Asialliset

Ihan sairaan kiihottavaa paskaa

TEKSTI JA KUVAT Martta Kallionpää

Video alkaa romanttisella musiikilla ja kuvalla, jossa nainen suutelee toisen rintoja. Seuraavaksi toinen naisista ulostaa juomalasiin. He levittävät ulostetta toistensa vartaloille ja kasvoille ja myös syövät ulostetta. Sitten he oksentavat suoraan toistensa suuhun.

Järkytyskertoimia lisää se, että katsomani 2 Girls 1 Cup -video on vain traileri pidemmälle pornoelokuvalle. Alkuperäinen teos on siis eroottista materiaalia. Miten video, joka saa yhden pahoinvoimaan, voi kiihottaa jotakin toista?

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud selitti perversioiksi kutsumiaan seksu- aalisia vääristymiä lapsuudeniän traumoilla, oidipuskompleksilla ja kastraatiopelolla. Myös nojatuolipsykologin on helppoa spekuloida lapsuuden ja seksuaalisuuden yhteyttä törmätessään netissä pornoon, jossa aikuiset pukeutuvat vaippoihin ja esittävät vauvaa tuttia imeskellen.

Nykyään psykologiassa käytetään termiä parafilia viitatessa sairaalloiseen seksuaaliseen poikkeavuuteen. Parafiliaksi luetaan muun muassa itsensäpaljastelu, fetisismi eli esineistä tai materiaaleista kiihottuminen, masokismi, sadismi, transvestisuus ja pedofilia.

Kattavaa teoriaa parafilioiden synnystä tai vakiintunutta hoitomuotoa niihin ei ole olemassa.

Koska emme tiedä mistä perversiot, parafiliat tai poikkeavuudet juontuvat, jäljelle jääkin paljon tärkeämpi kysymys. Miten kohtelemme ihmisiä ja asioita, joita emme ymmärrä?

Seksuaalinen poikkeavuus tuntuu olevan asia, jonka yhdistämme pahuuteen, mielisairauteen tai jopa epäinhimillisyyteen. Useista hirmuhallitsijoista on kehitelty heidän kuolemansa jälkeen mitä ihmeellisempiä psykohistorioita, joissa seksuaalisuus on tärkeässä osassa.

Mussolinin arvellaan fantasioineen raiskauk- sista ja pakottaneen kumppaninsa roolileikkimään prostituoituja. Stalinin on huhuttu olleen pedofiili, joka sai raskaaksi ja sitten hylkäsi 13-vuotiaan siperialaistytön. Hitlerin spekuloidulle kieroutuneelle seksuaalisuudelle on omistettu oma wikipediasivunsa jopa kahdeksalla eri kielellä. Hänen on väitetty olleen muun muassa koprofiili eli kiihottuvan ulosteista.

Onko silmittömiä pahuuden tekoja muka jotenkin helpompi prosessoida, jos käy ilmi, että ne on masinoinut ihminen, joka syö paskaa? Vai tuntuvatko hirmuteot itse asiassa vielä kamalammilta, jos niiden takana ajattelee olevan jotakin sairasta seksuaalista nautintoa?

Myös fiktiivisten hahmojen pahuutta korostetaan ja selitetään parafilioilla. Elokuvassa The Silence of the Lambs sarjamurhaajan motiiviksi paljastuu halu pukeutua tappamiensa naisten ihoon. Hän on transvestiitti, joka kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.

The Human Centipede -elokuvasarja menee vieläkin pidemmälle. Trilogian ensimmäisessä osassa mielipuolinen kirurgi ompelee kolme ihmistä kiinni toisiinsa, seuraavan aina suustaan kiinni edellisen anukseen, muodostaen elokuvan nimen mukaisen ihmistuhatjalkaisen. Elokuvan toisessa osassa, josta ohjaaja halusi tehdä vielä edellistäkin järkyttävämmän, samankaltaisen ihmistuhatjalkaisen luo ylipainoinen, hikinen, äitinsä kellarissa asuva astmaatikko, joka saa tekemistään väkivaltaisuuksista ja ihmistu- hatjalkaisen tarkkailemisesta seksuaalista tyydytystä.

Ohjaajan toive toteutui. The Human Centipeden ensimmäinen osa pääsi Ison-Britannian elokuvatarkastamon läpi saaden ikärajakseen k-18, kun taas toisen osan levittäminen kiellettiin maassa kokonaan.

Poikkeavista seksuaalisuuksista puhuttaessa unohdamme usein, että ne eivät hallitse kokijansa koko elämää tai persoonallisuutta. Seksuaaliset fantasiat voivat olla syvyydeltään eritasoisia. Eroottisen materiaalinen kuluttaminen ei aina johda sen inspiroimiin tekoihin. Ylen Vaakakapina -ohjelma toteutti keväällä 2017 seksikyselyn, jonka vastausten perusteella moni kiihottuu anaalipornosta, vaikkei itse haluaisi koskaan koettaa anaaliseksiä.

Myös se, kuinka tarpeelliseksi esimerkiksi latek- sifetisoija kokee materiaalin nauttiakseen tyydyt- tävästä seksielämästä, voi vaihdella. Jotkut näkevät kumppanin pukeman lateksiasun kivana mausteena, toiset tarvitsevat lateksin kosketusta jokaista orgas- miaan varten

Parafilioissa on lopulta kyse siitä, minkä yhteiskunta katsoo olevan normaalia seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vuonna 1981. Transvestisuus on siellä edelleen. Naisten kuuluu tuntea olonsa seksikkäiksi pukeutuessaan korkokenkiin, mutta miehille vastaava käytös onkin sairaalloista. Raiskauksesta kiihottuminen ei ole ikinä ollut tautiluokituksessa.

Onko seksuaalisuudesta mitään järkeä luoda ”sairautta”, jonka tärkein tuntomerkki on se, että potilaan seksuaaliset ajatukset tai käytös ”poikkeavat normaalista”? Seksuaalisen väkivallan uhreja suojelemme jo rikoslailla, jossa määrätään muun muassa lasten hyväksikäytön, tirkistelyn ja itsensä paljastamisen olevan rangaistavia tekoja. Medikalisaatiolla yritämme ikään kuin suojella ihmisiä itseään heidän omalta seksuaalisuudeltaan.

Sorrun harvoin klassiseen utilitarismiin mutta ulostepornon edessä en osaa muutakaan. Jos jokin asia tuottaa ihmiselle nautintoa, eikä se vahingoita ketään muuta, pitäisi tätä asiaa harrastaa iloiten. Minun ei onneksi tarvitse ymmärtää, miksi kakka kiihottaa. Se mitä ihmiset tekevät makuuhuoneissaan – tai vessoissaan – ei kuulu minulle.

 

Arkisto

Mikä vitun suoja?

TEKSTI Martta Kallionpää

Tuntuu absurdilta käydä kondomin kimppuun saksilla. Muistan, miten yläkoulun seksivalistuksessa painotettiin, ettei edes käärettä saisi avata millään terävällä. Leikkaan kondomin pään pois ja vien sakset syntyneen rinkulaan ympärille ja napsaisen terät yhteen. Näpertelystäni tulee mieleen vinksahtanut Pirkka-niksi. Rullaan tahmaisen lateksipinnan auki suorakulmion muotoiseksi kaistaleeksi.

Olen juuri askarrellut kumisen pilluliinan, joka suojaa suuseksin aikana muun muassa kuppahaavoilta, herpesrakkuloilta ja tippurin aiheuttamalta nielutulehdukselta. Virallisemmin tätä halkaistua kondomia kutsutaan suuseksisuojaksi. Mieleenpainuvampi lempinimi voisi tosin olla paikallaan, sillä harva on edes kuullut taudeilta suojautumisesta, kun on kyse oraaliseksin antamisesta naiselle.

Institutionaalinen seksivalistus vaikuttaa tähtäävän lähinnä yksiavioisten heteroparien teiniraskauksien ehkäisemiseen. Teini-iän lääkärikäynneillä minulta kysyttiin kyllästymiseen asti, tarvitsisinko jo e-pillereitä. Kasiluokalla terveystiedon tunnilla opettajani banaanin ylle pujottaman kondomin oli tarkoitus estää raskauden lisäksi kaikki mahdolliset seksitaudit kaikessa mahdollisessa seksissä. Terveysalan ammattilaisten oletus tuntuu olevan, että naiselle annettava oraalityydytys joko skipataan täysin, tai odotetaan, kunnes kummankin osapuolen on varmistettu testeillä olevan seksitauditon.

Kun kävin fuksivuoden terveystarkastuksessa, mieleni teki iskeä nyrkkiä pöytään ja vaatia terkkarilta perusteluita sukupuolten epätasa-arvoon suuseksissä. Pidin kuitenkin pillunnuolentakysymykset itselläni. Uskoin niiden johtavan vastavuoroisesti terveydenhoitajan tekemiin kysymyksiin seksikumppanieni satunnaisuudesta, määrästä ja sukupuolesta.

Netistä löytyy onneksi asiallista tietoa ja ohjeistusta, joille ei täydy selitellä mitään. Halkaistun kondomin teko-ohjeiden lisäksi törmään monenmakuisina tarjolla oleviin käyttövalmiisiin lateksisiin liinoihin. Nettiapteekkien sijaan tuotteita on yllättäen myynnissä ainoastaan seksikauppojen pornahtavan kuvaston värittämillä sivustoilla. Käyttövalmiit suojat tulevat kalliiksi. Pakkaus, jossa on kaksi kertakäyttöistä liinaa, maksaa enimmillään miltei 14 euroa.

Netissä tavoittaa myös tavallisten talliaisten näkemyksiä suuseksisuojista. Sexwork.net -foorumilla nimimerkki Vvirtanen ilmaisee kantansa selkeästi:

”Kannattaako semmosen hutsun luona edes käydä, kuka antaa vaan jonkun helvetin muovipussin kanssa nuolla, pitääkö olla jo omat muovipussit mukana?”

Tuntuuko halkaistu kondomi tosiaan muovipussilta? Asettelen askartelemani liinan haaroväliini ja kumppanini pitelee sitä paikallaan molemmin käsin. Liukastettu lateksikaitale pysyy paikoillaan hetken räpeltämisen jälkeen melko kiitettävästi, mutta tuntuu hieman liian kapealta. Tuntoaistimuksia ohut kumi ei juuri laimenna tai häiritse. Häpyhuulet ja -karvat päätyvät kuitenkin epämukaviin ja litistyneisiin asentoihin liinan alla ja niitä täytyy asetella uudestaan aktin aikana. Lateksikaistale takertuu itseensä ja lähtee helposti kerääntymään rullalle.

Suurin pettymys on, että klitorista on lähes mahdotonta imeä. Liinan ja ihon välissä oleva ilma kerääntyy imettäessä kupiksi klitoriksen kohdalle ja imijä saa hamuttua suuhunsa vain palan kumia. Vaikka väline kokonaisuudessaan onkin melko epäseksikäs lärpäke, jonka käyttö vaatii hieman harjoittelua, suuseksi tuntuu edelleen hyvältä.

En voisi kuvitella alkavani askarrella kortsupaketin ja kynsisaksien kanssa humalaisena festariteltassa partnerini odotellessa omat sakset levällään. Epäkäytännöllisyyttäkin suurempi este käytölle on kuitenkin välineen outous ja tuntemattomuus. Jos baarista kotiiin tuodun pokan kielen eteen tai häpykummun päälle asetellaan yhtäkkiä täysin tuntematon lateksiliina, voivat reaktiot varmasti vaihdella kauhistuksesta huvittuneisuuteen. Oma testikäyttökin onnistui vasta jännityksen- ja hämmennyksensekaisten naurukohtauksien jälkeen.

Suuseksisuoja on kuitenkin tällä hetkellä ainut tapa nauttia turvallisesta suuseksiä anonyymin yhden illan jutun kanssa. Parempia innovaatioita odotellessa vähintä, mitä voin toivoa on, että kondomivalmistajat lisäisivät pakkauksen käyttöohjeisiin kohdan suuseksisuojan valmistamisesta. Tämä olisi pieni, mutta nopea ja helppo askel muovipussipillun stigman hälventämiseksi sekä kansan seksuaaliterveystietämyksen aukkojen paikkailemiseksi.

Arkisto

Oli ihan kivaa, mutta…

Olen juuri saapunut kotiin viimeisimmiltä tinder-treffeiltäni; kämppikseni istuttavat minut alas ja aloittavat perinteisen kyselyrumban. Vastaukseni taitaa olla täysin sama, kuin viimeksi: ”Oli tosi kivaa, mutta…”. Olin lähtenyt treffeille vailla minkäänlaisia odotuksia, ajatellen että tästäkään ei varmasti tule yhtään mitään; siellä on taas joku ruma ja kamala juha88. Mutta hei: ei tässä ole mitään menetettävääkään. Jaksoin juuri ja juuri laittaa vähän meikkiä. Matkatessa tapaamispaikalle en jännittänyt tippaakaan, olin pelottavan tyyni ja välinpitämätön. Sporassa pohdiskelin seuraavan päivän kauppalistaa. Ehkä parsakaalia?

Muistan elävästi ne ajat, kun treffeille meneminen oli valtava juttu, ja valmistauduin usean tunnin ajan valitsemalla vaatteita, meikkaamalla, suoristamalla hiuksia ja ajatellen mahdollisia kauhuskenaarioita. Entä jos kompastun ja tarraan häntä haaravälistä? Niinä aikoina ensitreffit olivat jännittäviä ja lumoavia, niissä oli jotain merkittävää. Nyt tunnen olevani luovuttanut jo ennen kuin tapaan toisen osapuolen. Koska olen monen ystäväni privaatti parisuhdeterapeutti, minulle on raportoitu samanlaisista tunnelmista. Miksi edes yrittää? Ei tästä paskasta kuitenkaan mitään tule.

Mutta on deittailun kirosana, joka estää tehokkaasti suhteiden muodostumisen. Sana koostuu miesten ja naisten, nuorien ja aikuisten, valtavista odotuksista ja kyynisestä katkeruudesta, jotka sekoittuvat, kun etsitään sitä täydellistä kumppania. ”Mutta se asuu vielä porukoilla”, ”mutta se on Turusta”, ”mutta se ei edes tiennyt kuka on Paavo Väyrynen”.

Lupaus on sana, joka on aina liitetty ihmissuhteisiin, mutta nykyään niihin osuvampi sana olisi lupaamattomuus. Tinder täyttyy ikisinkuista ja uusia treffejä sovitaan niin tiuhaan tahtiin, ettei välttämättä edes pysähdytä miettimään miksi. Vanhoina hyvinä aikoina elämänkumppani tavattiin lavatansseissa, naapurin bileissä tai treeneissä. Tavattiinpa tosielämässä sitten ystäväpiirin, yhteisen ympäristön tai aktiviteetin kautta, loi fyysinen läsnäolo aidon yhteyden ihmisten välille. Tinder mahdollistaa täysin yhteydettömän, helpon ja nopean tavan deittailla ventovieraita. Ihmisiä on helppo poimia ja pudottaa matkasta; poistetaan vain yhteystiedoista ”tinder-jätkä”, ja aletaan kalastella uusia matcheja. Helppoa kuin heinänteko. Koska valikoima on suuri ja vaivattomasti esillä, on helppo ajatella, että kyllä täältä vielä paremmankin löytää.

Treffien luonne tuntuu myös muuttuneen. Sanaa ”treffit” ei tunnu enää edes löytyvän ihmisten sanavarastosta. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sovitaan lisää kahvitteluja, käydään siellä sun täällä, mutta tunteita ei saa tulla. Kumpikaan osapuoli ei lupaa mitään, koska sehän tarkoittaisi, että jutusta voisi tulla suhde – sitoumus. Ajatuskin sitoutumisesta tuo mieleen itse kunkin traumatisoivat ensisuhteet, joihin on menneisyydessä ladattu niin paljon toivoa ja energiaa, mutta jotka ovat palaneet laukaisualustalleen kuin Apollo 1. Monien mielissä lupaus yhdistyykin johonkin maailmaa mullistavaan, ja epäonnistumisen riski on liian suuri.

Ei siis luvata mitää. Nähään, kattellaa, käydää baaris, juodaan kahvia, pannaan, käydää yöllisii keskustelui, matkustellaa. Eihän täs mitää vaimomatskuu olla hakemas. Aina voi feidata, jos ei tunnukkaa oikeelt.

Toisaalta, olen aina ollut sitä mieltä, ettei kannata luvata mitään, jos ei pysty pitämään lupaustaan. Älä lupaa ehtiväsi tapaamiseen, jos et oikeasti ehdi. Älä lupaa, että asiat kyllä järjestyvät, jos et ole varma. Lupaamattomuus on joskus kultaa. Se voi kuitenkin johtaa siihen, ettei edes yritä saada asioita tapahtumaan, vaan menee virran mukana mussuttaen suklaata tinderin ääressä.

Niin kauan kuin uskottelee itselleen, että ei etsi mitään vakavaa, voi rullata eteenpäin tunteitta ja deittailla ketä tahansa. Vapaus tuntuu hyvältä, koska ei tarvitse pelätä omien tunteiden puolesta. Ne eivät tule rikkoutumaan, eikä kukaan voi satuttaa, kunhan pitää tunteensa kurissa. Kun on vastuussa vain ja ainoastaan omasta itsestään, ei tarvitse mukautua tai muuttaa elämänsä suuntaa toisen ihmisen vuoksi.

Huomionarvoista on kuitenkin se, että yleisesti ottaen ihmiset janoavat läheisyyttä, jännitystä ja yllätyksiä, joita myllertävät tunteet tuovat tullessaan. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista; vaihtelevaa yksitoikkoisen sijaan. Lukuisten pettymysten ja rikottujen lupauksien jälkeen on kuitenkin vaikea luottaa enää kehenkään, ja monet pohtivat koko parisuhteen käsitettä kriittisessä valossa. Yhteiskunnan asettamien paineiden viidakossa, jännityksen kaipuussa, yksinäisyyden pelossa mietimme, kannattaako enää yrittää. Jostain käsittämättömästä syystä vastaus on kyllä, mutta rationaalista selitystä ei ole. Vastauksia täytyy etsiä lajimme loputtomasta ja mystisestä tunnemaailmasta, jossa ihminen janoaa toista ihmistä, aina ja ikuisesti.

Arkisto

Biologisesti polyamorinen, yhteiskunnallisesti yksiavioinen?

TEKSTI Adile Sevimli

SEKSI, RAKKAUS, SITOUTUMINEN. Nämä kolme käsitettä liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Mutta miksei yhtä ilman toista?

Aivokuvissa rakkauden tunteet kumppania kohtaan näyttävät samalta kuin vastasynnyttäneen äidin riemu ja hoivavietti, kun taas seksuaalisuus on meissä syntymästämme lähtien läsnä. Tunnemme elämämme aikana vetoa useampaan kuin yhteen lajitoveriimme, mutta sitoutuminen yhteen ihmiseen on ideaali, joka toistovoimin on iskostettu alitajuntaamme elämän vaelluksista pyhimpänä. Ystävyyssuhteissakaan ei lasketa yhden ihmisen varaan, vaan yliannostus yhdestä hoidetaan hengaamalla hetki toisen kanssa. Miksei siis heilastelukin? Ja kuka keksi yhdistää ainiaaksi nuo kiehtovat kolme käsitettä?

Yhden ihmisen vaaliminen, mielitiettyily, mielletään usein ihmislähtöiseksi. Voisiko olla, ettei yksiavioisuus kumpuakaan autenttisesti sisältämme?

Länsimaissa yksiavioisuus on institutionalisoitu, metsästäjä-keräilijäkulttuurin myötä kehittynyt traditio, jota Hollywood-elokuvat edelleen värittävät romanttisilla roosan sävyillään. Sitoutuminen tarkoittaa uhrautumista, kompromissia, kieltäytymistä maailman mysteereistä. Mutta sitoutumisen traagisuudessa piilee myös sen romanttisuus – mikä olisikaan kauniimpaa, kuin tietää toisen ihmisen luopuvan kaikista maailman tarjoamista arvoituksista ja haluavan vain Sinut.

”Il n’y a rien de plus précieux en ce monde que le
sentiment d’exister pour quelq’un.”
Victor Hugo *

Olemme itsekeskeisiä otuksia, ja jopa kyynikoista kylmimmän korvia kihelmöi kuumasti kuulla olevansa jonkun toisen Ainoa. Rakastumisen aivokemia on serotoniinitasojen nousua, heteronormatiivisesti tarkastellen naisen ja miehen testosteronitasojen lähenemistä ja mantelitumakkeen toiminnan väliaikaista hiipumista – arkikielellä pelottomuutta, varmuutta hypätä suin päin juuri tähän euforian ekstensioon. Romantiikalla on kuitenkin tapana rapistua yhteiselon arkistuessa: on alkuhuuma ja on arki, joista ensimmäinen ei kestä ainiaan. Vaaleanpunaisiin rakkauslinsseihin alkaa arkielämässä rapatessa roiskua tahroja, joiden läpi illuusio kumppanin täydellisyydestä ja samankaltaisuudesta samenee.

Ihminen alkaa ajan myötä punnita, josko tuolla jossain olisi sittenkin joku vielä sopivampi, minulle tarkoitettu alkuhuuma, mysteeri, valloitus lisää. Oma empiirinen kokemukseni ympäröivästä tsemppikulttuurista kiteytyy tunteeseen siitä, ettei mikään riitä. Slogan kuuluu: ”Älä ikinä tyydy!” ja siinä sivussa unohtaa vaalia monia tärkeitä asioita. Vasta parisuhteen päättymisen jälkeen huumevieroitukseen verrattavia fyysisiä ja henkisiä kipuja kärsiessään havahtuu miettimään, mitä menetti.

Kuinka onnetonta onkaan luopua tärkeäksi kasvaneesta ihmisestä. Lähtekäämme siis ajatusleikkiin:

Kuvittele maailma, jossa emme koe tarvetta omistaa toista ihmistä. Jossa jokainen ihmissuhde on itsessään erityinen, eikä täten vaikuta muihin ihmissuhteisiin. Maailma, jossa emme koe kateutta, vaan riitämme omanlaisina itsellemme. Jossa itsetuntomme on terveellä tavalla korkea ja kykenemme olemaan onnellisia tietäen, että meille tärkeät ihmiset – mukaan lukien minä itse – saavat oppia uutta ja jakaa maailmansa usean tärkeän ihmisen kanssa. Kokemusmaailmaa ei jaeta vain yhden ihmisen kanssa, minkä vuoksi emme joudu myöskään luopumaan toisistamme.

Tällaisen vaihtoehtoisen polyamorian voisi luulla kuuluvan liberaalissa lännessä nuoruuden kokeiluihin yhtä lailla kuin kotileikkien ja seurusteluharjoituksien. Näin ainakin verrattuna paikkoihin, joissa seksuaalisuus on tabu ja kokeilemisen kulttuuri jopa lailla kiellettyä. Polyamoria on kuitenkin edelleen paheksuttua yhtä rakkautta ihannoivassa maailmassa, jossa miehen on hyväksyttävämpää harjoitella ja naiset leimaantuvat ”jakorasioiksi”.

Miksi tällainen rakastaminen koetaan moraalittomana? Pinttynyt patriarkaalisuus ja perinteiset perhearvot kuuluvat konservatiiviseen, menneeseen maailmaan. Suhtautuminen seksuaalisuuteen on tänä päivänä vapaampaa ja seksistä puhutaan enemmän kuin ennen. Jos haluamme välttää erilaisten rakastamisen muotojen tabuistumisen, eikö ihmisiä pitäisi kannustaa tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan monien ihmissuhteiden avulla? Eikö olisi kaunista rakastaa enemmän ja antaa muidenkin rakastaa?

Polygamian hyväksyvissä maissa mies on käytännössä aina haaremin vähemmän edustettu sukupuoli, mikä on johtanut syvään sukupuolten väliseen epätasa-arvoon, väkivaltaan, rikollisuuteen ja köyhyyteen. Yksiavioiset kulttuurit ovat siis moniavioisia kehityksessä edellä. Yhteiskunta hyötyy yksiavioisuudesta. Heteronormatiivinen monogamia, jossa ydinperhe takaa uutta työvoimaa ja tulevaisuuden kuluttajia lapsien muodossa minimoi ”hukkaan menevien ihmisten” määrän ja antaa elämälle selkeän suunnan – perheen etu kulkee oman edellä ja saa ihmisen toimimaan tehokkaasti. Vaikka yleistän ihmisen ihastuvan elämässään useampaan kuin yhteen henkilöön, en kiistä, etteikö toista ihmistä voisi aina rakastaa, etteikö toiseen ihmiseen kiintyisi. Avioliitot kuitenkin päättyvät useammin avioeroon kuin ainaiseen yhteiseloon.

Yksiavioisuus hyödyttää myös yksilöä yhteiskunnallisesti sekä luo turvan, merkityksellisyyden ja jatkuvuuden tuntua elämään. Onko utilitaristinen perhepolitiikka looginen valinta vanhemmiten vai pelkästään yhteiskunnan tietoisuutemme taakse kätkemä kehotus, jolla taataan taloudellinen hyöty? Tämä oli vain kyyninen katsaus rakkauteen. Ehkä Hugo tiesi paremmin.

*”Maailmassa ei ole mitään arvokkaampaa, kuin
tunne siitä että on olemassa jollekulle.”
Victor Hugo