Riettaat

Pane leipään kymmenen prosenttia petäjäistä

Farssi sai alkunsa eräänä maanantai-iltapäivänä. “Voidaanko joskus tehdä pettuleipää”, kirjoitin kaveriporukan chattiin sosiaalihistorian luennolta. Ystävä vastasi “Kysymys jota en odottanut kuulevani mutta kyllä”. Siitä se ajatus sitten lähti.

TEKSTI JA KUVAT Vilma Ikola

Saarijärven Paavo laittoi leipään puolet petäjäistä, ja kaunis kakku voi olla sisältä silkkoa. Tuskin yksikään ruoka tiivistää aidon suomalaisen kärsimyksen ja sen ihailun yhtä hyvin kuin pettuleipä. Yleisesti pettuleipä tunnetaan ravintona, johon turvauduttiin pahimman nälänhädän kohdatessa. Todellisuudessa sitä on kuitenkin nautittu etenkin pohjoisessa osana arkipäiväistä ruokavaliota. Ja tietenkin sitä valmistivat ruotsalaisetkin. Tietenkin.

Nykyään pettujauhojen kilohinta on noin 150 euroa, joten nälkää näkeville suosittelisin pitäytymistä muiden kotimaisten kasvien kulutuksessa. Valtaosan elämässä pettuleipä vierailee todennäköisesti vain heittona, jonka tarkoitus on painottaa elämän kurjuutta. Niin on tukien leikkaaminen kurjaa, että pian pettua vaan syödään ja yhtään ei naurata.

Suunnitelma paljastui yllättävän vaikeaksi toteuttaa. Mistä luonnosta vieraantunut opiskelija löytäisi mäntyä? Jos ihan rehellisiä ollaan, en välttämättä edes tunnistaisi mäntyä marraskuisessa illassa taskulampun valossa, ja vaikka tunnistaisinkin, ei nila irtoaisi tähän aikaan helpolla. Kiitos modernin viestintäteknologian, kuulin lähes reaaliaikaisena äitini hämmennyksen, kun pyysin vanhempiani hakemaan metsästä, jota myös takapihaksi kutsuvat, pari metriä mäntyä. Pari viikkoa myöhemmin raahasin tuota metsiemme aarretta parvekkeelleni.

Pettuleipä valmistetaan puuosan ja kuoren välillä olevasta nilakerroksesta. Nila irrotetaan puusta ja kaarna kuoritaan pois nilaliinan päältä. Lopputulos, puhtaat nilaliinat,paahdetaan uunissa tai keitetään haitallisten aineiden tuhoamiseksi. Kuivatnilaliinat jauhetaan jauhoksi ja käytetään leivässä. Helppoa ja hauskaa.

Työ ei osoittautunut ihan sellaiseksi irrottamiseksi ja kuorimiseksi, jollaista odotin. Fraasi “veri, hiki ja kyyneleet” kuvaa prosessia paremmin. Verta tippui perintölinkkuveitsen terälle, kirosanat ja kaarnanpalat lentelivät.

Nilaliinojen irrotuksen jälkeen loppu oli periaatteessa helppoa. Käytännössä ei. Kasa hyvin erikokoisia pettuliinoja oli koitua kohtalokseni. Männyn myrkkyjen tuhoaminen uunissa sai aikaan mustaa savua, joka puski uunista, täytti keuhkot ja asunnon, teki hengittämisestä vaikeaa. Oli tehtävä päätös: voisin ottaa liinat pois uunista, jolloin ilmaan tunkeva savu saattaisi laukaista palovaroittimet ja sprinklerit. Toisaalta voisin odottaa ja toivoa parasta, mutta liinat saattaisivat syttyä palamaan uunissa. Hetken kuluttua istuin jo takki päällä keittiön pöydän ääressä paahtuneet liinat edessäni ja avoimista ikkunoista puskeva tuuli niskassani.

Jauhaminen sentään onnistui paremmin. Tehosekoittimen kantta ei tosin olisi kannattanut avata, ennen kuin pöly oli laskeutunut. Ainakaan, jos on pölyallergikko. Hienoa pettujauhoa lenteli ympäriinsä, kun siivilöin liian suuriksi jääneet palaset mortteliin. Saarijärven Paavon henki oli läsnä mortteloidessani ranteeni hajalle keskellä yötä. Olo oli ahkera.

Nykyaikaa kritisoidaan yksilöllisyyden korostamisesta. Pula-ajan ravintoon palaaminen toi takaisin palan kuuluisaa Wanhojen Hywien Aicojen yhteisöllisyyttä. Sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä, ja pettuleivässä on paljon samaa: valmistamiseen tarvitaan ainakin poikkitieteellistä yhteistyötä, Groteskin suosikkihaastateltavan Antti Häkkisen rauhoittavia sanoja ja varoitus jäkäläleivän myrkyllisyydestä (otan ehkä haasteena) sekä tietenkin Leenan pettuleipäresepti. Leipomishommiin mielivän kannattaa varautua myös kiusallisiin hissikohtaamisiin männynkarahkat käsissä, kuljettamaan morttelia yömetrossa, laastaroimaan itseään ja googlaamaan hätääntyneenä “mänty myrkky voiko kuolla”.

Lopussa kiitos kuitenkin nökötti pellillä. Kolme kauniin ruskeaa leipää, mäntyiseltä tuoksuva asunto ja innokkaat ystävät loivat ainutlaatuisen hetken, jonka kruunasi kaiuttimista raikuvat koko kansan Loirin sanat: “Niin hyvää puuta se on.” Loiri oli oikeassa. Pettuleipä on tavallista leipää murenevaisempaa, maussa on jotain todella omituisella tavalla hyvää. Mänty maistuu, suomalaisuus on käsinkosketeltavaa ja kaikki tuntuu vähän epätodelliselta.

Kirjoittajalla on edelleen pettuleipää pakkasessa. Tämän supisuomalaisen herkun ääreen pääset Groteskin julkkareissa 13.3. Uudella.

Asialliset

Nokkosesta lähtee hienous kun ei ole jumalauta ruokaa

Suomen valokuvataiteen museossa esillä olevan Tuntuuko tutulta? -näyttelyn keskiössä on kymmenen päiväkirjamaista kuvasarjaa arjesta. Teokset ovat peräisin Valokuvataiteilijoiden liiton vuonna 2016 toteuttamasta Arjen kuvat -työpajasta, joka järjestettiin osana Itä-Suomen yliopiston hallinnoimaa Kaksi Suomea -tutkimushanketta. Hankkeessa suomalaista eriarvoistumiskehitystä tarkasteltiin yhdistelemällä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, journalismia ja valokuvataidetta.

TEKSTI Helmi Partanen
KUVAT Hannu Väisänen ja Saana Wang

Kahtiajakautumista on kuitenkin esillä vain yhdessä kuvasarjassa, ja siinäkin tilanteet ovat lavastettuja. Adolfo Veran sarjassa eriarvoistumiskehityksen voittajat kokoustavat isojen ikkunoiden äärellä ja häviäjät nukkuvat sanomalehtipinon alla hienostoalueen autotallissa. Kuvat ovat laskelmoituja, mutta eivät karikatyyrejä.

Eriarvoisuus ei ole vain toisistaan erilleen karkaavia palkkakuitteja, vaan myös arjessa koettua erottautumista hyvinvoivasta enemmistöstä.

Oivallukset elämän tarkoituksesta ja omasta osasta tehdään arkeen peilaten. Se tulee esiin näyttelyn kaikissa kuvasarjoissa. Hannu Väisäsen arjessa kasvatetaan chiliä ja opiskellaan aikuislukiossa, mutta samalla myös pohditaan mikropitsan olemusta ja viihtyisän kaupunkiympäristön merkitystä.

Arjen kuvat –projekti. www.arjenkuvat.fi
18/11/2016

Arto Timosen kuvissa on mukana aiemmin asunnoton Matias, johon Timonen on työnsä kautta tutustunut. Kuvat ovat perhealbumimaisia tallenteita elämän merkkipaaluista. Perhekuviin pääsy ei ole kiinni verisiteistä, vaan siitä kenen kanssa arki jaetaan.

Kuvasarjojen esittämä elämä ei ole surkeaa tai surkuteltavaa, mutta arjen hauraus välittyy. Toimeentulo on kiinni yhteiskunnan tarjoamasta sosiaaliturvasta, mutta usein myös läheisistä ihmisistä ja hyvästä tuurista. Vakaus on etuoikeus, jonka saavuttaminen on monesta tekijästä kiinni.

Kuvasarjoissa kuvattavan itseironia ivaa katsojaansa. Kuvaajat ovat opiskelijoita, työttömiä, yksinhuoltajia ja pitkäaikaissairaita. Asettumalla kuvissaan näennäisesti yhteiskunnan heille asettamiin stereotypioihin he tuovat roolinsa näkyväksi ja murtavat ne.

Toisin kuin voisi luulla, Tuntuuko tutulta? ei aseta eriytyvän yhteiskunnan vastakkainasetteluja Valokuvataiteen museon seinille helposti tarkasteltaviksi. Vertailun kohde on katsoja itse. Onko villiyrttien keruu minulle hifistelyä vai ravinnonhankintaa? Asetelma tekee näyttelystä paitsi väkevän kokemuksen, myös poikkeuksellisen representaation eriarvoistuvasta Suomesta. Yhteiskunnan erilaisia todellisuuksia tarkastellessa ei tule unohtaa omaa asemaansa.   

 

Tuntuuko tutulta? Valokuvia suomalaisesta arjesta. Suomen valokuvataiteen museo 7.2.-20.5.