla, saa aikaan todella paljon. Täytyy myös osata delegoida ja pystyä sanomaan ei. Sitä on pitänyt opetella.”

Mistä et luopuisi mistään hinnasta?

“Vapaus ja vastuu kaikessa mitä teen on tärkeää. On vaikea nähdä, että lähtisin mukaan johonkin projektiin, jossa ylhäältä saneltaisiin, mitä tehdään ja milloin. Slushissa tajuaa vain tekemällä, mitä kaikkea hommaan kuuluu.”

Minkälaisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuutta varten?

Mietin tulevaisuutta vasta Slushin viimeisen päivän jälkeen. En opiskele tänä syksynä lainkaan, sillä olen päättänyt keskittyä yhteen juttuun kerrallaan. Pidemmällä tähtäimellä toivon, että valmistun.

Slush järjestettiin 11.-12. marraskuuta Helsingin Messukeskuksessa.

Kuva: Oona Pohjolainen

Arkisto

Olipa kiusallista!

Olen erityisen hyvä saamaan muiden olon kiusaantuneeksi, kirjoittaa Emilia Jaakkola.

 

Olen ollut äärimmäisen helposti kiusaantuva ihminen aina teiniajoistani lähtien.

Ensimmäinen kiusallinen muistoni sijoittuu ruokakaupan kassajonoon, kun olin vielä 12-vuotias varhaisteini.  Otin hyllystä käteeni Sultan-paketin, sillä luulin sitä kertakäyttöiseksi suihkuhatuksi. Ennen kuin vieressä seisova äitini ehti korjata erehdykseni, olin jo aloittanut lapselle tyypillisen, rutiininomaisen mangunnan: ”Äiti pliiiiis mä haluun tääään.” Opin kantapään kautta, että aina ei saa mitä haluaa.

Kiusallisissa tilanteissa kohtaamani ongelmat eivät niinkään liity kiusallisuuden fyysisiin ilmenemismuotoihin kuten tärisevään ääneen, änkyttämiseen tai punastumiseen. Noloja hetkiä syntyy, kun totean ääneen jonkin tilanteen olleen kiusallinen. Mikä olisikaan kiusallisempaa, kuin vaivaannuttavan hetken jälkeen huomauttaa, että ”Olipa kiusallista”! Jospa joku ei sitä vielä tajunnut.

Vaikka kiusaannun itsekin hyvin usein, olen erityisen hyvä saamaan muiden olon kiusaantuneeksi – vaikka se tapahtuukin pääosin tahattomasti. Ihmisten kiusaantuminen niin sanotusti vääränlaisissa tilanteissa on joskus äärimmäisen koomista. Olen omaperäisellä käytökselläni onnistunut hämmentämään lähipiirini lisäksi myös muun muassa lääkärin, fysioterapeutin, vakuutusvirkailijan sekä yläasteen opettajan. Lukijoiden myötähäpeää välttääkseni jätän kuitenkin nämä tarinat kertomatta.

Vuosien kuluessa olen tullut sinuiksi kiusaantumisen kanssa, ja hyväksynyt sen osaksi persoonallisuuttani. Kun hermostunut kikatus tulee, sitä on turha yrittää estää. Ainakin voin viihdyttää kanssaeläjiäni koomisilla kohtaamisillani ja nauruntäyteisillä tarinoillani. Elämä on paljon helpompaa (lue: kiusallisempaa) ripauksella itseironiaa.

2015

Julkinen löyly

Kotiharjun Sauna on Helsingin ainoa täysin puulämmitteinen yleinen sauna. Sörnäisiin saavuttuani huomaan ensimmäisenä saunan ulkopuolella muovituoleissa pyyhkeet lanteillaan istuskelevat hilpeät miehet. Suunnilleen joka kolmannella saunaan menijällä näyttää olevan olutta mukanaan, ja harmittelen, että unohdin ostaa oman. Onneksi yleisissä saunoissa on tapana myydä virvokkeita.

TEKSTI Antti Ahonen KUVA Mette Bremer

Alkuvaiheissa saunaa ylläpiti taloyhtiö, ja toiminnasta vastasivat talonmies ja lämmittäjä.

1970–80-lukujen taitteessa taloyhtiö lopetti toimintansa ja vuokrasi tilan eteenpäin nykyisen omistajan vanhemmille. Sisään astuu pari vakioasiakasta, jotka kyselevät Runebergin torttujen perään. Ei kuulemma ole tarjolla. Miehet ovat kuitenkin varautuneet pahimpaan ja lyövät omat tortut pöydälle. Vastaanottovirkailija laittaa kahvin heti valumaan, ja yllätyn tuttavallisesta meiningistä.

Asiakkaiden määrä Kotiharjun saunassa vaihtelee: viikonloppuna kävijöitä saattaa olla päivässä satoja, alkuviikosta taas noin kuusikymmentä. Heti tiistaina tulevat ne, joille sauna on viikon kohokohta. Kävijöistä selkeä enemmistö on miehiä, mutta viime aikoina naissaunojien määrä on ollut kovassa kasvussa. Myös turisteja käy paljon, ja lauteilla kuulee suomen lisäksi monia muita kieliä. Vastaanottovirkailija hyvästelee ranskankielisen asiakkaan suvereenisti tämän äidinkielellä.

Saatuni opastuksen yleisestä saunaetiketistä siirryn pukuhuoneen puolelle, survon kalsarit kaappiin ja suuntaan laudeliinoineni pesuhuoneeseen. Aikaisemmin olin tarkistanut netistä, että miesten saunan päivän ylin lämpötila oli 116 astetta. Lukema kuumottaa hieman, mutta perääntyminen ei enää tässä vaiheessa tule kuulonkaan.

Olen ennakkoluuloissani profiloinut saunan Helvetin esikartanoksi. Yleisessä saunassa hyviin tapoihin kuuluu, että ovesta astuttaessa kysytään lauteilta tarvitaanko lisää löylyä. Löylykomennot tulevat Kotiharjun saunassa piippuhyllyltä, ylintä laudetta hieman korkeammalla olevalta tasolta, jolle mahtuu istumaan kerrallaan viitisen ihmistä. Piippuhylly on kuin valtaistuin, josta löylyä pelkäämättömät saunojat valvovat valtakuntaansa. Vaikka hyllyllä näyttää olevan tilaa, jätän ensikertalaisena väliin. Tiedä vaikka keltanokille järjestettäisiin jonkinlainen rituaalinen sisäänpääsykoe, joka kulminoituu siihen että löylykauhalla poltetaan veljeskunnan salainen symboli kokelaan vasempaan kivekseen.

Löyly tuntuu varsin pehmeältä, ja vaikka asteita on, olo ei äidy missään vaiheessa tukalaksi. Myös ilmapiiri on miellyttävä: lauteilla käyttäydytään kuin oltaisiin vanhoja tuttuja, mikä aiheuttaa yleisissä tiloissa kontaktiin tottumattomassa suomalaisessa lähes pelonsekaisia tunteita. Vaikka juttuun pääsee helposti mukaan, osa ihmisistä haluaa istua saunassa hiljaa, ja sitäkin on syytä kunnioittaa. Tähänhän voisi melkein tottua, jos vain matkaa tänne ei Espoosta olisi kuin Mordoriin konsanaan.

Suomessa sauna on tasa-arvoinen instituutio. Kun vaatteet otetaan pois, ovat herrat ja narrit lauteilla sekaisin – Kotiharjun saunassa tunnetutkin kasvot saavat saunarauhan.

Kulttuurisauna sijaitsee Helsingin Merihaassa. Veden äärellä sijaitseva sauna muistuttaa suurta valkoista tiiliskiveä. Tunnistan sen saunaksi lähinnä katolla olevasta kyltistä, ja sisään astuessani yllätyn täysin. Vastaanottotila on sekoitus aasialaista kulttuuria ja karua suomalaista alkukantaisuutta. Kengät jätetään heti eteiseen niille varatulle matolle samaan tapaan kuin Japanissa pyhiin paikkoihin astuttaessa. Pukuhuone onkin sitten karumpaa osastoa. Haaleat kiviseinät ja pelkistetyt kaapit puhuvat omaa kieltään, samoin seuraavan oven takana sijaitseva suihkuosasto. Jos tästä vielä karummaksi menee, en yllättyisi, jos lauteetkin olisi upotettu suoraan peruskallioon. Pian kuitenkin tajuan, etten ole Glorian toimittaja, joten jätän sisustuksen syväluotauksen sikseen.

Puheet Helsingin hipster-saunasta voidaan unohtaa. Sakki on samanlaista kuin muissa testikohteissa. Päädyssä on ikkuna suoraan Suomenlahdelle, ja parimetrisellä löylykauhalla kaadetaan vettä valtavan kiukaan luukusta sisään. Löyly on varsin hyvä ja pehmeä täälläkin, mutta lauteilla on melko hiljaista.

Hetken löylyssä rentouduttuani siirryn ulkotilaan, jonne mennään vastaanoton kautta. Vastaanotossa on jatkuvasti tarjolla vettä, mikä on varsin hyvä ajatus löylyjen välissä. Terassille on tehty talveksi avanto, ja kesällä pääsee uimaan suoraan mereen. Jos veteen mielii, mukaan pitää kuitenkin ottaa omat uimahousut. Palattuani suihkun kautta saunaan alan uskoa siihen, että käynti yleisessä saunassa tosiaan on reilun kymmenen euron arvoinen. Fiilis on erilainen verrattuna uimahallin saunaan tai lenkkisaunaan. Yhden käyntikerran perusteella vaikuttaisi siltä, että Kulttuurisaunalla käy enemmän yksittäisiä saunojia kaveriporukoiden tai vakioasiakkaiden sijasta.

Sauna Arlan tunnistaa massiivisesta metalliportista. Kulttuurisaunan jälkeen palaan taas vanhan liiton meininkiin. Kävelen sisäpihalta saunaan, jossa minua on vastassa saunan nykyinen omistaja Kimmo Helistö. Saunaa nyt kahdeksan vuoden ajan pyörittänyt Helistö ihastui asiakkaana ollessaan saunan hieman kulahtaneeseen mutta alkuperäiseen ulkoasuun. Hän kuitenkin mietti, voisiko antaa saunan rapistua tekemättä asialle mitään, ja lopulta päivänä saunan edellinen omistaja tarjosi Helistölle viestikapulaa kannettavaksi eteenpäin.

Sauna Arla haluaa olla nimenomaan yleinen sauna, ei tilaussauna. Esimerkiksi polttariporukoita pyritään välttämään yleisen rauhan säilyttämiseksi. Kuitenkin omat saunakaljat saa ottaa mukaan eikä lasiin syljetä täälläkään. Helistön mukaan yleisiä saunoja voi pitää korttelikapakoiden kaltaisina sosiaalisina tiloina. Toki saunassa peseydytään, muttei enää samasta syystä kuin vuosikymmeniä sitten. Yleiseen saunaan tullaan hyvän löylyn takia, joka on erilainen kuin esimerkiksi sähkölämmitteisen kiukaan löyly. Sauna Arla on lämmennyt kaasulla vuosikymmeniä.

Helistön mukaan asuntoihin rakennettavat saunat eivät kuitenkaan ole uhka yleisille saunoille. ”Pääkaupunkiseudulla asuminen on tänä päivänä järkyttävän kallista. Ihmiset eivät halua maksaa pienestä kopista suuria summia. Varsinkin kun saunasta tehdään yleensä muutaman vuoden sisällä jonkinlainen varasto.” Helistön mukaan oli kulttuurisesta näkökulmasta vakava moka hävittää Helsingin yleisiä saunoja vuosikymmeniä sitten. Hän kuitenkin uskoo yleisen saunan uuteen tulemiseen. Helistöllä on työn alla hanke, jonka tarkoituksena on tuoda Jätkäsaareen uusi saunan ja ravintolan yhdistävä kompleksi. Sauna Arlan hän sen sijaan haluaa säilyttää ja kehittää sitä nimenomaan alkuperäisenä kohteena.

On aika siirtyä saunatestin viimeisiin löylyihin. Pääni yläpuolella on luukku, johon löylyvettä heitetään. Siitä on vastaanottotiskin ja saunan välillä varoitettu kahteen kertaan. Jos heittää paljon löylyä, naama kannattaa ottaa pois luukun edestä, muuten tulee vettä visiiriin. Kolmannen varoituksen saattelemana siirryn lauteille muiden arjen ritarien joukkoon. Meininki on todella hyvä, samoin löyly. Juttu lentää lauteilla ja hetken päästä muuan partasuu aloittaa keskustelun kanssani. Tunnistan ammattilaisen kumisandaaleista. Vieressäni istuvalla miehellä on päässään harmaa saunahattu, jonka tarkoituksena on kuulemma suojata päätä ja korvia löylyiltä sekä estää huonoa oloa. Ilmeisesti myös saunominen on välineurheilua. Pikku hiljaa kolme päivän saunaputki alkaa painaa. Lähtiessäni huikkaan Helistölle kiitokset loistavasta löylystä ja meiningistä.

Kuva: Mette Bremer

2015

Rakas Helsinki

jalmari sarla

”Kaupunkiin ei kannata rakastua, sillä se ei pysty rakastamaan sinua takaisin”, sanoi muuan laulaja bändinsä keikalla Tavastialla vuosia sitten. Laskin katseeni hieman häpeillen alas, sillä vahinko oli jo tapahtunut.

Ihastuin sinuun, Helsinki, ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä keräillessäni olutpullojen korkkeja Sibelius-puistossa. Varttuessani aloin pikku hiljaa rakastua raitiovaunuihisi, joissa on etenkin sunnuntai-iltaisin niin tyhjää, että matkat tuntuvat suorastaan terapeuttisilta. En kerro sinulle tunteistani tarpeeksi usein, mutta toivon, että aistit kiintymykseni kepeistä askelistani ja kevyestä hengityksestäni kävellessäni pitkin katujasi.

On kuitenkin myönnettävä, etten aina kuule rakkauteni sointuvaa vastakaikua. Tallatessani vahingossa takana huojuvan eläkeläisen hintelälle jalalle ruuhkabussissa tai juostessani maallinen omaisuuteni kainalossa pakoon Koffin puiston sadettajia olen lähinnä ärsyyntynyt sinuun. Olet niin pieni paikka, ettei kukaan voi mennä minnekään törmäämättä kolmeen lukiokaveriin, kahteen yhden illan juttuun ja ala-asteen ruotsinopettajaan. Mutta meillä kaikilla on puutteemme, ja jos minun on välillä siedettävä pieniä piirejäsi, voin ainakin luvata yrittää.

Polkiessani pyörälläni Pitkänsillan yli kohti Hakaniemen katoilla siintäviä valokirjaimia, ympärilläni peilityyntä vettä, tunnen jotakin. Kun kesäinen aamuyön auringonnousu valaisee Viiskulman mukulakivet ja postinjakaja nakkelee hesareita Punavuoren postilaatikoihin, tunne vahvistuu. Ja kun helvetillisen suuri lokki, joka rääkyy kuin teurastettava, viuhahtaa korvani ohi ja ulostaa salaattikippooni Tuomiokirkon portailla, tunne saa nimen: olen onnellinen. Ja siitähän rakkaudessa pohjimmiltaan on kyse, onnellisuudesta.

Haluaisin ajatella, että keikalla kuulemani fraasi oli vain välispiikki – olen nimittäin varma, että sinäkin rakastat minua. Miten muuten olisin saanut sinulta niin paljon? Ilman sinua minä en olisi minä. Äläkä huoli, en ole lähdössä mihinkään. Sinulla on aikaa oppia sitoutumaan.

Kuva: Jalmari Sarla