Ihmiset

Kuka luulet olevasi, Adikia?

TEKSTI: Emilia Tiainen KUVAT: Rosa Lehtokari

Kirsikka Ruohonen, Adikia, kuka luulet olevasi?

Rap-artisti, intersektionaalinen feministi, podcast-vetäjä. Mä oon myös kuvataiteilija. Valmistuin Lahden muotoiluinstituutista muutama vuosi sitten.

Miten räpistä tuli osa elämääsi?

Aloitin rumpujen soittamisen joskus kymmenvuotiaana ja soitin bändeissä lukion loppuun asti. Kun muutin pois himasta eikä ollut enää vanhempien autotallia ja rumpuja siellä, niin räppi tuli luontevasti siihen, kun kuitenkin oli tarve tehdä musaa. Mä oon siis aina kirjoittanut lyriikoita ja kirjotin usein bändeillekin biisejä, vaikka en niitä itse laulanutkaan. Mä oon aina kuunnellut räppiä, mutta lukion jälkeen alkanut kirjoittaa sitä. Olin pitkään kaapissa sen kanssa, jopa vähän neuroottisesti yritin pitää sitä piilossa. Kesti myös pitkään ennen kuin aloin räpätä itselleni ääneen, kirjoitin vain laineja. Systemaattisesti aloin treenata silloin, kun tein opinnäytetyötäni Lahdessa. Viimeisen vuosikurssin opiskelijoilla oli omat työhuoneet, ja mun työhuone oli koulun perimmäisessä nurkassa, joten sain olla siellä aika rauhassa. Nukuin siellä ja treenasin öisin.

Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Miksi räppäämisen aloittaminen tuntui niin vaikealta?

Olin meidän kaveriporukan se räppiä kuunteleva rumpali. Silloin oikeasti kelasin, että naiset eivät voi räpätä. Ei ollut esikuvia – you can’t be what you can’t see. Olin paljon miespuolisten kavereiden kanssa keskusteluissa ja näin miten naisräppäreistä puhutaan. En halunnut altistaa itseäni sille. Aloin kirjoittaa aktiivisesti vähän ennen kuin Sini Sabotage nousi ja seurasin aika tarkkaan, miten häntä kohdeltiin. Päätin, että mun pitää olla todella hyvä, kun mä tuun sieltä kaapista. Kun kirjoittaa sydänverellä, niin siinä on iso hylätyksi tulemisen pelko ja mietityttää, että onko tää nyt tosi noloa. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että kaikki miespuoliset kaverit räppäsivät. Niiden räppi saattoi olla aika paskaakin, mutta niillä oli sitä itsevarmuutta ja pokkaa, mitä mulla ei ollut.

Räppi on koettu aina todella miehisenä alana. Tuntuuko siltä, että sinun pitää pelata muiden säännöillä?

Kyllä mä pelaan räppisäännöillä, mutta pyrin tuomaan siihen omaa. Mun lähtökohta kirjoittamiseen on ollut se, että olen luonut oman kielen ja pyrin siihen, etten toista niitä samoja kliseitä. Mieluummin ammentaa omasta anatomiastaan ja feminiinisyydestä. ”Suck my dick” onkin ”suck my clit”. Räpissä on paljon sitä asennetta, että herkkyys on heikkoutta ja heikkous on huono. Vahvuus on maskuliinista, joten itse olen pyrkinyt tuomaan siihen herkkyyttä.

On tutkittu, että matalat äänet ovat vakuuttavampia. Se on tietoinen valinta, että mun räppiääni on vähän mun puheääntä korkeampi. Haluan pitää siinä tietynlaista pehmeyttä. Toisaalta tykkään myös kontrasteista! Voi olla vaikka duuribiitti ja pehmeää äänenkäyttöä, mutta tekstit rajuja. Mun biisit on tosi räppimäisiä, jos vertaa vaikka muihin D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-artisteihin. Niissä on aika perinteinen kaava, paljon versekikkailua. Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua.

 

 

Kumpi tuli ensin, musiikki vai feminismi?

Äitini oli Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, niin kuin mä nyt. Mun kasvatus on ollut korostuneen feminististä. Sen takia mun on helppoa puhua siitä, koska en kyseenalaista sitä, että olenko mä feministi. Mulla on monta frendiä, jotka on ainakin aikaisemmin olleet varovaisia kutsumaan itseään feministeiksi, koska ne pelkää, että ne sanoo jotain väärin.

Millainen edes on hyvä feministi? Mä koen, että hyvä feministi on sellainen, joka kyseenalaistaa itseään koko ajan. Ja miettii, että onko itsellä jotain käyttäytymismalleja tai ongelmallisia tapoja ajatella, joita siis mulla on ollut aina. Eli vaikka oon aina ollut feministi, niin ei se ole ollut mitenkään ongelmatonta. Ehkä sen takia oon hakeutunut miesvaltaisille aloille, mennyt sinne miesten tontille. Kuvataiteilijana huomasin, että tarvitsin jonkun muun mediumin ilmaisulle. Mulla oli tarve kirjoittaa lyriikoita.

Kokevatko miesräppärit sinut uhkaksi? Pitääkö naisräppärinä perustella sanomisia?

En koe, että tarvitsee perustella, mutta olen itse ottanut sellaisen lähtökohdan, että mä pystyn perustelemaan kaiken mitä sanon. Yksikään laini ei ole vain heitetty, vaan siellä on aina keloja taustalla. Mutta kyllä mä huomaan, että mun on vaikeampi saada fiittejä jäbien kanssa. Haluaisin ajatella, että se on sellaista pelonsekaista kunnioitusta. Jos mä pyydän jotain jäbää fiittaamaan, niin niiden ensimmäinen ajatus on että ”vitsi, nyt mun pitää miettiä tarkemmin mitä mä kirjoitan”. Mun biiseissä fiittaavien jäbien tekstejä syynätään tarkemmin kuin silloin, kun ne on niiden omalla mukavuusalueella. Toisaalta mä oon myös ympäröinyt itseni sellaisilla ihmisillä, sellaisilla miehillä, jotka on intersektionaalisia feministejä.

Matriarkaatti-podcastissa vasta heräsimme siihen, että jengi oikeasti pitää meitä tietynlaisina auktoriteetteina. En ole itse oikein sisäistänyt sitä, ja musta tuntuu oudolta ajatella, että jengi pelkäisi mua. Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua. Pyrin luomaan sellaisen ilmapiirin mun ympärille ihan sukupuolesta riippumatta, että jengillä on turvallinen fiilis.

 

 

Kysytäänkö sinulta usein, että vihaatko miehiä?

Ei koko ajan, mutta kysytään. Usein feminismiä syytetään miesvihamielisyydestä ja mä puhun paljon patriarkaatista, niin musta tuntuu, että miehet usein sekoittaa sen. Miehet ei ole yhtä kuin patriarkaatti ja maskuliinisuus ei ole yhtä kuin miehet. Sen takia siinä on se etuliite ”toksinen”, kun ei kaikki maskuliinisuuskaan ole toksista. Mulla on paljon maskuliinisia piirteitä ja miehillä mun ympärillä on paljon feminiinisiä piirteitä. Tuntuu välillä siltä, että toistan aina vaan samaa: ”feministit ei vihaa miehiä”. Tuntuu, että sanoo mitä tahansa, niin ei jengi halua kuunnella. Koen, että mun on tärkeää puhua näistä asioista, koska koen ne kummatkin puolet: sen altavastaajan roolin sukupuolen kautta, mutta sitten valkoisuuden kautta mulla on myös paljon etuoikeuksia. Varsinkin, kun on itse kuluttanut paljon afroamerikkalaista musaa ja rodullistettujen ihmisten tekemää kulttuuria, niin mä tavallaan samastun siihen, että tuntuu kuin syytettäisiin asioista, mitä ei ole itse voinut valita. Mutta se ei ole henkilökohtaista, eikä kukaan vaadi mitään muuta kuin sen, että itse tunnistaa omat etuoikeutensa.

Kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä.

Lyriikoissasi puhutaan paljon seksistä. Miksi haluat korostaa sitä? Onko sekin poliittista?

On sekin joo. Mun oma kamppailu nuorempana on kiteytynyt siihen kodin ja muun kasvuympäristön ristipaineeseen. Nuorempana kävin läpi paljon sitä, että millainen on hyvä feministi ja millainen uskottava asiantuntija. Mä voin räpätä ja tehdä tosi eksplisiittisiä biisejä ja tuoda omalla pukeutumisella sitä sukupuolta ja seksuaalisuutta esiin, mutta se ei vähennä mun asiantuntijuutta millään tavalla.

Mun mielestä sellainen seksuaalisuus seksuaalisuuden vuoksi ja sen normalisoiminen on tärkeää. Kuvataiteessani on ollut seksuaalisuuden karnevalisointia. Turvasanan lähtöajatus on ehkä ollut se ristiriita, että mediakuvasto on yliseksualisoitu, mutta jengi on kuitenkin ihan hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa. Kun 50 Shades of Grey tuli, niin yhtäkkiä oli tosi siistiä olla BDSM, vaikka jengi ei olisi edes oikeasti halunnut sitä. Että seksi on sellaista suorittamista ja pornonäyttelemistä, josta ei itse edes nauti. Se ei palvele omaa nautintoa, ja naisille se on usein heterosuhteessa sitä miehen ja mieskatseen tyydyttämistä. Mun musa on sellaista toimijuuden ja erityisesti naisen seksuaalisuuden toimijuuden haltuunottamista.

Yritätkö muuttaa maailmaa?

Ajattelen niin, että kieli muuttaa maailmaa, ja että todellisuus muokkaa kieltä. Eli kieltä pystyy muokkaamaan siihen suuntaan, että se alkaa vaikuttaa ajattelumalleihin. Ja toki myös omalla esimerkillä: kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä. Tavallaan se, että mä räppään ja julkaisen materiaalia on jo iso juttu, koska se muuttaa todellisuutta. Kyllä mä uskon, että muutos on vääjäämätön ja haluan mielellään olla siinä mukana. Voi olla liian mahtipontista sanoa, että haluan muuttaa maailmaa, mutta ainakin vähän ohjata sitä tiettyyn suuntaan, että se lähtisi muuttumaan.

 

Relevantit

Ihminen syrjii, tekoäly toistaa

Tekoälykin voi olla ennakkoluuloinen. Tunnettuja esimerkkejä on useampia: Sciendossa julkaistussa tutkimuksessa huomattiin, että Googlessa korkeapalkkaisen työn mainosta näytettiin moninkertaisesti enemmän miehille kuin naisille. Microsoftin chatbot oppi hetkessä rasistiksi ja Googlen kuva-algoritmi “tunnisti” tummaihoiset gorilloiksi. Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa taas todettiin, että kone oppi datasta sana-assosiaatioiden mukana ihmismäisiä ennakkoluuloja. Tuntuu vähän ahdistavalta. Eikö tekoälyteknologioista voisi vain, niinku, tehdä intersektionaalisia feministejä?

TEKSTI Ripsa Niemi ja Heidi Puomisto KUVITUS Katri Astala

TEKOÄLY ON NYT joku pöhinän aihe ja asia, josta ainakin pitäisi olla kiinnostunut. Tiivistettynä junaan nyt hyppääville: algoritmit, jotka hyödyntävät tekoälyä, ovat sairaan nopeita ja sairaan tehokkaita. Ne voivat käydä läpi niin paljon dataa sellaisessa vilauksessa, että vastaus kysymykseen, johon ennen meni jopa vuosikymmeniä vastata, voidaan saada jopa sekunneissa.

Aiemmin automatisoitiin päässälaskenta, koska sitä ei ollut mitään järkeä jättää ihmisten tehtäväksi. Nyt tekoälyn kyydissä mennään taas etiäppäin.

Mutta siis tekoälyä soveltavissa teknologioissa ei ole kyse tietenkään vain jostain erityisen nopeista laskimista. Ne pystyvät paitsi analysoimaan dataa, myös luomaan uutta. Kun Spotify suosittelee uutta musiikkia, sen algoritmi tekee päätelmän aiemman tiedon pohjalta. Koska kuuntelit Bon Iverin Skinny Loven vuonna 2009 noin 540 kertaa, ohjelma osaa arvella, että voisit pitää tästä uudesta, toisenlaisesta indieulinasta.

Nyt on tietojenkäsittelytieteen professorin Hannu Toivosen sanoin kyse taas vain uusien toimintojen automatisoimisesta. Muutos on merkittävä, mutta ei tee sen enempää dystopioista kuin utopioistakaan totta. Algoritmit pyrkivät yksinkertaisesti automatisoimaan sen, että havaintojen pohjalta tehdään yleistyksiä. Ettei ihmisen tarvitsisi.

MITÄS SITTEN JOS ne yleistykset ovat seksistisiä? Tai vaikka hiukkasen rasistisia, ableistisia tai muuten vähemmistöjä sortavia?

Algoritmien tekemille valinnoille ei saa perusteluja, ja koodi on usein osa liikesalaisuutta. Yksittäinen koodari ei tosin ole tässä kohtaa yhtään paremmassa asemassa – hän saattaa tietää suuntaviivoja jonkin algoritmin toiminnasta, mutta prosessissa on niin paljon ja niin hienovaraisia yksittäisiä askelia, ettei sitä ole mahdollista seurata taaksepäin.

Päätelmän jäljittäminen olisi yksinkertaisesti niin työlästä, ettei sitä käytännössä voida tehdä. Tähän viitataan usein sanomalla, että algoritmit ovat mustia laatikoita emme voi katsoa konepellin alle. Miten yksittäinen ihminen voi puolustaa oikeuksiaan, jos ei voida tietää, millä perusteella hänestä tehdään päätöksiä?

Miten määritellä käsitteet kuten syrjintä tai sukupuoli niin, että konekin ymmärtäisi?

VASTUUN KANTAVAT KUITENKIN aina ihmiset. Jos haluamme reilun tekoälyn, pitää sitä suunnittelevien ihmisten, eli devaajien ja koodarien, intresseissä olla eettisyys.

“Tekoäly näyttää tekijöiltään ja algoritmeja koodaavien organisaatioiden tavoitteilta. Se ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin sen tekijätkään”, muistuttaa Suomen Tekoälyohjelman etiikka-alatyöryhmän puheenjohtaja ja Saidot.ai:n toimitusjohtaja Meeri Haataja.

It-ala on kuitenkin yhä vahvasti sukupuolittunut. Tivin alkuvuodesta tekemän kyselyyn vastanneiden alan yritysten työvoimasta vain noin 27 prosenttia on naisia. Wired-lehti taas uutisoi elokuussa tekemästään arviosta, jonka mukaan johtavista tekoälytutkijoista naisia on vain noin joka kahdeksas. Näyttääkö tekoäly suurimmaksi osaksi miehiltä?

“Tietynlaisen teknologian kehittäminen on toki valinta, ja tietotekniikassa on aika kauhea sukupuolten epätasapaino”, Aalto-yliopiston professori ja tietotekniikan tutkija Jaakko Lehtinen sanoo.  

“Ei kuitenkaan ole oikein vetää negatiivisia johtopäätöksiä, koska kaikkien tieteentekijöiden motivaatio on tehdä hyvää. He voivat olla siiloutuneita, mutta eivät haluaisi olla”, hän jatkaa. “Siksi se, että keskustellaan avoimesti ja yhdessä eri näkökulmista on tässä hommassa tosi tärkeää.”

PERINTEINEN TAPA LÄHESTYÄ ongelmia on säännellä niitä, niin myös tekoälyn kohdalla. Rajataan mahdollisuutta toimia miten vain ja pienennetään siten epämiellyttävien seurauksien riskiä. Tuttu juttu.

Joidenkin tutkijoiden mielestä tekoälyfirmoja tulisikin säännellä kuten rakennusalaa eiväthän arkkitehdit saa muotoilla kaupunkia taiteellisen visionsa mukaan, vaan he työskentelevät kaupunkisuunnittelijoiden kanssa ja kaavoitusten ja lisenssien rajoissa. Tutkijaryhmä ehdottaa kolmatta osapuolta, jonkinlaista järjestelmiä valvovaa ja sääntelevää elintä.

Suomessa sääntelyä lähestytään nyt alhaalta ylöspäin. Työ- ja elinkeinoministeriön vetämä Tekoälyaika haastaa yrityksiä laatimaan omat tekoälyn eettiset periaatteet. Riittääkö se, jos kaikki eivät halua olla vapaaehtoisesti reiluja?

“Lainsäädäntö on ehdottomasti relevantti vaihtoehto. Tekoälyä on kuitenkin vaikeaa säädellä lailla, sillä se on aiheena niin abstrakti. Lainsäädäntöä tulee pohtia, mutta sääntely ei saa olla hätiköityä”, sanoo hankkeessa vaikuttava Haataja.

Haataja korostaa ongelmien ratkaisemisessa konkretiaa. “Peräänkuulutan konkreettisten ratkaisujen tunnistamista, sillä se vie asioita nopeammin eteenpäin. Mielestäni organisaatioita pitää auttaa ottamaan konkreettisia askeleita kohti eettistä tekoälyä.”

Feministinen teoria ja tekoäly esiintyvät tutkimuskentällä yhdessä nousevissa määrin. Myös monet niistä periaatteista, joita peräänkuulutetaan tekoälyn etiikan kentällä, voidaan ymmärtää feministisinä tai ainakin yhteensopivina feministisen ajattelun kanssa.

Esimerkiksi EU-komissio valmistelee vuoden loppuun mennessä tekoälyn eettisiä linjauksia, jotka perustuvat EU:n ihmisoikeuskirjaan ja The European Group on Ethics in Science and New Technologies -ryhmän (EGE) tekemään raporttiin. EGE:n esittämien perusperiaatteiden mukaan tekoäly ei saa loukata ihmisen luontaista oikeutta kunnioitukseen.  Myös Suomessa valtiovarainministeriön tietopoliittisessa selonteossa todetaan: ”Etenkin datavalintoihin tulee kiinnittää huomiota, etteivät ihmisajattelun vääristymät ja vinoumat kopioidu algoritmeihin.”

Laskeminen automatisoitiin, koska tietokone on yksinkertaisesti tehokkaampi. Voisiko kone olla myös eettisissä valinnoissa ihmistä parempi?

VALTIONVARAINMINISTERIÖ ON OIKEILLA jäljillä, sillä vinoumia ratkoessa katse kääntyy dataan. Juuri data voi saada aikaan sen, että algoritmi ei tunnista tummaihoista ihmiseksi tai naista päteväksi kandidaatiksi kovapalkkaiseen työhön.  

Lehtisen sanoin: emme ole niin kivoja kuin haluaisimme olla. Ronskisti yleistäen: koska maailma on epätasa-arvoisen vino, niin sitä on myös siitä kerätty data. Syrjivän maailman vinoumat opettavat koneenkin syrjimään.

Esimerkiksi kolmea yleisesti käytettyä kasvontunnistusalgoritmia tarkastelleen tutkimuksen mukaan järjestelmän tarkkuus oli huonompi tummien naisten kuin valkoisten miesten kohdalla. Tutkimuksen mukaan pääasiallinen syy sille, että algoritmit eivät osaa tunnistaa eri ihmisryhmiä samalla tavalla, oli opetusdatassa. Kasvontunnistusalgoritmien datassa ei vain ollut tarpeeksi kaikkia sukupuolia ja ihonväriä edustavia esimerkkejä, joiden pohjalta algoritmi olisi voinut oppia.

“Harkitsemattomat datavalinnat voivat luoda uusia vinoumia”, sanoo myös Haataja.

Mainiota! Taas yksi radikaali potentiaali tukahdutettu, sanoisi Brian Winston.

JOTTA PAHIMMAT MOKAT vältettäisiin, tekoälykehittäjien pitäisi valita, kategorisoida ja luokitella dataa paremmin. Feministinen lähestyminen voisi auttaa rekrytointiehdotuksia tekevän algoritmin suunnittelussa valitsemaan, mikä tieto hakijoista on olennaista. Esimerkiksi tieto sukupuolesta tai etnisestä taustasta voidaan poistaa kokonaan algoritmin käyttämästä datasta. Tällaiset datavalinnat ja -luokittelut vaikuttavat suoraan siihen, mitä algoritmi oppii.

Opetusdata lieneekin vinoumien kannalta kriittisin alue. ”En usko, että on mahdollista saada dataa, jolla opettaa koneita, joka ei sisällä biaksia (vinoumia)”, Lehtinen sanoo.

“Datasta ei välttämättä näe päälle, onko se syrjivää vai ei. Esimerkiksi luottopäätöksiä tekevä algoritmi voisi hypoteettisesti ottaa huomioon muuttujina vain tulot, koulutuksen ja postinumeron. Jos kaupunginosat olisivat kuitenkin vahvasti etnisesti eriytyneitä, päätyisi algoritmi todennäköisesti syrjimään etnisyyden perusteella, vaikka se ei olisikaan mukana muuttujana.”

Jotta algoritmi pystyisi olemaan syrjimättä, sille pitäisi pystyä kertomaan tyhjentävästi, mitkä kaikki muuttujat vaikuttavat siihen. Sosiaalisten ongelmien kohdalla puhumme kuitenkin vaikeasti määriteltävistä termeistä. Miten määritellä käsitteet kuten syrjintä tai sukupuoli niin, että konekin ymmärtäisi?

“Meidän ihmisten pitää määritellä, mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Eihän tällaisen määritteleminen ole helppoa, ei ihminen ole sillä tavalla looginen”, Lehtinen sanoo. “Toisaalta, mehän piirrämme hyväksytyn rajaa jatkuvasti lainsäädännössä. Tässä tekoäly tulee mielenkiintoisella tavalla ihmisten tontille.”

“On avoin ja aktiivinen tutkimuskysymys, miten tällaisia biaksia voidaan havaita datasta, ja millä tavalla voidaan muotoilla sellaisia algoritmisia, ohjelmallisia reiluuden määritelmiä.”

Suomessa sääntelyä lähestytään nyt alhaalta ylöspäin. Riittääkö se, jos kaikki eivät halua olla vapaaehtoisesti reiluja?

PALATAANPA IDEAAN TEKOÄLYTEKNOLOGIOIDEN taustalla. Laskeminen automatisoitiin, koska ihminen on erehtyväinen ja tietokone yksinkertaisesti tehokkaampi. Voisiko kone olla myös eettisissä valinnoissa ihmistä parempi?

Ainakin Lehtinen uskoo tekoälyn mahdollisuuteen tuoda esille syrjiviä rakenteita.

“Jos kehittäisimme menetelmän, joka ei todistettavasti syrjisi, voisimme verrata sen tekemiä päätöksiä ihmisten tekemiin. Jos päätöksissä sitten olisi eroja, voisimme saada todistusaineistoa siitä, että ihminen teki syrjivän päätöksen.”

Lehtinen jatkaa: “Jos pystyisimme opettamaan koneelle edes sen, että sukupuolella ei saa olla vaikutusta päätöksiin, niin se voisi pystyä oikeasti tekemään parempia päätöksiä kuin ihminen.”

Ehkä tekoälyn avulla voisimme nähdä enemmän myös itsestämme.

Juttua varten haastateltiin myös opinnoissaan tekoälyn filosofiaan erikoistunutta Otto Sahlgrenia, joka on ollut mukana ROSE-tutkimushankkeessa sekä kehittää parhaillaan Turku AI Societyn kanssa tekoälyn eettisiä ohjeita.

Asialliset

10 vuotta juorunnälkää, proffien lahjomista ja feminismiä

TEKSTI Ripsa Niemi
KUVA Roosa Kontiokari

Mistä medialaiset puhuivat 10 vuotta sitten? Kysymys heräsi, kun sain lokakuussa sähköpostia Median verkkosivujen palvelimelta ja pyynnön joko poistaa tai päivittää mediary.fi/osmo -osoitteessa majailevan foorumin. Linkin takaa paljastui sittemmin suljettu keskustelualue, jossa ruodittiin nimimerkkien takaa medialaisten puuhia riettaisiin yksityiskohtiin asti.

Aloitan aikamatkan kuitenkin kaukana verkkoyhteyksistä ottamalla hissin Kaisa-kirjaston neljänteen kellarikerrokseen. Pölyn keskellä on kansiota täynnä vanhoja Groteskeja. Mikä aarreaitta! Kansien välistä löytyy tuttuja nimiä kirjottajina ja haastateltuina. On samoja proffia vähän nuoremmilla kasvoilla ja excuilla nähtyjä yritysten konsultteja.

Groteski on aina tarttunut hanakasti ajankohtaiseen. Jutussa Kuvagallerioiden kasvatit on pohdittu muun muassa IRC-galleriaa ja omien kuvien lataamista nettiin. “Mutta miksi kukaan ylipäänsä haluaa oman kuvansa nettiin muiden töllisteltäväksi ja arvosteltavaksi?” (1/2005) Ilmiön taustalla kuvataan ihanneminän rakentamista ja eksistentiaalista tarvetta näyttää olevansa olemassa. Samaa totesi nykyajassa yksi päätoimittajista ollessamme yhdessä keikalla: “Snäppään niin muut näkee, että käyn joskus iltaisin ulkona.”

Medialaisia ovat kiehtoneet samat teemat vuodesta toiseen. Groteskin pääkirjoituksessa 4/2006 kirjoitetaan: “Lukuisista osakseen saamista käsittelykerroista huolimatta sukupuoli puhuttaa ja mietityttää tässäkin numerossa” ja “Groteski on vuoden loppua kohden tultaessa muovautunut likipitäen feministiseksi julkaisuksi! Ihan mahtavaa!” Feminismi ja sukupuoli ovat edelleen jatkuvasti opiskelutovereiden huulilla.

Kun Groteskissa on kirjoitettu teräviä, on asiattomat jutut jätetty verkkoon Juorut & jupinat -palstalle. Se on Median nettisivujen yhteydessä toiminut keskustelualusta, joka on jäänyt verkkoon roikkumaan. Foorumilla käytetyt rempseät nimimerkit, kuten salonkikulli ja juorutto, sekä lukuisat mauttomat läpät vuosilta 2005–2011 herättävät nykyopiskelijassa suurta huvitusta. Jos nykyään uskalletaan paljastaa korkeintaan valtsikaihastuksen nimikirjaimet Jodelissa, on Juoruissa & jupinoissa arvailtu nimillä seuraavan mediaparin häitä ja huudeltu treffeillä spotattuja medialaisia. Aloitukset “Kesäjuoruja” ja “Syksyjuoruja” kertovat palstan aktiivien loputtomasta juorunnälästä.

Suosikkini palstalta löytyy otsikolla Älä lue tätä, Esa Väliverronen. Ketjussa on kerätty Väliverrosen 50-vuotislahjaksi opiskelijoiden allekirjoittamia lupauksia kuten kirjoittaa lähdeviitteet oikein ja pysyä hereillä luentosalin ensimmäisessä rivissä. Aivan kuten Mediayhteiskunnan hautajaisissa keväällä 2017, on rakkaita proffiamme kiitelty aiemminkin huumorin keinoin tärkeissä tilaisuuksissa.

Jos tätä juttua aloittaessani luulin luovani jotain uutta ja ennennäkemätöntä, osoittaa vuoden 2004 ensimmäinen Groteski minut totaalisen vääräksi. Lehdestä voi lukea kattavan jutun Groteskin menneisyydestä. “Groteski on testannut lähes kaikkea mahdollista”, sanotaan jutussa tyhjentävästi. Lehdessä tosin todetaan, että ajat ovat muuttuneet ja Groteski sen mukana. Saanen olla eri mieltä. Lähes mikään ei tunnu lopulta muuttuneen vuosien kuluessa.

Kirjoittaja on Median hallituksen 2017 digimon ja historiikkihaaveilija

Asialliset

Kuka pelkää miesasiamiestä

Vähän puhuttu ja paljon parjattu miesasialiike on alkanut nostaa päätään. Twitterissä ja keskustelupalstoilla menistit kommentoivat maailman menoa, ja viesti on selvä: naiset ovat pilanneet tämän maailman. Onko tosiaan mahdollista, että yhteiskunnassa pesii joukko miesasiamiehiä, jotka vihaavat naisia? Selvittääksemme haastattelimme Naisasialiiton Unionin vastaavaa pääsihteeriä Taru Anttosta, Profeministimiesten varapuheenjohtaja Bert Bjarlandia, Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajaa Juuso Ernoa sekä Pihtarihuorat-nimeä kantavaa feministikollektiivia.

”Luulen, että naiset ovat paljon vahvempia ja osaavampia kuin mitä tasa-arvopolitiikka antaa ymmärtää.”

Sanotaan, ettei ole mitään väliä mitä teet, sillä joku loukkaantuu kuitenkin. Oli ongelmana sitten Kiinassa tapahtuva tyttövauvojen tappaminen, sukupuolten väliset palkkaerot tai ilmastonmuutos, on kysymys aina sama: ”Entä miehet?” Usein muistetaan mainita myös sotiemme veteraanit ja kuinka sodassa miehet puolustivat maata samalla kun naiset oletettavasti itkivät rakkaan elättäjänsä perään kotona tekemättä yhtään mitään.

Alun toteamus kuului Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajan Juuso Ernon suusta. Erno on miesasialiikkeeseen lukeutuvan järjestön perustajia ja toiminut sen puheenjohtajana alusta asti. Järjestö ei ole kovinkaan monelle tuttu, vaikka se onkin Suomen mittakaavassa alansa suurimpia toimijoita.

Miesasialiikkeestä puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä ne pisteiden ja pilkkujen väärinkäyttäjät, joiden mielestä miehet ovat luomakunnan kruunuja ja naiset kuuluvat keittiöön. Yksi tulokas miesasialiikkeen saralla on amerikkalaislähtöinen Men going their own way -liike. Se kannustaa miehiä hyppäämään pois oravanpyörästä, hylkäämään parisuhteet ja pelin, jossa ei voi voittaa. Miesten on siis aika luottaa miesseuraan, sulkeutua omaan ”manosfääriinsä” ja haistattaa pitkät naisille ja heidän pyörittämälleen yhteiskunnalle.

Näkyvimmin MGTOW-liikettä edustaa Suomessa Miesasia-sivusto, jonka ulosanti on enintään yhtä vakuuttavaa kuin sanan ”manosfääri” käyttö vakavalla naamalla. Sivuston edustaja suostui haastatteluun, mutta alun myötämielisyys muuttui aikatauluongelmiksi kysymysten vastaanottamisen jälkeen. Edustajalta ei siis onnistuttu saamaan kommenteja liittyen muun muassa lukuisiin misogyynisiin kirjoituksiin. Sivusto mainostaa tarjoavansa suoraa puhetta ja lähettävänsä asiallisia uutiskirjeitä. Se sisältää monipuolisesti tekstejä, joissa puidaan tavallisen miehen ongelmia: naisten rumia treffivaatteita, manipuloivia feministejä ja pillun korkeaa hintaa.

Valittamisen lisäksi sivusto tarjoaa myös vinkkejä esimerkiksi elatusmaksujen välttelyyn. Lokaa kaadetaan niin naisten, naisten kuin naistenkin niskaan. Tekstit ovat anonyymeja muiden kuin muualta lainattujen osalta. Kokonaisuuden kruunaavat esimerkiksi lisäravinteiden ”arvostelut”, jotka sisältävät valmistajan tuotekuvia ja pelkkiä kehuja ilman viitteitä siitä, että tuotetta olisi oikeasti edes testattu. Sivusto lupaa sisällöntuottajilleen anonymiteetin, ”helppo käyttöisen” julkaisualustan ja sisältöjen saattamisen sosiaalisiin medioihin ”miljoonien ja taas miljoonien” saataville.

Tässä kohtaa on varmaan syytä mainita, että sivustolla on Facebookissa 512 tykkääjää. Sivustoa on käsitellyt esimerkiksi Nyt, jota sivustolla kuvataan naistenlehdeksi. Kyseisen ”naistenlehden” sivustoa käsittelevä pätkä on kokonaisuudessaan tässä: ”Suomessa MGTOW-sanomaa levittää ainakin kärjistäviä otsikoita käyttävä Miesasia.fi -sivusto, jolla tosin on marginaaliset 231 Facebook- fania.” Kun ottaa huomioon vielä sivuston edustajan haastattelut estävät tiukat aikataulut, näyttäisi siltä, että mikäli naisten ylivallan kaataminen on Miesasia-sivuston varassa, joutuvat kiltit miehet elättämään heitä sortavia naisia vielä pitkän aikaa.

MGTOW-liike ei ole Anttoselle eikä Bjarlandille tuttu. Bjarlandia liikkeen keskeisimmät ajatukset naurattavat. ”Kuulostaa ikävältä”, hän toteaa ja arvelee liikkeen taustalla vaikuttavan esimerkiksi parisuhteissa koetut pettymykset. Myöskään Pihtarihuorat- feministikollektiivin jäsenet eivät ole kuulleet eivätkä edes kiinnostuneet asiasta. Erno tietää kyllä liikkeen, mutta se ei hänen mukaansa edusta sitä, mitä Miesten tasa-arvo ry ajaa. Miesasia-sivusto on siis onneksi misogyniansa kanssa marginaalissa, eikä tuo liikkeelle uskottavuutta tai julkisuutta. Ikävä kyllä sivusto edustaa sitä tyyliä, joka usein mielletään miesasialiikkeelle ominaiseksi.

Millaista tyyliä miesasialiike sitten oikeasti toteuttaa? Esimerkiksi Miessakit, Vihreä miesliike ja Miesten tasa-arvo eivät syytä naisia miesten ja koko yhteiskunnan ongelmista. Järjestöt julkaisevat tiedotteita, lausuntoja ja kommentoivat tasa-arvoon liittyviä uutisia. Henry Laasasen kaltaisten kärkkäiden persoonien lisäksi jäseninä on ihan tavallisia miehiä. Erno kuvailee esimerkiksi avioeroa tapahtumaksi, joka voi saada miehen ajattelemaan, että ympäröivä yhteiskunta ei olekaan niin tasa-arvoinen kuin hän on tähän asti luullut.

Miesasialiike ei siis lähde liikkeelle siitä, että naiset tulisi tunkea takaisin sukkia parsimaan, vaan kiinnittää huomiota niihin keskusteluihin ja säädöksiin, joissa miesten näkökulma on unohdettu. Tällainen on Ernon mukaan esimerkiksi pakolaiskeskustelu.

”Konfliktivyöhykkeellä nuoret miehet ovat kaikkein suurimmassa vaarassa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät naiset, lapset ja vanhukset olisi myös. Usein miehet ovat kuitenkin niitä, jotka tapetaan ensimmäisenä. Tottakai se on aika ymmärrettävää, että tällä porukalla on tietty motivaatio lähteä sieltä äkkiä livohkaan, varsinkin jos on tällainen sisällissodan kaltainen tilanne kuten Syyriassa, jossa ei automaattisesti ole niin sanottua omaa puolta.”, Erno selittää. Hän kuvailee miesten olevan perinteisesti käytettävissä – nuoria miehiä lähetetään sotimaan ja heidän oletetaan uhraavan henkensä.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland kritisoi miesasialiikettä esimerkiksi väkivallasta ja muista sellaisista aiheista, joissa mies voisi olla useammin syyllinen kuin uhri, vaikenemisesta. Bjarlandin mukaan esimerkiksi Miessakit-yhdistys ei halua leimautua virallisesti antifeministiseksi, mutta rivien välistä voi lukea heidän kokevan tilanteen usein sukupuolten väliseksi sodaksi. Näissä piireissä Profeministimiehet nähdään pettureina. ”Valveutuneimmat miehethän alkavat tajuta, että kohta miehet ovat niitä, jotka tarvitsevat feminismiä”, naurahtaa Bjarland.

Miesasialiike nähdään usein vastavoimana feminismille, mutta mitä feminismi oikeastaan on? Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismille on seuraava: ”naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike”. Naisasialiitto Unionin vastaavan pääsihteerin Taru Anttosen mukaan tasa-arvo on feminismin tavoite ja feminismi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Henkilö, joka kutsuu itseään feministiksi, mutta ei kannata aitoa tasa-arvoa, ei ole ymmärtänyt feminismin merkitystä.

Erno käsittää asian toisin. Hänen mukaansa feminismi tarkoittaa nimenomaan naisasialiikettä. Hän ei kuitenkaan teilaa feminismiä – miesasialiike ja feministit jakavat Ernon mukaan saman tavoitteen, tasa-arvon. Ero on Ernon mukaan liikkeiden lähtökohdissa, painopisteissä ja teemoissa. Ernon mukaan feminismi on ideologia, jolla ”aina välillä tuntuu olevan tämmöinen perinteinen patriarkaalinen systeemi, joka selittää suurin piirtein kaiken maailmassa”, kun taas miesliikkeeltä tällainen teoreettinen viitekehys puuttuu.

Ernolle tasa-arvo sukupuolten välillä on esimerkiksi sitä, että henkilöllä on sukupuolestaan riippumatta samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Erno tuo esiin myös sen, että osa feministeistä ei näe tasa-arvoa lainkaan samalla tavalla kuin miesasialiike. Hän ei halua kuitenkaan määritellä miesasialiikettä feminismin kautta anti- tai profeminstiseksi. Ernon ajatukset tasa-arvosta ja toisaalta feminismistä ovat siis jokseenkin ristiriitaiset, eikä hänellä selvästikään ole täyttä ymmärrystä feminismin tavoitteista.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland sen sijaan määrittelee yhdistyksen juuri feminismin kautta. Bjarland korostaa, ettei ole feministi, sillä ei koe voivansa ikinä täysin ymmärtää sitä, miltä tuntuu olla nainen tässä yhteiskunnassa. Profeministimiehet tukevat feminismiä esimerkiksi levittämällä tietoa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavasta White Ribbon -kampanjasta.

Bjarland itse on ollut Profeministimiehien edustajana mukana esimerkiksi Amnestyn Joku raja -kampanjassa. Hän kuvailee olevansa vastaavissa projekteissa usein ainoa mies. Järjestön toiminta on hiipunut viime vuosina, joten jäsenet pohtivat lapun laittamista luukulle ja liittymistä Feministiseen puolueeseen. ”Mahdollisesti perustettaisiin sinne joku miesjaosto”, Bjarland pohtii.

Mikäli feminismin aito perusajatus ei ole kaikille tuttu, ainakin termi feminazi on.

Nimityksellä tarkoitetaan miehiä vihaavaa raivotarta, joka ei ymmärrä kotiäitejä ja vaatii naisille 666 kertaa korkeampaa palkkaa. Anttosen mukaan feminazi on lähinnä urbaani legenda ja valitettava osoitus siitä, että antifeministit ovat saaneet väärän mielikuvansa elämään.

”Ruotsissa tilanne on aika erilainen kuin Suomessa. Siellä lähes kaikki puolueet ovat julistautuneet feministisiksi, eikä sanalla ole yhtä negatiivista leimaa kuin mikä sille Suomessa ollaan onnistuttu luomaan.” Myös Bjarland puhuu Suomen asenneilmaston eroista länsinaapuriin verrattuna. ”Täällähän feminismi määritellään usein niin, että se on oikeuksien ottamista miehiltä ja antamista naisille. Ruotsissa tasa-arvoa on, että sukupuolen ei pitäisi mitenkään määritellä ihmisen oikeuksia tai velvollisuuksia, vaan olla tavallaan näkymätön.”

Länsituulen soisi saapuvan jälleen ja tuovan muutakin kuin lämpimän viestin, sillä antifeminismiä on havaittavissa eri puolilla yhteiskunnallista keskustelua. On täysin hyväksyttävää ilmoittaa kannattavansa tasa-arvoa ja ettei ole feministi – tai että ei kannata feminismiä, sillä ei vihaa miehiä. Antifeminismin salonkikelpoistuminen huolestuttaa Naisasialiitto Unionia. Anttonen uskoo, että etenkin antifeminististen naisten tapauksissa kyse on kuitenkin väärinkäsityksestä. Feminismi kun ei ole miesvihaa.

Mistä kumpuaa tarve miesasialiikkeelle, jos feminismi edustaa kaikkia sukupuolia? Kaikkien mukaan feminismi ei aja jokaisen sukupuolen, vaan pelkästään naisten etuja. Kokevatko miehet olevansa uhattuina ja nousevat siksi vastarintaan?

Erno ei ajattele asian olevan näin. Hänen mukaansa miesten ongelmista on puhuttu vähemmän eikä niihin olla yhtä halukkaita puuttumaan. Anttonen arvelee, että jotkut kokevat tutun ja tietyllä tapaa hyväksi havaitun roolinsa olevan uhattuna ja haluavat siksi puolustaa perinteisiä arvoja.

”Huomioimatta jää, että feminismi nimenomaan laventaisi sukupuolirooleja, jotta kaikenlaiset miehenä ja naisena olemisen tavat olisivat hyväksyttyjä. Sukupuolia on myös enemmän kuin kaksi, feminismi tarkoittaa vapautta olla oma itsensä.”, Anttonen täsmentää. Pihtarihuorat-nimeä kantavan feministikollektiivin jäsen Gertrud Rosegarden taas kuvailee tarpeen olevan vanhan maailman äänekkäitä kuolinkorahduksia.

Kaikki haastatteluun vastanneet tunnustavat sukupuolten kirjon olevan moninainen. ”Binääriajattelusta on luovuttava ja lainsäädäntöä muokattava, jotta sukupuolten moninaisuus tunnustetaan kaikilla tasoilla”, kommentoi Pihtarihuorat-kollektiivin jäsen nimimerkillä Sullemäen Anna. Edes konservatiiviseksi mielletyn miesasialiikkeen Erno ei allekirjoita väitettä vain kahdesta sukupuolesta. ”Ihminen tietysti on mitä on. Lähtökohtaisesti kaikilla pitäisi olla samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Tottakai tämä koskee kaikkia siitä riippumatta, mitä he ovat tai miksi he kokevat itsensä”, Erno toteaa.

Naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ollaan myös samoilla linjoilla. Bjarland, Anttonen ja Erno puhuvat kaikki kulttuurista ja asenteista. Bjarlandin ja Ernon mukaan kyse on myös häpeästä: miehen voi olla vaikeampi kertoa joutuneensa rikoksen kohteeksi. Uhri voi pelätä leimautuvansa, menettävänsä kasvonsa. Bjarland huomauttaa, että seksuaalisuutta käytetään usein myös vallan välineenä. Bjarland tai Erno eivät käsittele naisten leimautumista tai häpeän tunteita. Seksuaalisuus vallan välineenä jää myös vaille syvällisempää pohdintaa.

Erno tuomitsee slutshamingin, ahdistelevien viestien lähettelyn ja baarikähminnät. Hän ei myöskään laske himokkaiden viestien lähettelyä kehuna otettavaksi huomioimiseksi. Esimerkiksi #tissiviikko-kampanjaan osallistuneiden saamat törkyviestit eivät Ernon mukaan ole oikeutettuja, vaikka hän onkin hieman epäileväinen kampanjan toimintatapojen suhteen. Hän kuitenkin korostaa, että alatyylinen heittely ei ole missään nimessä hyväksyttävää eikä rakentavaa.

Määrittelyeroista huolimatta Naisasialiitto Unionilla ja Miesten tasa-arvo ry:llä on suhteellisen paljon yhtymäkohtia. Molemmat kannattavat esimerkiksi asevelvollisuuden tasa-arvoistamista ja isien aseman parempaa huomioimista huoltajuuskiistoissa. Myös järjestöjen vaikuttamistavat ovat samantyyliset. Toisin kuin internetissä anonyymisti toimivat Pihtarihuorat tai Miesasia-sivusto, nämä kaksi toimivat virallisempia reittejä. Molemmat pyrkivät muuttamaan yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita etenkin lainsäädännön kautta, vetoamalla päättäjiin ja osallistumalla julkiseen keskusteluun.

Erno ei kuitenkaan usko, että järjestöillä on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa. Hän kuvailee tapausta, jossa Miesten tasa-arvo ry ei saanut tilaa tasa-arvopäivillä, vaan joutui puhumaan ”suurin piirtein seinille”. Valtavirtamedia on hänen mukaansa värittynyttä: esimerkiksi parisuhdeväkivallasta puhuttaessa kaikki haastateltavat saattavat olla naisia, jolloin syntyy kuva, että ongelma ei kosketa miehiä.

Yhdistys esittää usein sosiaalisessa mediassa hyvin kärkkäitä kommentteja. Edustavatko nämä kommentit tosiaan järjestöä ja sen toimintamalleja? ”Eivät”, vastaa Erno. Hänen mukaansa rajut kommentit ovat välttämättömiä huomion saamiseksi. ”Jos kommentit ovat hyvin perusteltuja ja hyvin monipuolisia, niin ne käytännössä häviävät kun kukaan ei vastaa niihin ja mitään ei tapahdu”, hän kuvailee.

Erno myöntää järjestön kärsivän jonkinlaisesta julkisuusongelmasta. Hän ei kuitenkaan näe tarpeellisena irtisanoutua Miesasia- sivuston tyylisistä julkaisuista. Ernon mukaan irtisanoutumiselle ei ole nähty tarvetta, sillä he eivät ole koskaan väittäneet olevansa yhteyksissä Miesasia-sivuston tyyppisiin tahoihin.

Mielipiteitä jakavista puheistaan tunnettu Henry Laasanen nostetaan usein miesasialiikkeen kasvoiksi. Myöskään tämä ei ole Ernon mielestä ongelma, sillä vaikka useat Laasasen mielipiteet eroavatkin järjestön linjasta, on joukossa myös yhteisiä arvoja. Erno ei osaa kommentoida sitä, onko Laasasen esittäminen julkisuudessa liikkeen puhujana ongelmallista. Järjestön julkisuuskuva on jokseenkin sekalainen.

Tasa-arvokolikon kaksi puolta pidetään visusti erillään. Pyritään luomaan kuvaa jonkinlaisesta sukupuolten välisestä sodasta, jossa kukaan ei voita. Feministit ja maskulistit asetetaan lähtökohtaisesti vastakkain. Miksi he eivät tee yhteistyötä?

Anttonen korostaa, että Unionin yhteistyöperiaatteisiin kuuluu, että kenen tahansa kanssa ei leikitä. Unioni ei tee yhteistyötä eikä suostu keskustelemaan lainkaan esimerkiksi sellaisten antifeminististen tahojen kanssa, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Ei siis riitä, että jossakin asiassa olisi samat tavoitteet, vaan yhteistyömahdollisuuksia punnittaessa tarkastellaan koko kuvaa.

Erno lisäisi yhteistyötä feministien kanssa mieluusti. ”Me ei ajeta paluuta mihinkään 50- luvulle eikä meillä ole mitään utopistisia ajatuksia”, Erno tiivistää. ”Me ei vaadita mitään ihmeitä vaan pikkuisen tasapuolisempaa linjaa. Sen nyt ei pitäisi olla keneltäkään pois.”

Voisivatko feministit ja maskulistit siis kohdata neutraalilla maaperällä?

Sitä Erno toivoo. ”Silloin kun itse olen ollut esimerkiksi naisjärjestöjen edustajien kanssa tekemisissä, niin ei meillä ole ollut mitään ongelmaa – ei oltu toistemme kurkuissa kiinni tai mitään sellaista. Ihan sivistyneesti on voitu asioista keskustella, vaikka oltaisiin ehkä joistain asioista oltu eri mieltäkin.” Hän lisää, että järjestön kritiikki kohdistuu viranomaisiin ja poliittisiin päättäjiin – ei naisiin. Esimerkiksi poikien huonompi koulumenestys ei ole naisten syytä, vaan tilannetta ylläpitävät asenteet ja rakenteet, sekä yksilöiden oma toiminta.

Ongelmana tuntuu olevan ennen kaikkea tiedon puute – maskulistit näkevät feministien ajavan vain naisten asioita ja toimivat siksi vastavoimana. Median rooli tiedon välittäjänä korostuu, kun osapuolet eivät tunne toisiaan kunnolla. Anttonen ja Erno puhuvat molemmat median luomasta turhasta vastakkainasettelusta. Erno kuvailee tilannetta harmillliseksi. ”Jos jotain toistetaan tarpeeksi monta kertaa, niin ajatellaan, että näinhän se on.”

Klikkijournalismin vallatessa lisää tilaa ei ole yllättävää, että vain kärkkäimmät kommentit saavat julkisuutta. Kärjistäen voisi sanoa, että media myös ylläpitää luomaansa vastakkainasettelua.

Välejä hiertää myös kokemus suosimisesta. Miesasialiikkeen piirissä median koetaan antavan feministeille enemmän tilaa. Erno myös arvelee feministien saavan valtion tukea, toisin kuin Miesten tasa-arvo ry, sillä tasa-arvo käsitetään usein naisasian teemaksi. Anttonen teilaa nämä väitteet ainakin Unionin kohdalta. Unioni saa valtion tukea vain opetusministeriöltä, ja tuen turvin kustannetaan järjestön Tulva-lehteä. Muu toiminta rahoitetaan esimerkiksi jäsenmaksuilla ja kiinteistöjen vuokratuloilla.

Olisiko yhteistyö sitten mahdollista, jos molemmat osapuolet olisivat täysin perillä vastapuolesta? Ehkäpä. Mikäli molemmat osapuolet ilmoittavat pyrkivänsä tasa-arvoon, voisi yhteistyön odottaa onnistuvan. Voisiko yhteistyö sitten tulevaisuudessa synnyttää laajemman liikkeen tasa-arvon edistämiseksi?

Anttonen ei tyrmää ajatusta. Hän kuitenkin toivoisi miesasialiikkeiltä voimakasta irtisanoutumista rasistista ja naisvihamielistä mölyä pitävistä tahoista. Rapautuneen julkisivun vuoksi miesasialiike ei näyttäydy kovinkaan houkuttelevana yhteistyökumppanina.

Miksi yhteistyötä tulisi edes tehdä? Molemmat leirit vaikuttavat olevan tyytyväisiä omaan toimintaansa. Erno arvelee, että naisasiajärjestöillä ja etenkin tasa-arvoviranomaisilla ei olisi voimien yhdistämisessä ”mitään voitettavaa” ja että muutos vaatisi heiltä enemmän kuin vaikkapa Miesten tasa-arvo ry:ltä. Vallan yhteistoiminnallisen puolen huomioiminen voisi kuitenkin olla avuksi. Monen pienen järjestön valta olisi yhdessä suurempi kuin yhden ison toimijan – tässä tapauksessa konservatiivisten ja kapeakatseisten kansan syvien rivien – ja näin kykeneväinen suurempaan hyvään. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.

Tällä hetkellä tasa-arvon tiellä on vielä monia esteitä. Bjarland pukee sanoiksi niistä suurimman: ”Ei se kauheasti kiinnosta tällaista kadunmiestä, feminismi.” Siinä Bjarland on oikeassa ja samalla väärässä. Feminismihän kiinnostaa kadunmiehiä – esimerkiksi sellaisia kuin Juuso Erno. He eivät vain osaa kutsua sitä siksi.

Arkisto

Vastine: NYT meni metsään!

Nyt-liite kysyi lokakuussa 2016 viestinnän uusilta opiskelijoilta, miksi viestintä ja journalismi naisistuvat ja onko naisistuminen ongelma. Ongelmallinen oli lähinnä Nyt-liitteen oma otsikko, jonka kysymykseen jutussa ei kuitenkaan etsitty vastausta. Viestinnän professori Esa Väliverronen heitti Twitterissä kysymyksen journalismin naisistumisesta eteenpäin Groteskille.

TEKSTI Alli Alho & Adile Sevimli

Juho Typön kirjoittamassa jutussa “Helsingin yliopistoon pääsi opiskelemaan viestintää vain naisia – miksi viestintä ja journalismi ”naisistuvat” ja onko se ongelma? Kysyimme opiskelijoilta” (Nyt-liite, 11.10.2016) irrotetaan ilmiö kontekstistaan.

Jutussa ei taustoiteta eri alojen sukupuolittumisen historiaa, saati tulevaisuuden näkymiä siitä, mitkä todellisuudessa ovat ne alat, jotka naisistuvat esimerkiksi prekarisoitumisen prosessin tuloksena. Koemme, että jos jonkin alan naisistuminen esitetään jo otsikkotasolla ongelmallisena, olisi lukijalle antoisaa päästä analysoimaan ilmiötä oikeaan historialliseen kontekstiin asetettuna.

Eeva Jokisen artikkelissa Prekaari sukupuoli (Naistutkimus, 2013) käsitellään työn feminisoitumista 2000-luvulla kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, naisia siirtyy entistä enemmän työelämään. Tämä tarkoittaa sitä, että alat ovat alunperin olleet miesvaltaisia ja naiset ovat tulleet töihin miehiä myöhemmin. Naisistuminen siis liittyy ajatukseen naisten siirtymisestä viimein myös perinteisesti miesvaltaisille aloille, Jokinen toteaa. Jostain syystä miehet eivät kuitenkaan ole valtaamassa perinteisesti naisvaltaisia aloja.

Pohjoismaissa palkkatyö hyvinvointivaltion perustana vapautti naiset kodeista kartanoille. Suomessa naiset alkoivat työskennellä poikkeuksellisen aikaisin sotien jälkeen, mutta eivät samoilla aloilla, palkoilla tai asemissa kuin miehet. Jokinen huomauttaa Valtioneuvoston vuoden 2010 selontekoon vedoten, että työnjako ja palkkaerot sukupuolten välillä kuvaavat vieläkin työmarkkinoita. Korkeat virat täytetään edelleen all-male -paneelein.

Toiseksi, työolosuhteet muuttuvat: pätkä- ja osa-aikatyöt, alhaiset palkat, heikko työsuhdeturva ja muut perinteisesti naisaloja kuvanneet attribuutit tulevat tutuksi yleisen prekarisoitumisen, elämän epävarmuuden aikana. Feministit ovat huomauttaneet, että naiset ovat itse asiassa aina olleet prekaareja. Työolot ovat nousseet julkiseen keskusteluun vasta, kun niistä kärsii myös etuoikeutetumpi sukupuoli.

Nyt-liitteen klikkiotsikko jaettiin sekä sen omilla että Helsingin Sanomien Facebook-sivuilla. Tekstin puutteellinen taustoitus innosti kommenttiketjuissa muun muassa ehdotuksiin mieskiintiöiden perustamisesta. Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi naiset ovat pääasiassa edelleen niitä, jotka tekevät matalapalkkaisia kasvatus- ja hoitoalan töitä  ja miksi kyseiset alat eivät houkuttele miehiä, tyydytään yksinkertaiseen kysymyksenasetteluun ja yksinkertaiseen ratkaisuun.

Edes pikainen kertaus siitä, miksi naiskiintiöt yleensä ovat olemassa, olisi voinut avata naisten sortamisen historiallista kehityskaarta sitä tuntemattomille. Kiintiöitähän ei parhaimmassa tapauksessa tarvittaisi lainkaan, mikäli naiset eivät olisi koskaan työmarkkinoiden altavastaavia olleetkaan. On mielenkiintoista, että Nyt-liite haluaa käsitellä ongelmana kehitystä, jossa naiset ovat vallanneet alaa, jonka työolosuhteet muuttuvat yhä epävarmemmaksi.

Johanna Wahlroos on tutkinut Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineesta vuosina 2002-2010 valmistuneiden sijoittumista työmarkkinoilla. Ainoastaan 29 prosenttia toimi journalisteina. Journalismi ja viestintä naisistuvat, mutta onko 24:n henkilön otos yhden vuosikerran viestinnän opiskelijoita oikea lähde tutkia asiaa? Suomessa opiskellaan toimittajiksi muissakin oppilaitoksissa, joissa suurempi osuus kuin vajaa kolmasosa valmistuneista suuntaa journalisteiksi. Toki naisistumisen kysymyksen suuntaaminen kenelle tahansa opiskelijalle on hieman hassua – minkä sille voi, että vuosikurssilaiset sattuvat olemaan saman sukupuolen oletettuja? Jos toimittaja on huolissaan siitä, onko miesten nykyään vaikeampaa työllistyä journalisteiksi, vastausta kysymykseen tuskin kannattaa kysyä naisopiskelijoilta.

Nyt-liitteen otsikko liittää yhteen kysymyksen miesten ja naisten työllistymisestä tietyllä alalla, vaikka ilmiöiden taustat ovat hyvin erilaiset. Valitettavasti julkaistut tutkimukset työmarkkinoiden sukupuolijakaumasta pohjautuvat lähinnä binääriseen sukupuolitypologisointiin ja siksi myös tässä vastineessa asiaa lähestytään kaksijakoisesta näkökulmasta. Hieman pintaa syvemmältä raapaistessa voi todeta, että jokaisella alalla ja sen sukupuolittuneisuudella on oma historiansa.