Röyhkeät

Pitäisikö meidän kaikkien olla himboja?

Olemme lähdössä elämysmatkalle Kaokolandiin osana eteläisen Afrikan läpi kulkevaa road tripia. Kaokolandiksi kutsutaan aluetta Namibian pohjoisosassa, jossa elelee yksi koko Afrikan mantereen perinteisimpänä säilyneistä heimoista nimeltään himba. Oppaaksemme olemme rekrytoineet paikallisen hostellin pitäjän, joka on itse 14-vuotiaana karannut omasta himba-kylästään.

TEKSTI Sini Harvo KUVITUS Roosa Kontiokari

Pakkaamme tavaramme ja lähdemme matkaan kitukasvuisen autiomaan halki. Saksalaiset siirtomaaherrat ovat 1800-luvun lopulla riistäneet himbojen maat ja ajaneet suurimman osan kansasta Angolan rajalle. Selviydymme erilaisten kuoppien ja pusikoiden lävitse kylään, jonka muodostaa yhden ainoan perheen yhteisö. Perheeseen kuuluu päällikkö, hänen neljä vaimoaan sekä hirvittävä määrä lapsia.

VIERAISIIN KULTTUUREIHIN TUTUSTUMINEN on minulle elämyksistä suurin. Tämä kulttuuri on vierain koskaan kohtaamistani, ja samalla syvimmältä riipaiseva kokemus. Kylä muistuttaa kaikin tavoin niitä stereotyyppisiä kuvastoja, joita meille läntisessä mediassa afrikkalaisista heimoista tarjotaan.

Kylän naiset ovat pukeutuneet nahkakaistaleista valmistettuihin hameisiin, ylävartalo heillä on paljaana. Käsissään, jaloissaan ja kaulassaan he kantavat massiivisia koruja, joiden määrä ilmaisee heidän statuksensa yhteisössä. Heidän ihonsa ja hiuksensa ovat kauttaaltaan punaiset, sillä kaunistautuakseen naiset levittävät vartalolleen okrasta ja rasvasta tehtyä seosta. Okran vahva, makeahko tuoksu on levittäytynyt koko leiriin.

Lapset tiedustelevat, olemmeko kotoisin lähellä kohoavan vuoren takana olevasta kylästä. He eivät kuulemamme mukaan ole tietoisia elävänsä maassa, jota me kutsumme Namibiaksi. He hahmottavat maailmaa omalla tavallaan. Yksi tytöistä tarttuu minua kädestä ja pyytää, että muuttaisin heidän savimajaansa. Muiden mielestä olen siihen liian valkoinen.  

Päivän aikana pääsemme osallistumaan arjen askareisiin. Ystäväni maistaa lasten esimerkkiä seuraten vuohenmaitoa suoraan utareesta ja minä kirnuan maidosta voita puista sankoa vimmatusti ravistelemalla. Päällikön poika palaa viereisestä kylästä morsiamenryöstöretkeltä, himbat avioituvat perinteisesti näin. Illalla nuotion äärellä ystäväni ottaa kännykkänsä esiin ottaakseen kuvan, ja lapset ryntäävät hänen luokseen. Hän päätyy näyttämään heille hassuja videoita siskonsa koirista. Lapset nauravat makeasti ja minä mietin kuinka absurdia tämä kaikki onkaan.  

KAKSI ASIAA OVAT puhuttaneet minua ja ystäviäni reissumme jälkeen. Kuinka eettistä oli mennä pällistelemään himboja, vain jotta löytäisin hedonistisia elämyksiä tai jotakin aitoa ja alkuperäistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan?

Kuinka sietämätöntä ympäristöllemme on lähteä etsimään näitä elämyksiä toiselta puolelta maapalloa?

Kulttuurivaikuttaja Ronja Salmi kirjoitti kohua herättäneessä Nyt-liitteen kolumnissa joutuvansa luopumaan omasta tarinastaan lopettamalla ilmastoa kuormittavan kaukomatkailun. Myös ystäväpiirissäni kulttuuriset elämykset nähdään yleissivistävinä sekä todisteina valveutuneesta ja avarasta maailmankatsomuksesta. Eksoottisista olosuhteista kerätyt kokemukset ovat identiteettiemme rakennusainetta.

Miksi elämykset ovat meille niin tärkeitä?

Sosiologi Zygmunt Bauman on aikanaan todennut postmodernin ihmisen päämääränä olevan uusi elämys; turisti on tietoinen ja systemaattinen elämyksen etsijä. Ihminen etsii uutta sitä mukaa kun tutusta irtoavat ilot kuluvat pois ja lakkaavat viehättämästä. Elämysten korostuminen kertoo pohjimmiltaan kulttuurin yksilöllistymisestä. Nykyään matkailuntutkijat uskovat, että toiseuden ja aitouden elämykset, ja erityisesti niiden tuotantoprosessit ovat jopa korvanneet ystävyyden.

Elämyksiin liittyy usein toive ja uskomus aitoudesta. Turismin aitous on perinteisesti tarkoittanut koskemattomuutta ja puhtautta, sitä, että koetaan ja jätetään jalanjälki johonkin ensimmäisenä. Aito on jotain alkuperäistä, jota tuskin on olemassakaan: nyt alkuperäisinä pitämämme kansat ovat aina ensin syrjäyttäneet jotkut muut tieltään. Antropologi John P. Taylorin mukaan meidän tulisi etsiä elämyksiä autenttisuuden sijaan vilpittömistä kohtaamisista. Hänen mielestään elämykset voisivat toisen objektivoinnin joko aidoksi tai epäaidoksi sijaan koostuakin neuvotteluista sekä spontaaneista ja jaetuista hetkistä. Näin yksilöllisistä elämyksistä ja tarinoista voisi muodostua kollektiivisia. Toisen kohtaaminen vilpittömästi ei voi olla huonoksi ihmiselle tai maapallolle.

Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.

OLEN SIIS LENTÄNYT toiselle puolelle maailmaa ihastelemaan ”alkukantaisesti” elävää kyläyhteisöä, vaikka paremman tietoni valossa kenties sivistyneempää olisi elää kuten tämä kansa. Himbat saavat kaiken tarvitsemansa välittömästä ympäristöstään, ja jokaisella heistä on taidot pärjätä omillaan, kunnioittavassa vuorovaikutuksessa ympäröivän luonnon kanssa. Taidot, jotka me olemme menettäneet aikoja sitten. Meille luonto on jo niin kauan ollut kapitalistisen yhteiskuntamme tarpeisiin valjastettu rajoittamaton resurssi. Viimeistään tämän syksyn aikana olen monien muiden tavoin joutunut ymmärtämään, että ilmastomme ei kestä elämyshakuisuuttani.

Kysyin ympäristötieteilijä Risto Willamolta, miten eletään kestävää, elämystentäyteistä elämää.  

”Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.”

Willamo korostaa kestävän elämän olevan kuitenkin paljon monimutkaisempi käsite. Se mikä on ilmaston kannalta kestävää, ei välttämättä olekaan sitä esimerkiksi biodiversiteetin, Itämeren, taloudellisen tasa-arvon tai vaikkapa juuri alkuperäiskansojen kannalta.  

Turun yliopiston elämysmatkailun yliopistonlehtori Eeva Raike ehdottaa ratkaisuksi elämysten etsimistä lähiympäristöstä. Ihmisten vieraantuessa luonnosta sinne palaamalla voimme löytää uudelleen eksotiikkaa, joka on samalla kestävää. Lappi on jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan elämyskohteena, ja sieltähän löytyy myös – niin vähän keskusteltu ja kauan syrjitty – alkuperäiskansa, saamelaiset. Olisin siis voinut etsiä alkuperäiskansaa 13 000 kilometriä lähempää.

Aitoa kokemusta toisesta kulttuurista on turha lähteä Suomestakaan etsimään. Raike toteaa, että emme voi koskaan matkailijoina päästä ihmettelemään saamelaisten todellista elämää. Ajatus ”live like a local” –tyyppisestä turismista on utopiaa, vaikka pääsisimmekin kotimajoitukseen ja jakamaan isäntiemme kanssa illallispöydän. Raiken mielestä tämän tulisi riittää, meidän ei tarvitsekaan päästä iholle.

YMPÄRISTÖKATASTROFIN LISÄKSI matkustamisesta voi seurata kohtaamisia. ”Eksoottisiin paikkoihin tutustuminen luultavasti avartaa maailmankuvaamme. Globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, torjumisen kannalta on varmasti hyvä, jos ihmiset oppivat ymmärtämään toisiaan ja toistensa kulttuureja mahdollisimman laajasti. Runsas matkustelu ehkä tuhoaa ilmaston, mutta estää maailmansodan. Kumman valitset”, kysyy Willamo.

Willamo muistuttaa minua lohduttaen siitä, ettei ihmiskunta maapalloa onnistu tuhoamaan. Se kiertää radallaan vielä 5 miljardia vuotta, kunnes aurinko laajenee ja nielaisee sen. Luonto on suuri ja mahtava, se kyllä pärjää. Ihminen onnistuu hävittämään ainoastaan itse itsensä.

Sen sijaan, että etsisimme yksilöllisesti koettuja elämyksiä tai aitoutta alkuperäisväestöjen keskuudesta, voisimme oppia heiltä inhimillisyydestä ja kestävästä luontosuhteesta. Vaikka emme voikaan päästä osaksi heidän kulttuuriaan, voimme pyrkiä kohtaamisiin, joiden myötä näemme minkälaisia vaihtoehtoisia tarinoita on mahdollista luoda. Tarinoita, joiden omaksuminen saattaa osaltaan pelastaa meidät. Itävaltalaista tulevaisuudentutkija Robert Junkinia lainaten Willamo kehottaa meitä olemaan vähemmän ylpeitä omasta “kehityksestämme”:  

”On vihdoinkin tajuttava, että ei ole kysymys myötätunnosta, jos pyrimme säilyttämään pienet kansat elossa. Kysymys on omasta henkiin jäämisestämme. Sillä kaikesta siitä, minkä teollisen hyödyn aikakausi on meiltä riistänyt, on pienten kansojen keskuudessa jäljellä ainakin aavistus. Jos haluamme taas muuttua inhimillisiksi ihmisiksi, tarvitsemme kipeästi kehitysapua niiltä, joita päättömässä ylpeydessämme nimitämme ’alikehittyneiksi’.”

Relevantit

Koe kärsimys

Koe-eläimiä käytetään vuosittain Suomessa kymmeniä tuhansia. Niiden avulla kerätään arvokasta tutkimustietoa. Mutta onko olemassa vaihtoehtoisia menetelmiä? Mihin koe-eläinten käytön oikeutus ylipäänsä perustuu?

TEKSTI Aku Houttu ja Emilia Tiainen KUVAT Paavo Jantunen

ELÄINKOKEET JA NIIDEN oikeutus on yksi peruskoulu-etiikan tyypillisimmistä keskustelunaiheista. Ne herättävät aina kannatusta ja vastustusta. Asiaa harvoin pidetään mustavalkoisena, sillä sitä se ei ole. Eläinkokeet ovat eittämättä osasyy lääketieteen kehitykselle, jonka kautta miljoonien ja taas miljoonien ihmisten ja eläinten henki on pelastunut. Mutta entä ne toiset miljoonat, jotka uhraavat pakotettuina oman elämänsä tieteelle? Onko koe-eläimillä oikeuksia?

Kosmetiikassa eläinkokeiden käyttö kiellettiin EU:n alueella jo vuonna 2004. Sitä ei kuitenkaan ole kielletty lääketieteellisissä kokeissa. Suomessa jokainen uusi lääkeaihio on testattava eläimillä ennen kuin se voi saada luvan kliinisiin kokeisiin. Luonnollisesti eläimiä käytetään tässä yhteydessä myös opetustarkoituksiin. Koe-eläinten käyttöä säätelee niin sanottu 3R-periaate. Se perustuu korvaamiselle, vähentämiselle ja parantamiselle (Replacement, Reducement, Refinement). Eläimiä saa käyttää vain pakon edessä ja niille aiheutuvat haitat tulee minimoida.

Kokeiden suorittamista varten on haettava lupaa erilliseltä hankelupalautakunnalta, joka on valtioneuvoston asettama. Jokainen eläinkoelupahakemus arvioidaan ennakkotietojen perusteella, mutta vain osan onnistuminen arvioidaan jälkikäteen hankkeen päätyttyä. Kuitenkin eläinkokeisiin liittyy valvontaa, josta vastaavat Etelä-Suomen ja Itä-Suomen aluehallintovirastot. Ne valvovat esimerkiksi tiloja ja laitteita koskevien kriteerien täyttymistä. Lisäksi varmistetaan eläimiä hoitavan ja kokeita tekevän henkilökunnan ammattitaito. Tämän lisäksi koe-eläimiä käyttävien tulee pitää kirjaa eläimistä ja niiden käytöstä aluehallintovirastoa varten.

3R-periaatteen turvaamiseksi toimii TOKES eli Tieteellisiin tai opetustarkoituksiin käytettävien eläinten suojelun neuvottelukunta. Oppikirjamaiseen pluralistiseen malliin pohjautuen sen jäsenet tulevat monipuolisista taustoista yhteiskunnan eri aloilta. Neuvottelukuntaan kuuluukin jäseniä esimerkiksi tieteestä, teollisuudesta ja eläinsuojelujärjestöistä.

Erilaisia näkökulmia kokeiden käyttöön ja tarpeellisuuteen löytyy. Eläinten oikeuksien edistämiseksi toimiva kansalaisjärjestö Animalia toimii vahvasti koe-eläinten käytön lopettamiseksi, mistä juontuukin yhdistyksen alkuperäinen nimi Koe-eläinten suojelu ry. Heidän sanomansa on se, että eläinten käyttö kokeissa on ongelmallista. Lääketieteellisessä tarkoituksessa ne ovat usein epätarkkoja eivätkä anna luotettavia tuloksia verrattuna muihin metodeihin. Tämä on näkemys myös tieteessä, ja siksi koe-eläinten käyttö rajoittuukin pitkälti tilanteisiin, joissa vaihtoehtoisia menetelmiä ei voida käyttää.

ELÄINTEN HENKIÄ SÄÄSTÄVIÄ vaihtoehtoisia menetelmiä on olemassa, ja niitä voidaan käyttää usein paremmin tuloksin kuin eläinkokeita. In vitro -tutkimuksessa kokeita voidaan tehdä koeputkissa esimerkiksi kudosviljemillä. Tällöin ei tarvita elävää elimistöä, eli koe-eläintä. Kudoksia kerätään esimerkiksi leikkausten yhteydessä ja kuolleilta. Ihmiskudosten saatavuus on kuitenkin rajoitettua, ja osin kudosviljelytutkimuksessa käytetäänkin kuolleiden eläinten soluja, joita on saatavilla nopeammin.

Ihmisperäisiä solulinjoa on mahdollista tuottaa nopeasti tutkimuskäyttöön viljelemällä, ja niistä tunnetuin on HeLa-solu. Se on peräisin kohdunkaulan syöpään 1950-luvulla kuolleen Henrietta Lacksin kasvaimesta. Mahdollisuuksia on myöskin elävien organismien ulkopuolella. Kemiallisia tai fysikaalisia vaikutuksia voidaan mallintaa tietokoneiden avulla.

Vaihtoehtoisten menetelmien kehittämistä varten on Suomessa perustettu Tampereen yliopiston yhteyteen Finnish Centre for Alternative Methods (FICAM). Se keskittyy ihmissolujen käyttöön perustuvien kudosmenetelmien kehittämiseen ja tiedon jakamiseen. Vaihtoehtoiset menetelmät ovat kuitenkin kehitysvaiheesssa ja todellisuus on se, että eläinkokeisiin joudutaan turvautumaan vielä pitkään.

Mutta entä ne toiset miljoonat, jotka uhraavat pakotettuina oman elämänsä tieteelle?

MUTTA MIKSI ELÄINKOKEET ovat ongelma? Lääketieteen tarkoitukseksi voidaan ajatella ihmishenkien pelastaminen tai ihmisten hyvinvoinnin kasvattaminen. Eikö tämän tarkoituksen nimissä voida perustella, että eläinten käyttäminen on hyväksyttävää? Toisaalta voidaan nähdä, että eläinten hyvinvointi on osa ihmisten hyvinvointia, eikä niitä tule kohdella miten tahansa. Animalia esittää yhdeksi pohjimmaiseksi ristiriidaksi eläinkokeiden käytössä sen, että eläimiä voidaan käyttää kokeissa, koska ne ovat riittävän samanlaisia luotettavan tiedon saamiseksi. Samalla eläimet ovat kuitenkin niin erilaisia, että ne soveltuvat koekäyttöön. Koe-eläinten käyttöön ja eläinten oikeuksiin ylipäänsä liittyykin keskeisesti se, minkälaisen arvon me annamme niille.

Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa työskentelevän ja eläinten oikeuksia tutkineen Visa Kurjen mukaan ainakin tuntoisilla eläimillä, kuten hiirillä muttei banaanikärpäsillä, on oikeuksia. Nämä ovat sekä moraalisia että juridisia. Kokeissa eläimillä on moraalisesti oikeus kokea niin vähän kärsimystä kuin mahdollista. Juridisesti oikeudet näkyvät esimerkiksi laissa, joka suojelee tieteellisiin tai opetustarkoituksiin käytettäviä eläimiä. Rajatussa mielessä eläin on tämän perusteella oikeussubjekti, kuten ihminen on, eikä vain omaisuutta.

Kurjen mukaan koe-eläinten käytön eettisyyttä voidaan yleisellä tasolla lähestyä kahdesta näkökulmasta, jotka ovat tuttuja yleisemmänkin tason eettisistä pohdinnoista. Eläinkokeita voidaankin tarkastella seurausetiikan mukaan, missä olennaista on koe-eläinten käytöstä saatu hyöty. Jos ihmiselle koituva hyöty on suurempi kuin eläimelle koituva haitta, voidaan sitä pitää hyväksyttävänä.

Velvollisuusetiikan mukaan eläimiä taas on kohdeltava päämäärinä itsessään, eikä siis vain välineenä suurempaan hyötyyn. Mikäli eläimet lasketaan verrannollisiksi ihmisten kanssa, niitä ei tiukasti velvollisuusetiikan mukaan ajateltuna tule käyttää kokeissa. Tästä on kuitenkin mahdollista poiketa, jos eläimet jollain tavalla hyötyisivät itsekin kokeista. Tällaisia tilanteita voisi olla esimerkiksi hoidon kehitys sairauksiin, jotka vaivaavat eläimiä. Kurki mainitsee tämän olevan radikaali näkemys, jolle kuitenkin löytyy kannatusta. Tyypillistä on näiden eettisten näkemysten yhdistämiseen pyrkiminen.

Kurjen mukaan käytännöllisemmälle tasolle siirryttäessä koe-eläinten käyttöä koskevat eettiset kysymykset voidaan jakaa ainakin kolmeen ryhmään. Ensimmäiseksi voidaan pohtia käyttöä kosmetiikkateollisuudessa. Kurki päätyy vastaamaan tähän samoin kuin Euroopan Unioni: eläinkokeiden käyttö ei ole hyväksyttävää kosmetiikkateollisuudessa, sillä jos niiden turvallisuudesta ei ole varmuutta ilman testaamista, ei kyseisiä tuotteita pitäisi valmistaa ollenkaan.Toiseen ryhmään voidaan voidaan laskea koe-eläinten käyttö tutkimuksissa, joista ei ole odotettavissa selkeää ja konkreettista hyötyä. Kyseessä voi olla esimerkiksi opetuskäyttö tai perustutkimus, jolla ei ole spesifejä päämääriä. Kurki pitää tätä vaikeana kysymyksenä. Yleisesti tämänkaltaiselle käytölle löytyy puolustusta, sillä perustutkimus on tieteen ytimessä, mutta on silti vaikeaa löytää varsinaisia perusteita eläinten käyttämiselle. Sama pätee myöskin esimerkiksi eläinten leikkelyyn koulubiologian opetuksessa.

Viimeiseen, kolmanteen ryhmään kuuluvat ne kokeet, joista voidaan selkeästi odottaa olevan hyötyä ihmiselle. Kurki näkee, että koe-eläinten käytölle voidaan löytää perusteita, varsinkin jos hyöty on pitkäaikainen ja koskee hyvin suurta määrää ihmisiä. Perusteiden löytäminen muuttuu hankalammaksi, mikäli hyöty koskettaa vain pientä ja rajattua joukkoa. Kurjen mukaan tieteen tulisi pyrkiä vaihtoehtoisten menetelmien käyttöönottoon. Tämä onkin nykyisen koe-eläinlainsäädännön lähtökohta ja näkyy konkreettisesti esimerkiksi juuri 3R-periaatteen käytössä.

KAIKEN KAIKKIAAN VOIDAAN sanoa, että ihmiset ovat nähneet eläinten käytön oikeutettuna näihin päiviin asti. Viime vuosikymmenten aikana koe-eläinten käytön saavuttaessa huippunsa on asiaa alettu problematisoimaan. Tutkimus ja sen myötä ihmiset ovat väistämättä hyötyneet niiden käytöstä, mutta nykyisin vaadittuun tarkkuuteen ei enää eläimiä käyttämällä parhaiten päästä. Lainsäädäntö sallii eläinkokeiden käytön, mutta tähtää niistä luopumiseen.

Toistaiseksi uusille tutkijoille opetetaan vielä koe-eläinten käyttöä, mutta tulevaisuus on vaihtoehtoisissa menetelmissä, kuten solulinjoissa. Ne ovat myös taloudellisesti tehokkaampia, sillä niiden ylläpitoon ei vaadita häkkejä eikä hoitajia. Joku päivä maailmamme on vielä eläinkokeeton.

 

Asialliset

Eettistä viestintää etsimässä

Kapitalistisessa yhteiskunnassa eettisyys on usein menestyksen hinta. Yritysten, poliitikkojen ja hallitusten huolehtiessaan maineestaan siirtyy likapyykin peseminen yhä useammin viestintätoimistoille. Pitäisikö tästä olla huolissaan?  

TEKSTI Unni Javanainen & Julia Rautiainen
KUVAT Pinja Ylioja

Keväällä 2017 Bioenergia ry julkaisi provosoivia mainoksia, jossa suomalaisten väitettiin olevan maailman tyhmin kansa. Yhdessä mainoksessa aasinpäinen suomineito parjasi suomalaisia, jotka eivät ymmärrä elävänsä miljoonaomaisuuden, turpeen, päällä. Toisessa vedottiin suomalaisten tunteisiin pyörätuolissa olevan henkilön avulla, joka mainoksen mukaan kärsii ”vetelät housuissa”, koska suomalaiset eivät typeryydestään suostu polttamaan turvetta. Mainoksissa väitettiin, että turpeen hyödyntämisen avulla meistä tulisi muun muassa ”rikkaampia kuin norjalaiset”, ja että turvetuotannolle on annettu puhtaat paperit.

Kumpikaan kampanjan väitteistä ei kuitenkaan liippaa läheltäkään totuutta. Norjalainen öljy on maailmanmarkkinoilla edelleen paljon arvokkaampaa kauppatavaraa kuin turve. Euroopan Unioni ja Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC luokittelevat turpeen fossiiliseksi polttoaineeksi, ja turvemaiden kuivaaminen aiheuttaa suuret hiilidioksidi- ja dityppioksidipäästöt. Kampanja sai lopulta huomautuksen Keskuskauppakamarilta vammaisia henkilöitä loukkaavasta esitystavasta. Mainoksen virheellisiin väitteisiin ei kuitenkaan otettu kantaa.

Turveinfo-kampanja on vain yksi esimerkki siitä, kuinka viestinnän palveluita ostetaan yhä enenevissä määrin palvelemaan asiakkaan intressejä: Voidaan puhua niin kutsutun promootioteollisuuden noususta. Promootio kattaa monia viestinnän muotoja aina mainonnasta brändäykseen ja poliittiseen kampanjointiin. The Economistin mukaan ala on kasvanut räjähdysmäisesti 1980-luvulta lähtien, ja pr-ammattilaisten määrä on nykyään moninkertainen esimerkiksi journalisteihin verrattuna. Alan keskiössä ovat viestintätoimistot, jotka määritelmän mukaan tarjoavat ”viestinnän suunnittelu- ja konsultointipalveluita”. Viattomasta määritelmästä huolimatta viestintätoimistot ovat onnistuneet saamaan negatiivisen leiman: toimistoja pidetään yhteiskunnan ”likaisen työn tekijöinä”, ja stereotypiat mustan valkoiseksi valehtelevista pr-ammattilaisista ovat vakiintuneita. Kärjistettynä ihmisten mielikuvissa viestintätoimistoissa tiivistyy siis kaikki se osaaminen, jolla saadaan turvetuotantokin kuulostamaan ekoteolta. Turvekampanjan voimakas kritiikki ei kohdistunutkaan Bioenergia ry:hyn, vaan kampanjan luoneeseen Hasan & Partnersiin. Toimisto puolustautui kritiikkiä vastaan toteamalla lopullisen vastuun faktojen totuudenmukaisuudesta lankeavan asiakkaalle, ei viestintäpalveluja tarjoavalle toimistolle. Toimiston tehtäväksi jää korkeintaan – kuten yrityksen perustaja Ami Hasan Markkinointi & Mainonnassa ilmaisee – vähän ”googlailla” asioita.

Onko viestintätoimistojen yllä leijaileva stigma perusteltu, ja mistä se ylipäätään juontaa juurensa? Pitäisikö viestintätoimistojen mainetta yrittää puhdistaa, vai olisiko se ristiriidassa toimistojen toimenkuvan kanssa? Informaation ja viestintäteknologioiden määrittelemässä yhteiskunnassa viestinnän merkitys kasvaa jatkuvasti. Lopulta viestintätoimistotkin ovat vain yrityksiä, jotka ovat huomanneet kasvavan kysynnän ja tarttuneet siihen. Itsessään tässä ei ole mitään pahaa, mutta faktojen kaunisteleminen sekä valheen ja totuuden rajamailla pyöriminen arveluttaa. Katsaus historiaan paljastaa yhden jos toisenkin kyseenalaisen tapauksen viestintätoimistojen toiminnasta etenkin Yhdysvalloista, joissa viestinnän ammattilaisilla on jo pidempään ollut vaikutusvaltainen asema. Kuuluisana esimerkkitapauksena toimii nykyään Suomeenkin laajentanut viestintätoimisto Hill + Knowlton Strategies, joka aiheutti aikoinaan skandaalin markkinoidessaan tupakkaa terveellisenä ja asbestia vaarattomana eristeenä. Ei ihme, että viestintätoimistojen toiminta saattaa ihmetyttää ja ärsyttää tavan kansalaistakin ja jopa pääministeriämme Juha Sipilää, jonka mielestä viestintätoimistot ovat ”amerikkalaista hapatetta”. Koko viestintätoimistobisneksen tuomitseminen vuosikymmeniä vanhojen tapahtumien perusteella on liioiteltua, mutta ajankohtaisten tapahtumien valossa viestintätoimistojen eettisyyttä ei kuitenkaan voi olla tarkastelematta kriittisesti. Esimerkiksi turvekampanja herättää kysymyksiä viestinnän eettisestä sääntelystä – tai siitä, onko sellaista ylipäätään olemassa.

Toimittajia koskevat Journalistin ohjeet ovat mitä luultavimmin tunnetuin viestintää koskeva eettinen säännöstö Suomessa. Sen sijaan viestinnän muita aloja, kuten promootiota, markkinointia tai mainontaa, koskevia ohjeita on vaikeampaa löytää: olotila pikaisen googlettelun jälkeen on lähinnä aiempaa eksyneempi. On markkinoinnin eettisiä ohjeita, viestinnän eettisiä ohjeita ja hyvää markkinointitapaa koskevia periaatteita. Kaikkien ohjeiden yhteenvedon perusteella sekä journalistit että pr-ammattilaiset vaikuttavat kuitenkin ajavan useita samoja arvoja, kuten läpinäkyvyyttä, rehellisyyttä ja vastuullisuutta. Toisaalta esimerkiksi Markkinoinnin, teknologian ja luovuuden liiton viestinnän eettisen ohjeistuksen periaatteissa korostuu asiakaslähtöisyys: viestintätoimistojen tulee edistää asiakasorganisaationsa kaupallisia tai toiminnallisia tavoitteita ja tämän mahdollistaakseen tuntea asiakkaansa tarpeeksi hyvin. Tämä on keskeinen ero journalistiseen etiikkaan.

Osittain journalistien kanssa jaettuihin arvoihin perustuvia periaatteita toteutetaan kuitenkin käytännössä monella eri tapaa. Suomalaisen uutismedian voidaan sanoa toimivan tai ainakin pyrkivän toimimaan Journalistien ohjeiden mukaan kiitettäväksi osoitetulla tavalla: lähes kaikki suomalaiset tiedotusvälineet kuuluvat Julkisen sanan neuvoston, eli hyvää journalistista tapaa tulkitsevan elimen, sääntelyn piiriin. Journalismin, etenkin uutismedian, ensisijainen päämäärä on tarjota kansalaisille mahdollisimman faktapohjaista ja objektiivista tietoa. Journalismilla on Suomessa myös pitkä ja arvostettu historia, jonka takia selkeä, yhteisiin eettisiin arvoihin pohjautuva toimintakulttuuri on päässyt vakiintumaan. Mainos- ja markkinointialaa sen sijaan luonnollisesti ohjaavat totuudenmukaisen tiedottamisen sijaan kaupalliset intressit, jotka kerta toisensa jälkeen jyräävät alleen eettiset arvot ja niitä erittelevät ohjeet ja säännöstöt. Kyse on kuitenkin kaupallisesta alasta, jonka ensisijainen tehtävä ei ole tuottaa yhteiskunnallisesti tärkeää ja informoivaa sisältöä kansalaisille, vaan tuloksia asiakkaalle. Kuten tapausesimerkki turvekampanjasta osoittaa, viestintätoimistot voivat olla valmiita esittämään suoranaisia valheita pärjätäkseen markkinoilla.

Missä määrin viestintäalan yritykset ovat sidottuja noudattamaan heidän toimintaansa ohjailemaan pyrkiviä säännöstöjä? Kuinka paljon eettisiä ohjeita voi kiertää rikkomatta kuitenkaan lakia? Viestinnän eettisen neuvottelukunnan (VEN) puheenjohtaja Elisa Juholinilla on selkeä näkökanta aiheeseen. ”Laki ja etiikka ovat kaksi eri asiaa, jotka tulee erottaa selkeästi toisistaan”, korostaa Juholin, ”vain lainsäädännön rikkomisesta voidaan tuomita juridisesti, ja epäeettinen toiminta – niin kauan kuin se tapahtuu lain puitteissa – ei kuulu tuomiovallan piiriin”. Lähtökohtana on pidettävä, että voimassa olevia lakeja noudatetaan. Eettiset kysymykset hyvästä ja pahasta, tekojen seurauksista ja merkityksistä, ovat puolestaan jokaisen yksilön ja organisaation päätettävissä. Juholinin mukaan voikin usein käydä niin, että vaikka organisaatio noudattaa lakia, sen toiminta koetaan siitä huolimatta epäeettisenä. VEN perustettiin vuonna 2015 päivittämään Viestinnän eettisiä ohjeita ja käsittelemään juuri tämänkaltaisia tapauksia. VEN kritisoi Hasan & Partnersin toimintaa ja turvekampanjaa viestinnän eettisyyden osalta, mutta siitä ei kuitenkaan tehty oikeudellista tutkintaa. Kampanja oli VEN:in mukaan sopimaton ja epäeettinen, ja asioita esitettiin harhaanjohtavalla tavalla.

Alan toimintatavat viittaavat siis siihen, ettei viestintätoimisto voi toimia eettisesti ja pärjätä samanaikaisesti markkinoilla. Tästä pr-toimisto Sugar Helsinki on eri mieltä. Heidän tapauksessaan eettisyys on käännetty markkinavaltiksi, ei liiketoimintaa hidastavaksi periaatteeksi. Sugar on tällä hetkellä yksi Euroopan ainoista ”eettiseksi” itseään markkinoivista pr-toimistoista. Mitä eettisyys voi siis konkreettisesti tarkoittaa viestintä- tai pr-toimistolle? Sugarin ruoka- ja hyvinvointibrändeistä vastaavan Ida Hanhiniemen mukaan maailmaa muutetaan ”shampoopullo kerrallaan”, ja eettisyys lähtee jo asiakkaiden valinnasta. Jotta asiakkaan kanssa voidaan tehdä yhteistyötä, on asiakkaan oltava eettinen ja ekologisesti toimiva. Kosmetiikan osalta edustettuna on vain luonnonkosmetiikkaa, ja Sugarin järjestämissä tapahtumissa ei koskaan tarjota lihatuotteita. Jos asiakas ei ole  tarpeeksi eettinen tai ekologinen tai valmis muuttamaan toimintaansa kestävämmäksi, heidän kanssaan ei voida tehdä töitä. Ohjeet tähän ovat selkeät, joten jos asiakas ei täytä kriteereitä, on helppo sanoa ei ja ohjata muualle. ”Jokainen meistä seisoo sataprosenttisesti kaikkien edustettujen brändien takana”, toteaa Sugarilla kauneusbrändeistä vastaava Essi Hautaluoma. Ihanteellisuudestaan huolimatta tilanne on pr-alalla kuitenkin suhteellisen harvinainen. Hanhiniemen mukaan Euroopassa toimii tällä hetkellä heidän lisäkseen vain kolme vastaavanlaista viestintätoimistoa Saksassa, Alankomaissa ja Iso-Britanniassa. Useimmat viestintätoimistot ovat valmiita työskentelemään kyseenalaistenkin yritysten kanssa luomalla niistä harhaanjohtavia mielikuvia ja pyrkien kiillottamaan näiden mainetta. Epäeettinen toiminta on helpompaa isommassa, anonyymimmässä viestintätoimistossa. Pienessä, Sugarin kaltaisessa viestintätoimistossa liattavana olisi yrityksen maineen lisäksi kuitenkin myös henkilöt sen takana.

Eettisyyden ja kaupallisuuden välinen tasapainoilu voi siis olla vaikeaa, ja usein on helpompaa vain kaatua kaupallisuuden puolelle. Helppoutta lisää se, että eettisyyden unohtamiselta puuttuu seuraukset. Kantaa kyllä otetaan, mutta muuta ei oikeastaan voida tehdä. Hasan & Partnersille tai Bioenergia ry:lle ei koitunut konkreettisia seurauksia mainosten epäeettisyydestä ja valheellisista väitteistä. Mainoksia jouduttiin muuttamaan, mutta koska mitään rikollista ei tehty, eivät seurauksetkaan olleet sen mukaisia. Kun epäeettisestä viestinnästä seuraa lähinnä vain soosoo ja sormen heristys, voidaan vain unelmoida eettisesti kestävämmästä huomisesta. Toisaalta viestintäalan ammattikulttuuri on ehkä vasta muovautumassa, joten turvekampanjan kaltaiset tapaukset voivat saada viestijät rakentamaan entistä yhtenäisempää ammatillista säännöstöä kaikille, ja jopa noudattamaan sitä. Voisiko siis olla mahdollista, että asiakaslähtöisesti eettisestä viestinnästä muodostuisi se trendi, jota tulevaisuudessa noudatetaan?

Arkisto

Shoppaillen Shangri-Lahan

Lokakuisena viikonloppuiltana Mikonkadun falafelravintola Fafa’sista ei tahdo löytyä istumapaikkaa. Jopa kummajaiskorneriksi ristityn syömänurkkauksen on vallannut tuhnuviiksinen parivaljakko, jonka takaraivoilta roikkuvat patalakkipipot herjaavat fysiikan lakeja tavalla, joka saa Philippe Petitin trapetsitaiteilun World Trade Centerien välissä näyttämään sunnuntaitepastelulta.

TEKSTI Juho Valta

Kasvispikaruoastaan tunnetun ravintolan julkeat betoniseinät ovat tyhjennetty tylsyydestään hippisymboliikalla ja ”don’t hurry, be happy” –henkisillä hyvänmielenhaikuilla. Sinne tänne on maalattu huolitellun huolimattomasti elämän pieniä iloja, krokotiileja ja kielennäyttäjiä.

Elintasohipsterit lipovat huuliltaan ruokalistan antimia, jotka ovat ehtaa sädekehänkiillotussapuskaa: hummusta ja halloumia, matbuhaa ja meze-plattereita. Hallitun kaaoksen valtaamasta keittiöstä kantautuu ruokasaliin englantia kirjavasti tulkitsevien aksenttien sointi. Kansainvälisyyttään korostavan suosikkiravintolan rattaat vaikuttaisivat liikkuvan yhtä epäilyttävän sulavasti kuin neuvostotraktori kolhoosimusikaalissa.

Kuin Twin Peaksin kaupungin tai Arnold Schwarzeneggerin avioliiton tapauksessa, saattaa pintapuolinen idylli olla kuitenkin silkkaa illuusiota. Jos tätä artikkelia varten haastateltuihin työntekijöihin on uskominen, sopii ”peace and a lil loving” Fafa’sin sloganiksi suunnilleen yhtä hyvin kuin rauhanmerkki Richard Nixonin käteen.

Mutta ei mennä siihen vielä.

”EN OLE TERRORISTI, mutta jos olisin, pommittaisin Starbucksin”, vitsaili slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek mauttomasti muutama vuosi sitten. Kahvilaketju oli aloittanut kampanjan, jolla se markkinoi eettisiksi väittämiään toimintatapoja. ”It’s not just what you’re buying, it’s what you’re buying into” –iskulauseella varusteltu kampanja korosti yrityksen asemaa maailman suurimpana Reilun kaupan kahvin ostajana ja merkittävänä hyväntekeväisyyden harjoittajana. Kahvilat täyttäneet tietoiskut valistivat asiakkaita siitä, kuinka investointi kuppilan aavistuksen ylihintaiseen sumppiin ei olisi ainoastaan investointi ilmiömäiseen makuelämykseen, vaan kahvietiikkaan.

Žižekin mielestä kampanjassa kiteytyi yksi aikamme tuhoisimmista ajatuksista. Ajatus, jonka mukaan kapitalismin tuottamat ongelmat voidaan korjata lisäämällä kapitalismia.

Starbucks tarjosi saumattomalta vaikuttavaa ratkaisua niihin moraalisiin dilemmoihin, joita miltei jokainen globaaleista kriiseistä tietoinen ihminen kulutusvalintoja tehdessään nykyään kohtaa. Se uskotteli kaukomaiden työoloista ja ilmastonmuutoksen kaltaisista ilmiöistä syyllisyyttä kantavalle kuluttajalle, että ylikansallisen korporaation tuotetta ostaessaan hän voisi olla jotain muutakin kuin planeetan palamista passiivisesti seuraava hedonisti.

Ravintolaketju levitteli kuluttajan harteille hyväntekijän viittaa. Se tarjosi diiliä, jossa asiakas nauttii ja yritys pienen lisäkorvauksen motivoimana suorittaa hänen puolestaan ne altruistiset velvollisuudet, joihin ei nykypäivän itsebrändäämisen läpitunkemassa kulttuurissa jää kansalaisella oikein aikaa.

Se tarjosi aktivismia, joka ei vaadi aktiivisuutta; maailman muuttamista ilman elämäntapojen merkittävää muuttamista; antikonsumeristista konsumerismia.

Nämä ovat ne myyntituotteet, jotka viekkaimmat yritykset ovat onnistuneet lisäämään valikoimiinsa viimeisen vuosikymmenen aikana. Jokaisesta Henkkamaukasta löytyy nykyään henkareihinsa hajoavien sortoleninkien lisäksi rekeittäin luomupuuvillasta punottuja puseroita. Mäkkärissä lehmän lynkkaamisen voi välttää lätkäisemällä klassikkopurilaisen väliin pinkin liman sijasta kasvispihvin. Läppärin ostamalla varmistaa, että Bill Gates lentää vielä ainakin kertaalleen yksityisjetillä Guatemalaan rakentamaan kirjaston köyhälistölle.

Fiksut yritykset ovat kyenneet hiljentämään osan kuluttajakunnan kriittisestä laidasta myöntymällä joihinkin heidän vaatimuksistaan. He ovat eettisiä tuotteita lanseeratessaan houkutelleet skeptikkoja takaisin asiakkaikseen. Kehitys on ollut yrityksille monesti otollinen, sillä merkittäviksi markkinoiduista eleistä huolimatta paljoa ei välttämättä ole tarvinnut muuttaa.

Miltei poikkeuksetta muuta tarjontaa kalliimpia eettisiä tuotteita voivat ostaa lähinnä ne, joilla on siihen varaa. Loput joutuvat taloudellisten rajoitteidensa vuoksi tyytymään samaan kuin ennenkin, halusivat he sitä tai eivät. Kulutuksen asiantuntija Rob Walker esittää Buying In –kirjassaan lisäksi absurdin oloisen väitteen, jonka mukaan eettisiä tuotteita ostava asiakas ostaa saman katon alta usein myös epäeettisiä tuotteita. Ilmeisesti kuluttaja nojaa epäloogiselta vaikuttavassa päätöksessään länsimaiseen perusolettamaan, jonka mukaan hyväntekijä ansaitsee hemmottelunsa.

Eettisen kuluttamisen ajatus on houkutteleva, koska se lupaa kuluttajalle, että pienellä ohimojen kiristämisellä markkinaliberalismista voidaan tehdä ihmiskasvoista. Pelin sääntöjä ei tarvitse muuttaa, jos kaikki nyt vaan sopivat, että pelataan nätisti. Aikaisemmin moraalista krapulaa aiheuttaneesta egoistisesta elostelusta muovataan avunantoa, jossa niin hyvä- kuin heikompiosainenkin voittavat. Kuluttamisesta tehdään synninpäästö, sillä hintaan sisällytetään hedonistisen mielihyvän lisäksi myös hyvänteosta seuraava puhdas omatunto.

fafas

Jos jokin tarjoaa helpotusta elintapojensa täysremonttia kaihtavalle länkkärille, niin se on lupaus shoppailusta maailmanparannuksena. On ihanaa ajatella, että kehitysmaihin kenkäpareja kärräävän Tomsin koko kenkämalliston ostamalla mahdollistaa muotinäytöksen niin kotona kuin ruandalaisessa orpokodissa. Harva toki miettii, että samalla saattaa tukahduttaa viimeisimmätkin toivon rippeet kenkäteollisuuden syntymisestä näissä maissa ja jatkaa luonnonvarojen tuhlaamista oman ja yhteiskunnan turhamaisuuden tyydyttämiseksi. Mutta hei, ainakin tennarit ovat vegaanisia.

ONKO EETTISYYDEN ja kuluttamisen yhtälö tuomittu jäämään mahdottomaksi?

Allekirjoittaneelle termi tuo aina mieleen vanhan videon, jolla neoklassisen talousteorian suuroraakkeleihin lukeutuva, eettistä konsumerismia moraalittomana pitänyt Milton Friedman hypnoottisesti kuvailee, kuinka monimutkainen vaivaisen lyijykynän syntyminen on globaalissa kapitalismissa. Raaka-aineita mahdollisesti jokaisesta maanosasta sisältävän lyijykynän luomiseen on vaadittu jopa tuhannen ihmisen työpanos. Nämä ihmiset saattaisivat haluta sotia keskenään, mikäli he ikinä kohtaisivat kasvokkain.

Demonstroidessaan onnistuneesti globaalin kapitalismin kykyä ylittää kansallisvaltioiden epäkäytännölliset rajat jonkin käytännöllisen luomiseksi, Friedman kuitenkin tietämättään samalla osoittaa eettisen kuluttamisen hankaluuden. ”Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta mistä tämä messinki, tai tämä maali tai tämä liima on peräisin”, hän toteaa huvittuneena kynän muiden ainesosien alkuperää arvuuteltuaan.

Kenelläpä olisi? Arkisimpienkin kulutustuotteiden tuotantoprosessit ja ylikansallisten yrityskonglomeraattien rakenteet ovat nykyään niin kompleksisia, ettei niistä pääsisi selville edes halutessaan.

Eläinkokeita markkinoinnissaan verisesti vastustavan The Body Shopin tuotteita hamstrattuaan moni saa järkytyksekseen kuulla, että merkittävä osa rahasta valuukin emoyhtiö L’Orealin laariin, joka ansaitsisi Teemu Mäen ja Michael Vickin ohella oman siipensä eläinrääkkääjien hall of famessa. Tämä ei ole vielä edes monimutkainen esimerkki siitä, kuinka salakavalasti suuri yritys kykenee kätkemään syntinsä eettisyyden ja kestävän kehityksen takaavien sertifikaattien taakse.

Niin kutsuttua viher- ja valkopesua helpottaa se, että kuluttajat todella haluavat uskoa yritysten hyväntekoon, sillä he ovat koukussa siihen elämäntapaan, jonka yritykset mahdollistavat. Tämän seurauksena sertifikaatit itse ovat alttiita vihervalkopesulle.

Kun kuluttajissa on iso joukko varakasta väkeä, joka on valmis maksamaan suuria summia tuotteiden eettisyydestä, haluaa yritys luonnollisesti hyötyä heistä mahdollisimman paljon. Asiakas, jossa hyväuskoisuus ja varakkuus yhdistyvät on markkinoiden graalin malja. Toisin kuin vihertarrat toitottavat, ei esimerkiksi tietoisten kuluttajien suosiman luomuruuan poikkeuksellisesta ekologisuudesta ja terveellisyydestä ole kattavaa näyttöä.

Siinä missä ulkomaisten yritysten vakuuttelut toimintansa eettisyydestä ovat kerta toisensa jälkeen paljastuneet sanahelinäksi, ovat monet synninpäästöshoppailuun pyrkivät hakeneet eksistentiaaliseen kriisiinsä ratkaisua kotirintamalta. Vastalauseena ylikansallisten korporaatioiden tekopyhyydelle on syntynyt trendi, joka suosii kotimaisia pk-yrityksiä.

Ilmeisesti liikkeen kannattajien ajatuksena on se, että Suomen kaltaisessa tiukan sääntelyn ja vahvojen ammattiliittojen maassa pieni ei voi olla kuin kaunista. Naapurustopuodin rastapään ei haluta uskoa olevan paskapää.

Tämä on johtanut useisiin inspiroiviin menestystarinoihin, joissa pieni yritys on ponnistellut jättiläisten jaloista parrasvaloihin.

YKSI näistä kertomuksista kuuluu helsinkiläisiin ruokapyhättöihin lukeutuvalle ravintolaketju Fafa’sille. Vuonna 2011 perustetusta punavuorelaisesta kääpiöpuljusta on muutamassa vuodessa kasvanut trenditietoisten urbaanien nuorien suosima kulttiketju. Tuoreita kasvisruokaherkkuja sisältävien pitaleipiensä mukana se on syöttänyt skeptikoille vastalauseet pikaruokaan liitettyihin ennakkoluuloihin.

Kaikki tämä on vaatinut vain perustajan rakkauden ruuanlaittoon ja jalon tahdon tarjota työmarkkinoilla syrjityksi tuleville maahanmuuttajille hommia. Näin siis mikäli valtamedian uutisointiin on uskominen.

Fafa’sin nykyisten ja entisten työntekijöiden lausunnoista nivoutuva tarina on toisenlainen.

”Hetkittäin olin erittäin ahdistunut työn tekemisestä, koska tuntui siltä, että voi tapahtua jokin väärä liike ja oli mahdotonta sanoa, mitä siitä voisi seurata. Se loi todella hermostuneen, rauhattoman ja hetkittäin liki paranoidin ilmapiirin. Takaraivossa oli aina sellainen tunne, että mitäpä jos tänne tulisi joku ja asiat eivät olisi miten niiden haluttaisiin olevan.”

Näin myrkylliseksi Fafa’sin nykyinen työntekijä Frank toimipisteiden ilmapiiriä pahimmillaan kuvailee. ”Oman kokemukseni mukaan usea ihminen kokee, että vallitsee sellainen painostuksen kulttuuri. Tuntuu siltä, että asiat ovat jatkuvasti suurennuslasin alla.”

Lukuisten muiden haastateltujen tavoin hän epäilee johtoportaan luottamuspulan työntekijöihin yltyneen niin krooniseksi, että se on laittanut ihmisiä vakoilemaan työntekijöitä työajalla.

Useiden työntekijöiden mukaan toimipisteille ilmestyy säännöllisesti keittiöön pälyileviä ja epätavanomaisia kysymyksiä esittäviä ”mysteeriasiakkaita”, jotka eivät monesti edes osta mitään vaan jättävät pelkästään palautetta. Kummallisia visiittejä seuranneina päivinä työntekijät ovat saaneet epäreiluiksi kokemiaan kritiikkiryöppyjä, joiden ilmaisutavassa olisi ollut parantamisen varaa.

”Se kielenkäytön kulttuuri on todella epäasiallinen, hyökkäävä ja tuhovoimainen”, kertoo Frank. Pahimmillaan hän väittää johtoportaan syyllistyvän peräti työntekijöihin kohdistuvaan verbaaliseen väkivaltaan. Tästä hän ei tosin kykene kertomaan ensimmäisen käden kokemusta.

Johtoportaan raivokohtauksia ei työntekijöiden lausuntojen perusteella voi tosin pitää ainakaan harvinaisina.

Entinen työntekijä Philip kertoo tarinan tiimipalaverista, jossa työntekijät olivat valittaneet perustajalle ilmastoinnin surkeasta kunnosta. Ongelma oli Philip mukaan yltynyt niin pahaksi, että huonon ilmanvaihdon aiheuttama lemu oli haistettavissa 25 metrin päästä toimipisteestä.

Kritiikistä suuttunut perustaja alkoi syyttää hajuongelmasta ruokaa ylikypsentäviä ja pannuja huonosti peseviä työntekijöitä. Vähitellen aggressiivisemmaksi muuttuneen monologin päätteeksi hän oli käskenyt työntekijöitä olemaan kiitollisia siitä, että heillä ylipäätänsä on työpaikka ja lähtemään yrityksestä, mikäli meininki ei miellytä. Philip uskoo tämän olleen hänen epäsuora tapansa ilmaista, että heidän on parempi olla hiljaa, koska ei heitä maahanmuuttajina kukaan muukaan palkkaa.

Miltei kaikki haastatelluista työntekijöistä uskovat koko yrityksen vallankäytön perustuvan siihen, että työntekijät pelkäävät työllistymismahdollisuuksiensa olevan heikot. ”Sen tiedostaminen, että meillä on nollatuntisopimukset ja että meille ei tarvitse antaa vuoroja, pitää meidät todella alistuvaisina.”, muotoilee nykyinen työntekijä Nikita.

Monen työntekijän toimeentulo riippuu täysin Fafa’silta saamastaan palkasta. Koska käytännössä kaikki ravintolapäälliköstä harjoittelijaan työskentelevät nollatuntisopimusten alaisina, voidaan epäkohtiin puuttumisesta rangaista vuorojen vähentämisellä.

Työntekijöiden mukaan moisiin toimiin on aikaisemmin ryhdytty. Niskuroijille ei ole tarvinnut antaa potkuja, vaan he ovat joutuneet lopettamaan epäkohtien esiintuomisen välttääkseen vuorojen vähenemisestä seuraavat taloudelliset vaikeudet ja mahdollisen irtisanoutumisen.

Vastenmielisimmilleen kyseinen toiminta on mennyt heidän mukaan tapauksissa, joissa useaan otteeseen sairaana olleelta ja sairauskorvausta vaatineelta työntekijältä on vähennetty vuoroja peräti kahden viikon ajalta. Sairauskorvauksia ei tosin ole haastattelujen perusteella ainakaan mainostettu, jonka seurauksena moni ei ole ymmärtänyt pyytää palkkaa tilanteessa, jossa he eivät ole kyenneet tulemaan töihin.

Asian mainitsemisen luulisi olleen reilun pelin kannalta perusteltua. Jos yritystä eteenpäin ajanut voima on todella ollut tahto integroida maahanmuuttajanuoria suomalaiseen yhteiskuntaan, pieni pikaluento suomalaisesta työlainsäädännöstä tai omasta työsopimuksesta tuskin olisi ollut kohtuuton vaatimus. Integraatiopuheen uskottavuutta heikentää myös se, että yksi entisistä työntekijöistä kertoo, kuinka häntä kehotettiin olemaan puhumatta asiakkaiden kanssa suomea, mikäli hän ei sitä sujuvasti osaa.

”Ei se automaattisesti tule, vaan meidän pitää kysyä sitä” on yleisin lausunto, jonka työntekijöiden suusta haastattelujen aikana kuulen.

Haastattelujen perusteella yrityksessä on vallinnut kulttuuri, jossa esimerkiksi lomaltapaluuraha on maksettu vain niille, jotka ovat sitä älynneet kysyä. Nykyinen työntekijä Robin kertoo, ettei hän ole koskaan saanut yritykseltä lomaltapaluurahaa, vaikka hänellä olisikin siihen ollut oikeus. Entinen työntekijä Sebastian taas muistelee pyytäneensä lomaltapaluurahaa kolmeen otteeseen, kunnes hän lopulta sai sen puolitoista kuukautta myöhässä. Tämän lisäksi Robin sanoo, ettei hänelle ole maksettu sopimuksen mukaisia 50% tuntilisiä, kun hän on kuukauden aikana työskennellyt nollatuntisopimuksen maksimin ylittäviä tuntimääriä.

Useampi myös väittää yrityksen tuoreutta korostavan imagon olevan vähintäänkin harhaanjohtava. Ravintoloiden määrän kasvettua esimerkiksi kana ja seos, josta falafelit valmistetaan, saapuvat yritykselle pakastettuina.

TÄSSÄ vaiheessa moni tosihipsterinä itseään pitävä lukija puhaltaa varmasti jo didgeridoohon tai johonkin muuhun pilliä vähemmän oletusarvoiseen puhallinsoittimeen. ”Mutta Fafa’shan on nykyään jo ihan mainstream”, kuulen heidän huutavan. ”Kuka nyt enää olettais, et ne olis reiluja työntekijöilleen?”

Voin kuitenkin vakuuttaa, että narratiivi pitapullantuoksuisesta paratiisista, jonka menestyksen käärme on ajanut moraalikatoon, ei vaikuta pätevän tällä kertaa.

Itse asiassa käytännössä jokainen haastattelemani nykyinen työntekijä myöntää työilmapiirin menneen jokseenkin parempaan suuntaan yrityksen kasvettua. Yksittäisten ravintoloiden hierarkioita on jouduttu uudistamaan, koska vanha johto ei kyennyt harjoittamaan entisenlaista kontrollia toimipisteiden määrän lisäännyttyä.

Nykyään ravintolapäälliköinä toimii useimmiten yrityksessä rivimiehinä pitkään työskennelleitä työntekijöitä, jotka ovat suojelleet tulokkaita pahimmalta polkemiselta. Samalla työntekijät ovat synnyttäneet viestiketjuja, joilla he ovat informoineet toisiaan oikeuksistaan. Kiitosta osoittautuu myös PAMin suuntaan, joka on ilmeisesti kyennyt auttamaan tapauksissa, joissa työehtosopimuksen kanssa on ollut ongelmia.

Tällaista turvaverkkoa olisivat varmasti kaivanneet Fafa’sin entisessä leipomossa työskennelleet Lawrence ja Colin. Kun he työskentelivät yrityksessä, koostui se vain muutamasta toimipisteestä, jotka olivat täysin selfiekelpoisia seurustelusalonkeja autenttisimmillekin HC-hipstereille.

Lawrencelle yllätykset alkoivat jo heti työsuhteen alussa. Hän oli innokkaana solminut suomenkielisen sopimuksen ravintolatyöntekijän ja keittiöassistentin virassa aloittamisesta. Hyvin nopeasti hän kuitenkin löysi päiväsaikaisen pitaleipien täyttämisen sijaan itsensä yöleipurin roolista. Työ tapahtui toimipisteessä, joka toimi erillään yrityksen ravintoloista. Tässä ei ollut sinänsä mitään ongelmaa, olihan hän työn tarpeessa.

Ärtymys kuitenkin iski hänen jo lähdettyä firmasta. Hän sai kuulla, että palkkaus olisi ollut hyvinkin erilainen, mikäli hän olisi saanut sopia hänestä paremmin toimenkuvaansa sopineen leipurin työehtosopimuksen. Leipurien työehtosopimuksessa leipurille maksetaan yötyöstä tuplapalkka, mikäli kyseessä ei ole vuorotyö. Tämä vaikuttaisi pätevän Fafa’sin leipomoon, jossa työskenneltiin yksinomaan öisin, kun pitaleipiä valmistettiin ravintoloihin seuraavaa päivää varten. Nyt hän oli joutunut kuitenkin tyytymään vain keittiöassistentille maksettaviin yölisiin.

Jokainen voi varmaan laskeskella millaisista menetetyistä euromääristä puhutaan, kun joku on tuhansien tuntien työpanoksesta saanut tuplapalkan sijaan ainoastaan yölisiä. Toki on hyvä mainita, että Lawrence joskus tuurasi esimerkiksi sairastuneita työntekijöitä ravintoloiden puolella. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta hän väittää kuitenkin työskennelleensä leipomossa taikinan äärellä.

Surkuhupaisin Fafa’s stintti lankeaa kuitenkin muutaman kuukauden yrityksessä viihtyneen Colinin harteille. Toisin kuin Lawrence, Colin tiesi olevansa ryhtymässä keskiyön doughboyn hommiin. Se ei kuitenkaan tehnyt hänen lähtölaukauksestaan yhtään vähemmän kummallista.

”Sain vain puhelun joltain tyypiltä, joka kysyi, että pääsenkö mä paikalle. Sanoin, että olen valmis kaikkeen. Sitten vain yhtenä keskiyönä ilmestyin leipomolle ja tein vuoron muiden leipurien kanssa nähdäkseni miten hommat hoituu. En solminut sopimusta, enkä saanut minkäänlaista perehdytystä.”

Colinin tapauksessa tästä epävirallisesta stalkkaussessiosta ei koitunut minkäänlaista harmia, aloittihan hän työssä virallisesti jo seuraavassa vuorossa.

Suoritettuaan 80 tunnin harjoitusvaiheen muita työntekijöitä alemmalla palkalla lakkasi Colin täysin yllättäen saamasta vuoroja. Koska hän ei halunnut heittää tyhjästä tullutta luppoaikaa hukkaan, teki hän muutamia lomasuunnitelmia ja varmisti, että tämä on ok yhtiön johtoportaan kanssa. Hänelle kerrottiin, ettei tässä olisi mitään ongelmaa.

Sopimus ei kuitenkaan pitänyt, sillä muutaman viikon päästä vielä koeajalla olleelle Colinille kerrottiin hänen saaneen potkut huonon saatavuuden vuoksi. Samalla vedottiin siihen, ettei häntä oltu saatu koulutettua alkuperäisten tavoitteiden mukaisessa ajassa. Näin siis siitä huolimatta, että hän oli selvinnyt läpi sopimukseen merkitystä 80 tunnin harjoitusvaiheesta.

Päätöksestä hämmentyneelle Colinille luvattiin tapaaminen potkut antaneen henkilön kanssa, jotta asiaa voitaisiin vielä selvittää. Lupaus jäi kuitenkin lunastamatta.

Jälkeenpäin Colin sai vielä kuulla ravintolassa työskennelleeltä ystävältään, ettei huono saatavuus ilmeisesti ollutkaan todellinen syy potkujen takana. Irtisanomisesta vastannut henkilö oli rehennellyt antaneensa potkut Colinille, koska hän oli ”varastellut” keittiöstä kananmunia.

Colin tunnustaa syyllistyneensä tekoon kertaalleen. Tämän luulisi tosin olleen perusteltua sen valossa, että Fafa’s vähensi ja edelleen vähentää työntekijöiltään jokaisen vuoron palkasta ruokarahan. Näin siis riippumatta siitä, nauttiiko työntekijä talon antimista vai ei.

Koska toimipisteet yrityksen menestyksestä huolimatta ovat jatkuvasti alityöllistettyjä, ei lakisääteisten taukojen pitämiseen löydy joidenkin työntekijöiden mukaan usein sopivaa rakoa. Yksi työntekijä kertoo, ettei syömättä jääminen 6-7 tunnin vuoron aikana ole ennenkuulumatonta.

Colinin kokeman farssin kuitenkin kruunasi se, kun hän sai muutaman viikon verenkiehumisen jälkeen oivalluksen. ”Sanoin, että vitut, mähän hommaan itelleni työtodistuksen.” Jos jossain tilanteessa ”be careful what you wish for” –kliseen käyttäminen olisi soveliasta, niin se olisi tässä.

Colinin lievästi sanottuna niukkaan työtodistukseen on kirjoitettu yhteen laitaan ensin mitättömän kokoisilla kirjaimilla ajanjakso, jonka Colin Fafa’sissa vietti. Tätä informaatiopläjäystä seuraavat työnantajan allekirjoituksen ja firman osoitteen lisäksi kaksi ilmeisesti Google Translaten pettämättömän vaikutuksen alaisena näpyteltyä virkettä: ”Työsuhteen päättymisen työsuhteen purku koeajalla. Työtehtäviin ovat kuuluneet tuotanto pitaleipä.”

Ei muuta.

Colin ei ole kokeillut tämän korulauseista riisutun kunniadiplomin tehoa Fafa’sin jälkeisiin työnantajiinsa. Ilmeisesti ainakaan johtoportaan heikkoon kielitaitoon tai persoonalliseen estetiikan tajuun ei ole vetoaminen, sillä muiden Fafa’sista lähteneiden työtodistuksia ei ole tällä kielioppivirheiden täyttämällä sähketyylillä siunattu.

ONKOHAN tällainen toiminta sitten sitä ”systeemin ohi toimimista”, johon Jari Sarasvuo yrittäjiä kannusti Ylen taannoisessa Palkkaerot-illassa? Mitä sitä pikkuseikoista, jos on niin helvetin hyvä jätkä, että hyvää hyvyyttään palkkaa ihmisiä töihin.

fafas3

Nikita kertoo, että Fafa’sin kaltaisissa firmoissa häntä eniten ärsyttää ”koko homman feikkiys”. ”Avataan muka lisää kauppoja, koska halutaan antaa ihmisille lisää töitä. Ei me olla niin tyhmiä. Avaatte kauppoja, koska haluatte tehdä itsellenne voittoa.”

Kotimaisten pk-yritysten tuotteita suosiessa olisi tärkeää muistaa, että jättiläisetkin aloittivat kääpiöinä ja että menestyminen altavastaajana vaatii monesti kepulikonstinsa. Vaikka pienyritykset olisivatkin yksilöinä suhteellisen harmittomia, ei niiden moraalista ole takeita. Etenkin startup-evankeliumin kultakaudella harvan uuden sukupolven yrityksen haaveena on jäädä pienen nichen toiveita täyttäväksi kulmakaupaksi, jossa omistajien rikastumisen sijaan priorisoidaan työntekijöiden hyvinvointi. Tottakai näitäkin löytyy, mutta niin löytyy empatiakykyisiä kokoomusnuoriakin.

MITÄ tässä toivottomalta vaikuttavassa tilanteessa sitten pitäisi oikein tehdä?

Eettisten yritysten viestintään erikoistuneen Sugar Helsinki –viestintätoimiston vetäjä Karita Sainio ei olisi valmis heittämään kirvestä kaivoon eettisen kuluttamisen suhteen. Hän on toki eettisen yritystoiminnan asiantuntijana tietoinen moraalisuuttaan vakuuttelevien yritysten silmänkääntötempuista. Hän kuitenkin muistuttaa, että näiden paljastamiselle omistautunut ihmisjoukko pyrkii jatkuvasti pitämään lupauksia tehneet yritykset linjassa.

”Mä uskon, että muutos tapahtuu sisältä ja isoista yrityksistä”, hän sanoo. Kuka tahansa voi harkituilla kulutusvalinnoillaan ohjata yrityksiä eettisempiin toimintatapoihin. Erityisen innokas hän on ollut kasvisruoan suosion kasvusta, jota hän pitää merkittävän muutoksen alkuna.

Tässä hän on toki osittain oikeassa.

Olisi naurettavaa väittää, ettei eettisellä kuluttamisella voisi saavuttaa pieniä, miksei jopa suuriakin voittoja. Mikäli kaikki länsimaissa alkavat ostaa valtaosan vaatteistaan second handina, on sanomattakin selvää, että ympäristön päälle kipattava kuorma pienenee. Jos länsimaiden nuori sukupolvi näkee vegetarismin valon, säästyy valtava määrä maailman eläinkunnasta tarpeettomalta kärsimykseltä.

Mutta entäs ne ihmiset? Uudistuvatko tällaisten kehitysprosessien myötä ne yhteiskunnalliset hierarkiat, jotka pitävät suuret massat alistettuina monotoniselle ja kauttaaltaan järjettömälle työnteolle?

Tähän on vaikea uskoa, etenkin kun länsimaissa tehokkuutta pyritään lisäämään työvoiman kustannuksia pienentämällä ja työaikoja pidentämällä. Ay-liikettä – joka on jäsenkeskeisyydestään ja jäykähköstä monoliittisuudestaan huolimatta edes jokseenkin ylläpitänyt työväen joukkovoimaa – uhkaa alasajo. Rivityöläisistä tulee uberisaation myötä uuden uljaan ajan yksityisyrittäjiä, jotka kyynärpäätaktiikalla pyrkivät taistelemaan paikastaan työmarkkinoilla. Aivan oman lisänsä koko soppaan lisää horisontissa liitävä automatisaation hornetti, joka on valmis pommittamaan koko työmarkkinoiden perustan uusiksi.

Viime aikoina paljon keskustelua herättänyt Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century lupaa automatisaation jälkeiselle työntekijälle synkkää tulevaisuutta. Sen ennustuksen mukaan järkevää hyväpalkkaista työtä tulee tulevaisuudessa olemaan lähinnä omien alojensa huipuilla. Muut joutuvat todennäköisesti kituuttamaan elantonsa tekemällä pikkupalveluksia marginaaliselle eliitille.

Ovatko suhteellisen korkeaan elintasoon tottuneet länsimaiset massat valmiita kuitenkaan palaamaan kahden kerroksen väen yhteiskuntaan? Tapahtuuko laajamittaisen automatisaation myötä se saksalaisfilosofi Herbert Marcusen uumoilema hetki, jolloin kapitalismi joutuu väistymään omien saavutustensa seurauksena?

Sisäinen radikaalini haluaisi uskoa kehityksen johtavan Marcusen peräänkuuluttamaan ”suureen kieltäytymiseen”, jossa massat lakkaavat osallistumasta sopupeliin, jonka tulos on ohjelmoitu heidän vastaisekseen. Yhteiskuntarakenteiden radikaali uusiutuminen vaatii sitä, että massat kieltäytyvät niistä sortavista hevonpaskaduuneista, joille tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää mitään perusteita.

Samalla ne kerskakulutuksen keuhkot, jotka pitävät nykyisen talousjärjestelmämme hengissä on lajimme pelastamiseksi mitä ilmeisemmin puhkottava. Rajattomalle kuluttamiselle on yksinkertaisesti sanottava ei. Suurin haaste piilee tietenkin siinä, että globaalissa taloudessa tällaisten tavoitteiden toteutuminen vaatisi paitsi melkein maailmanlaajuista heräämistä, myös ihmisten tarpeiden kokonaisvaltaista uudelleentarkastelua.

MONI varmasti pitää moisia tulevaisuuden skenaarioita kyynisinä ja pessimistisinä. Todellisuudessa aikamme suurinta kyynisyyttä on kuitenkin status quoa edesauttava toiminta, jonka leikitään olevan sen vastaista.

Marcusen oppi-isät, Frankfurtin koulukunnan vihaiset, mutta viisaat perustajasedät Theodor Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat jo 1940-luvun lopussa mainonnan suurimman saavutuksen piilevän siinä, että se saa ihmiset kuluttamaan tuotteita, joiden läpi he itsekin näkevät.

Hypoteesi osoittautuu todeksi joka ikinen kerta, kun päiväkausia Kanye Westin signature-lenkkareita jonottaneet viisitoistavuotiaat kertovat haastatteluissa tietävänsä kenkien olevan ihan sitä samaa Kiinassa tuotettua sekundaa kuin muutkin tennarit. Jonnetoveriensa arvostusta saadakseen he ovat kuitenkin valmiita törsäämään tohveleihin melkein puoli tonnia.

Pelkään pahoin, että sama virus on levinnyt myös eettisen kuluttamisen piiriin.

Sen lisäksi, että eettinen kuluttaminen on maailman helpoin tapa saada arvostusta omilta moralistipiireiltä, osoittavat Markus Walz, Sean Hingston ja Mikael Andéhn loistavasti artikkelissaan The Magic of Ethical Brands kuinka eettinen kuluttaminen on myös tietynlaista modernin maailman mustaa magiaa.

Hieman kuin voodoo-nuken lätkiminen auttaa liskoaivojamme purkamaan jotain henkilöä kohtaan tuntemiamme aggressioita, saa eettisen kuluttamisen mahdollistava vastuun delegointi maailmantuskaa potevan henkilön tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Tämän mielihyvän kokeakseen kuluttaja päätyy kuluttamaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikkei hän rationaalisena ajattelijana touhun tehoon uskoisikaan.

Tämän uuden massojen oopiumin tötsyttelyn on kuitenkin loputtava, mikäli vallitseva kehityssuunta halutaan kääntää. Läpikotaisin moraaliton elämäntapamme ei muutu sillä, että muistutamme itseämme sen moraalittomuudesta. Aikamme suurin eettinen uhka on se, että etiikan olemassaolon tunnustaminen samastetaan eettiseen toimintaan. Sensei Sarasvuota siteeraten: ”Jos arvosi eivät maksa sinulle mitään, ne eivät ole arvoja vaan mielipiteitä.”

Tämän takia on vastustettava kaikkia niitä tahoja, jotka kyseisen ajattelun edistämiseen sortuvat. Kuten sanassa sanotaan, antikristuksen susi tulee saapumaan lampaan vaatteissa. Aikamme uhkaavin ihmistyyppi ei ole ISIS-terroristi, sillä tunnistamme hänen vaarallisuutensa.

Se on se jokaiselle yläasteelle ensi keväänä hybridillä kurvaava Vihreiden kunnallisvaaliehdokas, joka vaalipaneelin esittelykierroksella toteaa hennon itseironisten hörähtelyiden saattamana olevansa ”vähän tällainen maailmanparantaja.”

Tätä ilmestymistä edeltävinä viikkoina vastuullinen opettaja rikkoisi virkavalaansa lähettämällä kaikille vanhemmille varoituksen, joka olisi varustettu Fritz Langin M –elokuvan loppukaneetilla.

”Meidän tulee pitää parempaa huolta lapsistamme.”

Kaikkien artikkelia varten haastateltujen työntekijöiden nimet ovat muutettu.

Fafa’sin omistaja pitää valtaosaa artikkelissa esitetyistä väitteistä perättöminä. Groteski on lupautunut julkaisemaan yrityksen vastineen artikkelille.

Avustajat: Vilma Ikola & Anni Taskinen