Asialliset

Mistä on aidot fanit tehty?

Fanittaminen. Tuo tyhjäpäisten tyttöjen ja vihanhallintaongelmaisten ukkojen lempiharrastus. Ensimmäiset mielikuvat faneista lienevät jotain 14-vuotiaan teinin ja humalaisen jääkiekkofanin väliltä. Kumpaakaan henkilötyyppiä tuskin kuvaisi ensimmäisenä sanoilla ‘järkevä’ tai ‘jalat maassa’.

TEKSTI Helena Vuorijärvi KUVA Konsta Verta

Sana ‘fani’ juontuu sanasta fanaticus, fanaattinen, joka 1500-luvulla viittasi käytökseen, jossa jumala tai demoni on ottanut ihmisen haltuunsa. Jo sanan etymologia on siis omiaan värittämään ajatusta faniudesta joksikin hallitsemattomaksi, päättömäksi toiminnaksi, joka ei ole järjellä selitettävissä. Vai onko sittenkin?

FANITTAMINEN SAA JOSKUS tunteet käymään hieman liiankin kuumina. Mieleen nousee välittömästi eräs urbaanilegenda, jonka mukaan vuosia sitten rock-konsertissa eräs fani oli tuonut mukanaan haarukan, jolla tökkimällä luovi tiensä eturiviin. Eipä yllättäisi, vaikka tarina osoittautuisikin joskus todeksi. Entä sitten jokavuotiset Iltalehden otsikot siitä, kuinka poliisi jouduttiin taas kutsumaan paikalle erottamaan HIFKin ja Tapparan fanit toistensa kurkuista ottelun jälkeen?

Yksittäisten fanien ylilyönnit eivät kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö fanit osaisi käyttäytyä kunnolla. Suurin osahan osaa olla varsin nätisti. “Järkeviä” vannoutuneimmista faneista ei kuitenkaan saa tekemälläkään. Mitä järkeä on kuluttaa aikaa, rahaa ja energiaa johonkin niin turhanpäiväiseen kuin jokin artisti, urheilujoukkue tai tubettaja?

FANITTAMINEN ON KUITENKIN mitä suurimmissa määrin kapitalistista kulutuskulttuuria – median ja viihteen kuluttamista, puhumattakaan oheistuotteista. Toisaalta on vaikeaa keksiä harrastusta tai elämäntyyliä, joka ei olisi kiinteästi sidoksissa kuluttamiseen. Kuluttamisen ympärillä pyörivät myös kasvissyönti, fitness ja Netflixin katsominen. Näiden järkevyyttä ei kuitenkaan juuri kyseenalaisteta.

Rahan haaskaamiseen voi olla monenlaisia motiiveja. Rahaa käyttämällä osallistuu fanittamisen kohteen taloudelliseen tukemiseen. Toisaalta materian omistamisella on symbolista arvoa muun fanikansan keskuudessa. Kuluttamisen äärimmäisimpiä muotoja fanituksessa on nähtävissä muun muassa Japanissa. Ei ole aivan tavatonta, että yhdestä musiikkialbumista julkaistaan kolme eri versiota, jotka ostaessaan saa vielä ylimääräisen kaupanpäällislahjan. Ja nehän myös ostetaan, sillä kaikki on saatava. Enemmän sääntö kuin poikkeus ovat myös yhtyeiden ja artistien faniklubit. Niiden suosiosta kertoo muun muassa se, että Japanin erään suosituimman yhtyeen faniklubissa on yli kaksi miljoonaa jäsentä. Faniklubin ideana on, että siihen liittymällä saa etuja vuosimaksun maksamalla. Toisin sanoen maksaa siitä, että saa kuluttaa lisää. Laskeskelin itse juuri, että jos en olisi käyttänyt lainkaan rahojani fanitukseen, olisin pelkästään viime vuonna säästänyt ainakin 600 euroa. Kokonaiset kuusisataa euroa pelkkiin fanituotteisiin!

Ostaako aito fanin sitten kaiken, mitä tuutista tuotetaan? Käykö aito fani katsomassa jokaisen ottelun?

FANITUKSEN YDINTEHTÄVÄNÄ ON järkevyyden sijaan herättää suuria tunteita ja koukuttaa henkilö. Fanittamisella liitytään ryhmään ja pysytään siinä, vannoudutaan leiriin ja ollaan jotain yhdessä muiden kanssa, jopa kokoonnutaan heimoksi. Koomikko Cristela Alonzo on tiivistänyt fanituksen uskollisuuden varsin simppelisti: vaikka suosikkijoukkue pelaisi surkeasti, suosion kohdetta ei tuosta vain vaihdeta. ”Se on minun tiimini!” Kyseessä täytyy siis olla jotain muutakin kuin objektiivinen, tietoinen valinta siitä, kuka tai mikä on järkevin valinta ihailun kohteeksi. Se on paljon muutakin — yhteisö, elämäntapa.

Kyse ei edes loppujen lopuksi ole välttämättä siitä, onko siinä mitään järkeä vai ei. Itse asiassa moni fani varmasti jollain tasolla ymmärtää, ettei materian kerääminen tai katsomossa äänensä käheäksi huutaminen ole kovinkaan rationaalista. Eikä sen kuulukaan olla. Sen kuuluu olla sitä fanaticusta itseään. Fanit eivät piittaa siitä, pitävätkö heidän piirinsä ulkopuoliset ihmiset heitä järkevinä vai eivät. Itse asiassa järkevyys ei kuulu fanittamiseen lainkaan. Fanittaminen on puhtaasti aitoa tunnetta.

Loppujen lopuksi aito fani ei ole se joka huutaa kovimpaa tai omistaa eniten.
Aidoin fani on se, jonka kiintymys on aidointa.

Asialliset

Kansalaisuus virtuaalisfäärissä

Kansalaisuus saadaan yleensä syntyessä tai asumalla maassa nuhteettomasti tietyn aikaa. Entä jos ihminen voisikin saada maan kansalaisuuden asumatta siellä päivääkään?

TEKSTI Antti Putila ja Akseli Rouvari KUVITUS Iisa Pappi

TULEVAISUUDESSA SAATAMME KANTAA mikrosirua, joka mullistaa maailmamme. Valuutta nykyisin tuntemassamme merkityksessä on kadonnut. Samoin kansallisvaltio. Pystymme kommunikoimaan ja lähettämään kaiken tarvitsemamme suoraan toisillemme, täysin turvallisesti. Siru pitää sisällään kaiken tiedon, mitä ihmisestä on. Hänen terveystietonsa, työhistoriansa, olemassaolonsa. Toistaiseksi kyse on vielä kaukana siintävästä ajasta, mutta kehitys kohti tulevaisuutta on jo alkanut. E-kansalaisuushakemuksen voit näpytellä netissä hämmästyttävän helposti vaikka heti tämän jutun luettuasi.

VIRO LANSEERASI VUONNA 2014 e-kansalaisuusohjelman, joka mahdollistaa Viron e-kansalaisuuden hakemisen ihmisille ympäri maailmaa internetin välityksellä, olipa heillä mitään suhdetta Viroon tai ei. E-kansalaisuus tarkoittaa sitä, että Viron valtio takaa e-kansalaisen henkilöllisyyden älykortilla, samaan tapaan kuin vaikkapa suomalainen henkilökortti. Tunnistautuminen toimii ainoastaan sähköisesti. Heti alkuun on syytä tehdä selväksi, että Viron e-kansalaisuus ei tarkoita oleskelulupaa, virallista matkustusasiakirjaa tai täysimittaista kansalaisuutta.

E-kansalaisuus mahdollistaa kuitenkin monia merkittäviä etuja haltijalleen. Sen avulla voi muun muassa perustaa online-yrityksen Viroon olematta siellä fyysisesti läsnä missään muodossa, hoitaa pankkiasioita täysin langattomasti tai esimerkiksi opiskella Euroopan unionissa. EU tai ETA -alueiden ulkopuolelta Suomeen yliopistoon opiskelemaan tuleva maksaa lukukausimaksuja 10000-15000 euroa lukukaudessa. EU/ETA -alueelta tulevia opiskelijoita lukukausimaksut eivät toistaiseksi koske.

Viron e-kansalaisuusprojektin johtaja Kaspar Korjus on sanonut, että e-kansalaisuusprojektin perimmäinen tavoite on luoda virtuaalinen bisnesympäristö, jonka jäseneksi ihmiset ympäri maailmaa voivat liittyä helposti. Korjuksen liberalistisessa visiossa e-kansalaisuuden myötä valtioiden rajat eivät enää muodosta esteitä tai rajoituksia yrityksille. Virtuaalisesta bisnesvaltiosta puhuttaessa herää kysymys siitä, miten pitkälle nykyinen maailma on valmis menemään tavoitellessaan voittoa. Toisaalta noidankehää muistuttavassa järjestelmässä Viron kaltainen valtio tekee vain samaa kuin kaikki muutkin. Ihmisten vieraantumisesta maailmasta on puhuttu jo pitkään, mutta virtuaalisen bisnesvaltion kohdalla ajatus omasta pienuudesta alkaa jo olla todellinen.

Virtuaalisesta bisnesvaltiosta puhuttaessa herää kysymys siitä, miten pitkälle nykyinen maailma on valmis menemään tavoitellessaan voittoa.

VIRON E-KANSALAISUUSPROJEKTIIN kytkeytyy oleellisesti myös maan suunnitelma oman kryptovaluuttajärjestelmän, estcoinin lanseeraamisesta. Valuutta tulisi perustumaan – esimerkiksi bitcoinin tapaan – lohkoketjuteknologiaan. Lohkoketju on teknologia, joka mahdollistaa hajautetun ja läpinäkyvän maailmanlaajuisen tietokannan. Ketkä tahansa halukkaat ja toisilleen tuntemattomat tahot voivat ylläpitää tätä tietokantaa. Lohkoketjun yksi lohko toimii kuten tilikirja, johon kirjataan kaikki tapahtumat, kuten rahansiirrot, tietyllä ajanjaksolla. Kun kaikki tapahtumat on kirjattu, tilikirja suljetaan ja liitetään aiempiin. Näistä syntyy kokonainen lohkoketju. Lohkoketjuteknologia perustuu tiivistefunktio-nimiseen algoritmiin, joka pitää huolen siitä, että järjestelmää ei voida peukaloida, ja sen data on kaikissa tietokoneissa sama ja muuttumaton. Toisistaan poikkeavat lohkot hylätään automaattisesti.

Lohkoketjuteknologialla on potentiaalia mahdollistaa saumaton teknologinen toiminta, josta voimme nykyisessä tietojärjestelmäpäivitysten sekamelskassa vain haaveilla. Lohkoketjut päivittyvät reaaliajassa, eikä järjestelmää tarvitse siis pysäyttää päivityksien vuoksi.  Lohkoketjujen avulla olisi mahdollista lähettää dataa turvallisesti ja hoitaa kaikki tärkeimmät asiat langattomasti. Voisimme allekirjoittaa sopimuksia sähköisesti täysin turvallisesti, sekä hoitaa pankkiasiamme lohkoketjujen välityksellä ilman huolta tietomurroista.

Lohkoketjujen avulla esimerkiksi internetiin kytketty jääkaappi kykenee olemaan vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa vaikka tilaamalla ruokaa ja maksamalla sen. Ei siis ihme, että lohkoketjuista puhuttaessa monen mielikuvitus laukkaa pillastuneen ruunan lailla. Vaikka lohkoketjut tarjoavatkin tilaa villeille kuvitelmille, on muistettava, että niiden täysimittainen hyödyntäminen on vielä vuosikymmenten päässä. Valtiollisten toimijoiden mukaantulo kertoo aina maailman olevan lähempänä teknologian omaksumista. Nämä kankeat vanhukset tulevat aina rollaattoreillaan hitaasti perässä.

Viron e-kansalaisuusohjelman pr-päällikön Arnaud Castaignetin mukaan estcoinin perimmäinen tarkoitus olisi tukea e-kansalaisuusjärjestelmän rakentumista ja kasvamista sekä lisätä Virossa perustettujen yritysten määrää. Virolla on tällä hetkellä kolme mahdollista toteutustapaa estcoinille, joista yksi esimerkiksi sitoisi estcoinin arvon euroon. Castaignetin mukaan valtiot jättävät tällä hetkellä hyödyntämättä merkittävän taloudellisen kasvun mahdollisuuden sulkiessaan silmänsä lohkoketjuteknologian tarjoamilta mahdollisuuksilta, ja riskeeraavat sen, että menettävät relevanssinsa täydellisesti digitalisoituvassa maailmassa. Viro on pitkällä idean tutkimisessa ja suunnittelussa, mutta sitovaa aikataulua projektilla ei vielä ole. Castaignetin mukaan myös muut tahot – kuten Britannian ja Euroopan keskuspankit – tutkailevat aktiivisesti mahdollisuuksia lohkoketjuteknologian hyödyntämiseen valuutanvaihdossa.

VIRON E-KANSALAISUUSPROJEKTI on osoittautunut monilla mittareilla toimivaksi järjestelmäksi ja se on onnistunut tuomaan maahan uutta yritystoimintaa. Jos kerran lohkoketjuteknologian hyödyntäminen voi olla tie ryysyistä rikkauksin,  miksi Suomi ei pienenä pohjoismaana hyödynnä samankaltaista mahdollisuutta saada tällaista kilpailuetua?

Valtiovarainministeriön erityisasiantuntija Jani Heikkisen mukaan Suomella ei ole suunnitelmia Viron kaltaisen e-kansalaisuusprojektin suhteen. Heikkisen mukaan Virolla on e-kansalaisuushankkeessa omat taustat ja tarpeensa, jolloin mallin kopioiminen suoraan ei sopisi Suomen kansallisiin intresseihin. Suomi haluaa sen sijaan korostaa teknologian hyödyntämisessä globaalia näkökulmaa. Heikkinen kertoo, että Suomessa koetaan Viron kaltaista e-kansalaisuusohjelmaa mielekkäämpänä vaihtoehtona yhteistyö eri tietojärjestelmien välillä. Tarkempaa teknistä tietoa suunnitelmista ei tässä vaiheessa vielä ole. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa henkilötietojen vaihtoa globaalilla tai Euroopan unionin tasolla. Tämä suunta kuulostaa kuitenkin toistaiseksi varsin utopistiselta ottaen huomioon henkilötietojen lakiin sidotun aseman eri maissa.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Suomi aikoo hyödyntää globalisaation tarjoamia mahdollisuuksia muuttuvassa maailmassa. Yrittääkö valtio kenties perinteisempää investointeja houkuttelevaa strategiaa muuttamalla verotusta investointeja suosivammaksi? Onko tarkoituksena mahdollisesti parantaa Suomen maakuvaa? Viron järjestelmä on tarkassa seurannassa Suomessa, vaikka sen kerrotaankin olevan sellaisenaan liian kallis Suomelle. Järjestelmällä voi olla suuria vaikutuksia tulevaisuudessa muihin Euroopan unionin jäsenmaihin. Esimerkiksi jos Viro läpäisee EU-komission auditiointi/hyväksymisprosessin, tulee Suomessakin julkisen sektorin palveluissa tulevaisuudessa hyväksyä Viron tunnistus- ja allekirjoitusväline tasavertaisesti kansallisten ratkaisujen rinnalla. Ajatus mukana kulkevasta mikrosirusta, joka kelpaa tunnistautumiseen, ei olekaan lopulta niin kaukana.

Suomella on suunnitelmia myös lohkoketjuteknologian hyödyntämiselle sosiaali- ja terveyspalveluissa. VTT:n toteuttamassa selvityksessä ”Lohkoketjuteknologian mahdollisuudet ja hyödyt sosiaali- ja terveydenhuollossa” käy ilmi, että suunnitteilla on Suomen oma “kryptohyvinvointiseteli”. Heikkisen mukaan tässä selvityksen esittämässä alustavassa konseptissa kyse olisi siitä, miten lohkoketjuteknologialla ja kryptovaluutan käytöllä saataisiin muodostettua hyvinvointia tukeva erilaisten palveluiden ekosysteemi Suomeen. Käytännössä systeemissä voisi olla kyse siitä, että valtio jakaisi suomalaisille säännöllisesti tietyn määrän kryptohyvinvointiseteleitä tiettyjen kriteereiden mukaan, joita voisi sitten hyödyntää haluamallaan tavalla sosiaali- ja terveyspalveluiden ostamisessa valtion kanssa yhteistyösopimuksen omaavilta toimijoilta. Selvityksessä todetaan, että hankkeessa on pyritty hahmottamaan erityisesti lohkoketjujen mahdollista roolia terveydenhuoltoa tukevassa ICT-infrastruktuurissa ottaen huomioon sote-uudistuksen säästötavoitteet. Voi itku, mitä jargonia.

Lohkoketjuteknologialla on potentiaalia mahdollistaa saumaton teknologinen toiminta, josta voimme nykyisessä tietojärjestelmäpäivitysten sekamelskassa vain haaveilla.

VIRON JA SUOMEN LOHJOKETJUHANKKEET ovat aikataulullisesti eri vaiheissa. Viron hanketta on suunniteltu kulisseissa määrätietoisesti jo pitkään, ja Korjus kirjoitti blogissaan jo viime joulukuussa, että Viro suunnittelee aktiivisesti estcoinin lanseeraamista. Heikkisen mukaan Suomi on lohkoketjusuunnitelmansa kanssa vasta selvittelyvaiheessa, ja suunnitelmat täsmentyvät, kun viranomaiset pääsevät alustavista konsepteistaan kokeiluvaiheeseen. Toisin sanoin, nollassa ollaan.

Viron e-kansalaisuusprojekti on jatkumoa maan vapaita markkinoita ja yrityksiä kannustavalle politiikalle. Investointien määrä on ollut Virossa tasaisessa kasvussa. E-kansalaisuusjärjestelmä on siis tuonut Viroon jo merkittäviä investointeja, ja sen arvoidaan tuovan vuoteen 2025 mennessä maahan jopa 1,5 miljardia dollaria. Mikäli e-kansalaisuusjärjestelmän perimmäinen tarkoitus on kääriä hilloa, vaikuttaa systeemi olevan siihen varsin oiva tapa. Systeemin keskeisestä periaatteesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin se näyttää palvelevan alkuperäisiä päämääriään. Etenkin kun Viro onnistui luomaan järjestelmän tyhjästä ja tekemään siitä maailmanlaajuisesti tunnetun.

Estcoinin toteutuessa e-kansalaisuudella on toki potentiaalia kasvaa aidosti suureksi ilmiöksi.  Virtuaalinen, omaan kryptovaluuttaan sidottu kansalaisuus houkuttelisi varmasti uusia investoijia nykyistäkin enemmän. Viron bruttokansantuotteen kasvaessa hallitus voisi nostaa maan alkoholiverotusta vielä seuraavat 20 vuotta. Bitcoinin maailmalle esittelemä ennennäkemätön arvonnousu on kuitenkin saanut myös virolaiset varpailleen oman kryptovaluutan kehittelyssä. Mikäli estcoin olisi samalla tavalla epävakaa valuutta kuin bitcoin, voisivat sen seuraukset Viron kansantaloudelle olla katastrofaaliset.

Miksi Suomi ei pienenä pohjoismaana hyödynnä samankaltaista mahdollisuutta saada tällaista kilpailuetua?

KELLÄÄN EI OLE KOKEMUKSIA valtioiden omista kryptovaluuttakokeiluista, ja siksi Viron estcoin -hanke onkin niin mielenkiintoinen. Voimme Suomessa seurata aitiopaikalta Viron askelia, mutta toisaalta juna menee myös nopeasti ohi. Passiivisen seuraamisen ja aktiivisen toimimisen välillä tasapainottelu on haastavaa, mutta oikein toteutettuna sillä on potentiaalia olla Suomelle lottovoitto. Voimme toki kuvitella miltä elämä vuosikymmenien päästä näyttää mikrosiruineen ja internetjääkaappeineen, mutta toisaalta paras tapa ennustaa tulevaisuutta on sen rakentaminen itse.

Ihmiset

Kuka luulet olevasi, Petra Laiti?

Kuka luulet olevasi, Petra Laiti?

Olen muuttanut paljon, joten kuka olen ja mistä tulen -kysymyksiin on vaikea vastata. Saameksi nimeni on Ásllat-Mihku Ilmára Mika Petra ja suomeksi Petra Laiti. Olen kotoisin Inarista ja äidinkieleni on pohjoissaame.

TEKSTI Helmi Partanen KUVAT Karoliina Redsven

Kävin Saamenmaalla päiväkotini, mutta sen jälkeen olen asunut ympäri Suomea ja Ruotsia. Opiskelen Hankenin kauppakorkeakoulussa, josta valmistun tänä keväänä kandiksi. Toimin Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtajana ja Suomen Ylioppilaskuntien Liiton varapuheenjohtajana. Mitä aktiivisemmin olen toiminut Saamenmaalla järjestömaailmassa, sen korkeammalle olen päässyt myös yliopistojärjestöissä. Olen järjestöjäärä ja somehuutelija, mutta en täysin koe itseäni aktivistiksi. Työni on pääasiassa kannanottoja, ei nyrkki pystyssä heilumista. Siinä on kyse perusoikeuksien toteutumisesta: vaikka oikeudesta käydä hammaslääkärissä omalla äidinkielellä. Työni on edunvalvontaa.

Miltä tuntuu joutua vastaamaan kokonaisen kansan puolesta?

Se on uuvuttavaa, vaikka haluan puhua saamelaisasioista ja minulla on niistä paljon sanottavaa. Niin kauan, kun yhden saamelaisen mielipiteestä voidaan sanoa, että nyt saamelaiset ovat tätä mieltä, yksilölle jää valtava vastuu. Medialle puhuessa joutuu tasapainottelemaan kolmen tekijän välissä: ulkomaailmasta katsoen meitä pidetään niin pienenä kansana, että yhden mielipiteen kysyminen riittää kattamaan koko kansan mielipiteen. Toisaalta taas katsotaan, että ei ole tarpeeksi saamelainen, jos ei osaa vastata ja joka tapauksessa ulkomaailmalla on jo valmiiksi ajatus siitä, että olemme erimielisiä. Monesti suomalaisissa medioissa minut esitellään saamelaisnuorten puheenjohtajana, vaikka johdan vain sen nimistä järjestöä. Eivät kaikki saamelaisnuoret ole sen jäseniä, eikä minulla ole harhakuvia siitä, että edustaisin kaikkien saamelaisten mielipidettä. Mutta ei sitä koskaan kirjoiteta haastatteluissa.

A-studiossa saamelaisten kansallispäivän ”kunniaksi” puhuttiin siitä, kuka on aito saamelainen. Mikä tässä keskustelussa mättää?

Aloitin kirjoittamaan aiheesta tekstiä ja siitä tuli hetkessä seitsemän sivua pitkä. Suomalaistoimittajat eivät ymmärrä valtaansa julkiseen mielipiteeseen. Ajatellaan, että nyt tehdään rohkea ja uudenlainen juttu, mutta keskustelu ei sisällä mitään, mitä saamelaisyhteisössä ei olisi käsitelty jo vuosikymmeniä. Yle repi auki haavoja yhteisössä ja lisäsi epäluottamusta valtaväestöön. Ne ihmiset, jotka jutussa esitettiin pahiksina, tuntevat olonsa huijatuksi. Jutussa vääristeltiin sanoja, vedottiin virheellisesti poronhoitolakiin ja tuotiin esiin käytännössä jokainen saamelaisvastainen argumentti. Ylellä on saamelaisosasto, jolta olisi voitu kysyä näkemyksiä, siitä millaista identiteettikeskustelu oikeasti Saamenmaalla on. Keskustelussa näkyy konkreettisesti ja irvokkaasti valtasuhteet: saamelaiskeskustelun moderoi suomalainen toimittaja.  

Työni on pääasiassa kannanottoja, ei nyrkki pystyssä heilumista. Siinä on kyse perusoikeuksien toteutumisesta: vaikka oikeudesta käydä hammaslääkärissä omalla äidinkielellä.

Ellos Deatnu! on aktivistiryhmä, joka kesällä 2017 valtasi Tenonjoelta saaren julistaen sen moratorioksi, jossa ei lainmukaiset kalastussäännökset päde. Olit liikkeessä mukana ja toimit myös Twitterin päivystävänä saamelaisena. Milloin koet olevasi vaikuttavimmillasi?

Vastaus riippuu paljon siitä, minkä kokee tärkeäksi asiaksi vaikuttaa. Moratoriokesä oli henkilökohtaisesti yksi elämäni tärkeimpiä tapahtumia. Valtauksen takana oleva Ellos Deatnu!  -liike pyrkii vaikuttamaan alkuperäisväestön elinkeinoja rajoittavaan lainsäädäntöön, mutta tärkeintä moratoriokesässä oli voimaantumisen tunne. Tuli olo, että teemme historiaa. Ulkomaailmassa olen varmaan vaikutusvaltaisimmillani kun esiinnyn mediassa ja teen kannanottoja YK:n alkuperäiskansojen foorumin kautta, mutta moratoriokesä opetti minulle mitä on vaikuttaminen saamelaisessa yhteiskunnassa. Se on erilaista.

Twiittasit, että töihin meno Gáktissa pelotti. Minkälaista rasismia saamelainen kohtaa suomalaisessa yhteiskunnassa?

Ei työyhteisöni minua pelota, mutta oivallus siitä, että voin ja saan mennä Gáktissa töihin, oli minulle henkilökohtaisesti suuri harppaus. Rasistinen käytös on monenlaisia reaktioita, ja olen joutunut kohtaamaan koko skaalan. Joku voi humalassa heittää, että ”kiva mekko”, tai turisti voi kysyä valokuvaan. Koulussa minulta kyseltiin, tiedänkö mikä on kristinusko, asunko talossa ja onko siellä netti. Sitten on ihan avointa vihamielisyyttä, netissä ja kasvotusten. Koettua rasismia vähätellään. Kerran ryhdyin toimenpiteisiin nettihäirikön vihapuheen vuoksi. Asiasta vastaava virkamies sanoi minulle ”ihanaa, että sulle tämä asia on niin tärkeä”.

Yle esitti nunnukka-sketsit uudestaan varoitustekstien kanssa. Voiko rasistisia lausuntoja esittää niiden kritisointitarkoituksessa vahvistamatta stereotypioita?

Kysymykseen on eri vastaukset vähemmistöstä riippuen. Kyse on valtaväestön pohjatietämyksestä: jos stereotypiat ovat aina se asia, josta puhutaan, niin se on ainoa, josta ihmiset tietävät. Stereotypioista on silti tärkeää puhua. Erityisesti saamelaisten kohdalla, koska stereotypiat pohjautuvat virheellisyyteen ja valheellisuuteen, jotka tulee oikaista, mutta keskustelu ei voi jäädä siihen. Stereotypioita murtaessa täytyy pitää mielessä, ettei saamelaisilla ole velvollisuutta avata kulttuuriaan. Kysyjän täytyy muistaa vastuunsa henkilökohtaisista asioista kysyttäessä. Vähemmistön edustajan halu olla vastaamatta voidaan tulkita niin, että stereotypia vahvistuu: en halua avata omia ajatuksiani kenelle saamelaisidentiteetti kuuluu, mutta ei se tarkoita, että asia olisi minulle ongelmallinen.

Millaisia toimenpiteitä nyt kaivattaisiin saamelaisasioiden hoitoon?

Ihannetilanteen kuvailu on hankalaa, koska saamelaisena ei pääse vailla rasitteita kertomaan mitä haluaisi. Olemme tottuneita pyytämään minimistä murto-osaa. Saamelaiskäräjillä ei ole oikeutta pysäyttää haitallisia hankkeita, kuten Jäämerenradan rakennusta. Käräjiltä kysytään mielipide, mutta sitä ei tarvitse ottaa huomioon. Lisäksi Saamelaiskäräjien äänioikeuden myöntäminen korkeimmassa hallinto-oikeudessa vahingoittaa käräjien toimintaa. Saamelaisten aseman parantuminen ei kuitenkaan edellytä pelkästään tietoa saamelaiskysymyksistä, vaan ymmärrystä vähemmistöistä ja etnisyydestä globaalilla tasolla. Suomessa keskustelu valkoisten etuoikeuksista on vasta lapsenkengissä. Yhteiskunta on sokea niille kuiluille, joihin vähemmistöjen edustajat valtaväestön etujen mukaisissa rakenteissa putoavat. Eteenpäin mennään kuitenkin vauhdilla, ja vähemmistöjen välisellä yhteistyöllä on siinä iso rooli.

Suomessa keskustelu valkoisten etuoikeuksista on vasta lapsenkengissä. Yhteiskunta on sokea niille kuiluille, joihin vähemmistöjen edustajat valtaväestön etujen mukaisissa rakenteissa putoavat.

Alkuvuodesta käynnistyi Suomen valtion saamelaisiin kohdistamia toimenpiteitä tutkiva sovintokomissio. Uskotko komission onnistumiseen?

Nyt on käynnissä oikeastaan vasta komission pohjustaminen: keskustelu siitä mitä komissiolta halutaan ja mikä on kenenkin rooli. Olin mukana paneelissa, jossa eri-ikäiset ja -taustaiset saamelaiset kertoivat kokemuksistaan esimerkiksi pakkoassimilaatiosta. Tarve päästä puhumaan omista ja yhteisön traumoista on suuri. Kun joku kertoo kokemuksistaan, koko yhteisö pääsee purkamaan suruaan. Prosessia kuitenkin painaa luottamuksen puute valtioon ja valtaväestöön: esimerkiksi A-studion kaltaiset esimerkit rapauttavat tätä luottamusta. Suomalaisessa yhteiskunnassa kaivataan ymmärrystä siitä, että komission esiintuomat asiat tulevat olemaan raadollisia. Se on epämukavuutta, joka yhteiskunnan on koettava päästäkseen eteenpäin. Trauman uudelleen eläminen on saamelaiselle rankkaa, ja siksi se täytyy toteuttaa hyvin. Komissio ei kuitenkaan saa olla vain valtion tarjoamaa terapiaa. Valtion tulee oppia opikseen ja ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin. Onnistuessaan komissio on dialogia kolmikannassa: valtion, saamelaisten ja valtaväestön kesken.

Millainen on hyvä suomalainen liittolainen saamelaisille?

Tunnista tilanne, jossa olet tietämätön. On hetkiä, joissa saamelainen on parempi puhumaan. Ei se tarkoita, että kaikkea tarvitsee vastaanottaa kyseenalaistamatta, vaan että kyseenalaistaa omat luullut tietonsa. Se, että on tavannut saamelaisen pari kertaa ei ole verrattavissa saamelaisen todellisuuden tuntemiseen.

Millainen on Petra Laitin osuus tulevaisuudessa saamelaisasioiden edistämisessä?

En osaa ajatella pitkälle tulevaisuuteen, sillä minulle on tapahtunut lyhyessä ajassa paljon. Liityin vasta kaksi vuotta sitten Saamelaisnuoriin ja perustin blogini neljä vuotta sitten. Twitterissä olen ollut aktiivinen puoli vuotta. Minulla on ollut valtava nousukiito päällä jo pitkään, mutta en koskaan ajatellut, että tämä olisi osani. On olemassa vain yleinen toive siitä, että jollain tavalla voin olla avuksi.

Asialliset

Oikein aitoa, vai oikeita asioita?

Vuonna 2017 hiphop nousi Spotifyn kuunnelluimmaksi genreksi koko maailmassa. Vaikka New Yorkin Bronxissa syntyneen kulttuurin elementit vaikuttavat nykyisin kaikkialla presidentinvaaleista Prisman lastenvaateosastoon, ytimessä kytevän rodullistetun köyhän amerikkalaisen narratiivia ei tule unohtaa. Hiphopin kehitys on tarina ryysyistä riiston kautta rikkauksiin, ja ehkä siksi aitous on sille niin tärkeää.

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVITUS Lumi Hartikainen

Feikki.

Vittu mitä poskisyöpää.

Tällä ei ole mitään tekemistä oikean rapin kanssa. Jumalauta kukaan teistä faneista ei oo koskaan kuullukkaan räppiä!!!

Mikäli Youtube-kommentteja on uskominen, kaupallisesti huippumenestynyt Cheek ei suosiostaan huolimatta ole räppärinä kovinkaan uskottava. Kovin toisenlaisia ovat kommentit puolestaan vähän vähemmän tunnetun Eevil Stöön videoissa. Niissä Stöö on original gangsta, ihan saatanan kova ja vittu suomen ainoo oikee räppäri.

Cheek on kertonut räppäävänsä aidosti siitä, millaista hänen elämänsä on. Stöö taas piiloutuu hiihtomaskin ja äänenmuuntimen taa ja sepittää kuvitteellisia tarinoita gangsterielämästä. Miksi Stöö on silti aito, ja Cheek ihan feikki?

Hiphop -tutkija Inka Rantakallion mukaan aitoutta räpissä ei voi määritellä yksiselitteisesti. Aitous on korostunut teema räpissä, mutta kyseessä on muuttuva diskurssi, joka ymmärretään eri tavalla eri ajassa ja paikassa. ”Tällä hetkellä esimerkiksi on aitoa juuri se, että ei seurata vanhoja aitousideologioita vaan tehdään ihan omaa juttua”, Rantakallio havainnollistaa.

Vanhalla aitousideologialla Rantakallio viittaa niin kutsuttuun keep it real -mentaliteettiin, joka nousi erityisen voimakkaana 90-luvulla räpin nopean kaupallistumisen myötä. Tämän aitoilumentaliteetin syvemmäksi ymmärtämiseksi on tehtävä aikamatka hiphopin synnyinkotiin: 70-luvun Bronxiin.

Maailma on patriarkaatin hallitsema, eihän siinä ole mikään muuttunut.

NEW YORKISSA MANHATTANIN ja Bronxin kaupunginosat erottaa fyysisesti vain kapea joki, mutta sosioekonominen kuilu niiden välillä on valtava. Manhattanin pilvenpiirtäjien ja valkokauluksisten pörssimeklarien varjossa pitkälti mustien ja latinoiden asuttamaa Bronxia riivasivat 70-luvulla köyhyys, työttömyys ja väkivalta. Julkisessa keskustelussa Bronx oli olemassa vain kurjuuden kautta: uutisotsikoihin nousivat lähinnä jengisodat ja tuhopoltot, joita junailivat niin vakuutusrahoja kalastelevat isännöitsijät kuin elämään tylsistyneet nuoretkin. Ulkopuolisille Bronx oli kenties vain ankea maisema junan ikkunasta, mutta katseilta piilossa afrodiasporisista ilmaisumuodoista oli jalostumassa täysin uusi kulttuuri, joka pian tulisi valloittamaan koko maailman.

Rap, breakdance, graffiti ja DJ. Ne mielletään yleensä hiphopin neljäksi peruselementiksi. DJ Kool Hercin, kulttuurin pioneerin, mukaan hiphop on jotain vielä enemmän. Kulttuurin kehitystarinan kertovan Can’t Stop, Won’t Stop -kirjan esipuheessa Kool Herc luonnehtii hiphopia ennemminkin elämäntavaksi, joka perustuu yhteisöllisyydelle ja ihmisten välisen yhteyden löytämiselle. Se on foorumi, johon kaikki ovat tervetulleita taustasta riippumatta – kunhan muistetaan, että äänen ja toimijuuden saavat hekin, joilta se on julkisessa keskustelussa viety.

HIPHOPIN POSITIIVINEN ENERGIA ja ilmaisu vakuutti loppujen lopuksi myös Manhattanin levy-yhtiöt ja mediatalot, ja kulttuuri nousi nopeasti valtavaksi globaaliksi ilmiöksi. Suuri suosio oli tervetullutta, mutta toi mukanaan myös uuden pelon: että rakas kulttuuri typistyy valkoisen populaarikulttuurin hyödykkeeksi ja kadottaa historialliset juurensa. Tämän assimilaation pelosta nousee yhdysvaltalaistutkija Kembrew McLeodin mukaan juuri aiemmin mainittu aitousmentaliteetti. 90-luvun lopulla julkaistussa tutkimuksessa McLeod määritteli valtavan aineiston pohjalta hiphopin aitouden diskurssin, joka koostui kuudesta elementistä: itselleen rehellisenä pysymisestä, tummaihoisuudesta, undergroundista, maskuliinisuudesta, kaduista ja historian sekä perinteiden kunnioittamisesta. Diskurssi korostaa kulttuurin ytimessä olevan tekijän, köyhän rodullistetun amerikkalaismiehen narratiivia.

McLeodin määrittelemä diskurssi mielessä on mielenkiintoista palata Suomeen, jonne hiphop rantautui noin 80-luvun puolivälissä. Suomihiphopin pioneerit opettelivat uutta kulttuuria aluksi lähinnä yksityiskohtaisesti imitoimalla. Rodullistetun, suurkaupungin köyhistä oloista tulevan amerikkalaisen matkiminen syrjäisessä hyvinvointivaltiossa ei kuitenkaan vaikuta kovin autenttiselta varsinkaan silloin, kun suurin osa tekijöistä itse on omakotitaloissa asuvia keskiluokkaisia valkoisia – alkuperäisen diskurssin mukaan siis superfeikkejä.

RANTAKALLION MUKAAN SUOMALAISEN hiphopin autenttisuuskäsitys onkin osin Yhdysvalloista omittua, osin paikallisesti uudelleenrakennettua. Täälläkin on tärkeää pysyä aitona itselleen ja tehdä musiikkia rehellisistä, kulttuuria kunnioittavista lähtökohdista. Myös maskuliinisuus on keskeisessä roolissa – mikä ei Rantakalliosta ole kovin yllättävää: ”Maailma on patriarkaatin hallitsema, eihän siinä ole mikään muuttunut.”

“Mielestäni täällä autenttisuutta perustellaan räppäämällä oikeasti tapahtuneista asioista tai aidoista havainnoista ympäristöstään”, Rantakallio kuvaa, “ja lisäksi on oltava tarpeeksi omaperäinen, jotta on kiinnostava ja aito, mutta ei kuitenkaan voi mennä liian kauaksi perinteisestä ilmaisutavasta, koska silloin on liian feikki, pop tai kaupallinen.”  

Ihonväriin, tulotasoon ja asuinpaikkaan liittyviä ulottuvuuksia on täytynyt kuitenkin häivyttää. “Esimerkiksi lähiöiden edustaminen on tärkeää täälläkin, mutta siihen ei liity samanlaista rodullistetun köyhän narratiivia”, Rantakallio huomauttaa, ”ennemminkin esiin nostetut teemat liittyvät muunlaiseen yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen.”

KENTIES SYVÄLLISTEN JA vaikeiden teemojen uupuminen on yksi syy siihen, miksi moni ei pidä Cheekiä aitona. Pintapuolisesti Cheek toimii kuin aito räppäri: tekee bilemusiikkia, jota hiphop oli alun perinkin, kertoo oman elämän oikeista tapahtumista ja kaupan päälle vielä varsin sovinistisesti. Jauhaessaan timanteista ja täyteenvedetyistä stadioneista hän unohtaa kuitenkin puhua aidoista asioista – mikä on Kool Hercinkin mukaan yksi suurimmista synneistä. Vaikka hiphopissa on kyse yhteisöllisestä hauskanpidosta, kulttuuriin kuuluu olennaisena myös vastuu muista. “Miljoonat ihmiset kuuntelevat meitä”, Kool Herc muistuttaa, “olisiko yleisön aika kuulla jotain vaikuttavaa?”

Vaikuttava ei välttämättä tarkoita vaikeaa tai vakavaa. Rantakallio muistuttaa, että “helposti kovin masentavassa maailmassa” on paikkansa myös esimerkiksi eskapistiselle bileräpille: ”Siitähän menee fiilis, jos bilemusiikin sisältö on ainoastaan, että rasismi sitä ja syrjäytyminen tätä.” Bileräpinkään ei tarvitse olla merkityksetöntä: hyväntuulista musiikkia voidaan käyttää myös tuomaan kuuluviin sellainen ääni, joka yleensä vaiennetaan. Kuten rodullistettujen suomalaisten Aito G -possebiisi, patriarkaalisia valtarakenteita Broflake-kappaleellaan näpäyttävä Yeboyah tai pohjoissaameksi räppäävä Áilu Valle. Jos oma ääni taas on sellainen, joka kuuluu jo ihan tarpeeksi, sitä voi käyttää tukemaan hiljennettyjä ääniä erityisesti silloin, kun heillä on vaikeaa.

Vaikka hiphopissa on kyse yhteisöllisestä hauskanpidosta, kulttuuriin kuuluu olennaisena myös vastuu muista.

HIPHOPIIN OLENNAISESTI KUULUVA yhteisöllisyys ja muiden tukeminen näkyy kuitenkin oikeasti harvemmin kuin olettaisi.  Kun muutama vuosi sitten hiphop -festivaali Blockfestin järjestäjä jakoi rasistisia kommentteja Facebookissa, valtaosa valkoisista hiphop -kulttuurin vaikuttajista pysyi hiljaa. Niin Cheek kuin Eevil Stöökin. Kun Yhdysvalloissa puhutaan vaikkapa rasistisesti latautuneesta poliisiväkivallasta, harva hiphopista hyötynyt valkoinen artisti avaa suutaan. Sen sijaan moni artisti jopa sanoutuu kulttuurista irti kokonaan – kuten esimerkiksi Post Malone, joka räppäämisestään huolimatta ei suostu kutsumaan itseään räppäriksi. ”Varsinkin Yhdysvalloissa on paljon artisteja, jotka ensin hyötyvät hiphop -kulttuurista urallaan, mutta sitten päättävät, että tekevätkin jotain ihan muuta”, Rantakallio kertoo mainiten Post Malonen ohella muun muassa Miley Cyruksen ja Justin Timberlaken, ”Ja se rassaa monia. Jos haluaa olla messissä kivoissa jutuissa ja silloin kun menee hyvin, niin ole sitten messissä myös huonoina aikoina. Älä ota vain rusinoita pullasta. Sitä tässä kaikessa kritiikissä yritetään sanoa.”

Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Se kannattaisi niin Cheekin kuin Eevil Stöönkin muistaa.

Asialliset

Puhutaan pornosta

Eettisyyden huomioon ottaminen kulutusvalinnoissa on yleistynyt. Ennen ostopäätöstä moni haluaa tietää, miten ja mistä ruoka on päätynyt marketin pakastealtaaseen, tai onko vaatebrändin tuotantoketju läpinäkyvä. Niin kauan kuin maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta, löytyy sitä kaikilta teollisuuden aloilta. Samanlaisia kysymyksiä on siis syytä pohtia myös pornon kohdalla. Tapasimme pornoa tutkineen toimittaja Ina Mikkolan, jonka ohjelmassa Ina <3 porno tutustutaan pornon tuottamiseen ja sen erilaisiin muotoihin ympäri maailmaa, ja feminististä pornoa tekevän Lunan. Juttelimme heidän kanssaan – pornosta.

TEKSTI Laura Horsmanheimo ja Aku Houttu KUVAT Pinja Ylioja

VÄESTÖLIITON JO KYMMENIEN vuosien ajan toteuttamasta suomalaisten seksuaalisuutta seuraavasta FINSEX-tutkimushankkeesta käy ilmi, että pornon kulutus on kasvanut viime vuosikymmeninä, ja että sen katsomista pidetään yhä kiihottavampana. Yhteiskunnan suhtautuminen pornoon sisältää merkittäviä ristiriitaisuuksia. Ihmisten ympärillä esiintyy paljon pehmopornoon rinnastettavaa mainontaa, markkinointia ja muuta viestintää, sillä tiedämmehän että seksi myy. Kuitenkaan pornosta tai sen kulutuksesta ei juurikaan keskustella kaverin kanssa eikä aihe nouse usein esiin mediassa.

Miksi porno on tabu? Pornossa keskeistä on seksuaalisuus ja masturbointi, mikä tekee siitä erittäin henkilökohtaista. Porno on vaikea puheenaihe, jota on pyritty pitämään poissa myös julkisesta keskustelusta. Asioiden kieltämisen ja piilottamisen taustalla on yksityisyyden lisäksi usein vallankäyttö – näin on pornonkin kohdalla. Pornon ja seksuaalisuuden rajoittaminen on palvellut usein patriarkaalisia valtarakenteita. Tämän avulla eri instituutiot, kuten valtio ja kirkko, ovat pystyneet rajoittamaan esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Mielessään moni saattaa pohtia, voiko pornoa katsoa hyvällä omallatunnolla, vaikka siinä esineellistetään ihmisiä, eikä tuotanto-olosuhteista ole tietoa. Mielikuvat pornosta epäeettisenä tuotannonalana kumpuavat usein luulosta, jonka mukaan (nais-)pornonäyttelijät tekevät työtään pakon sanelemana. Ihmisten on vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että toiset todellakin haluavat tehdä pornoa työkseen, kuten taustastaan avoimesti puhunut entinen kansainvälinen pornotähti Satu Söderström. Negatiivinen suhtautuminen on rinnastettavissa irtosuhteita ja naisten useita seksikumppaneita paheksuvaan asenteeseen.

Alalla työskentelevät miehet eivät joudu ennakkoluulojen kohteeksi yhtä helposti kuin naiset; miehenä voi olla jopa ihailtavaa päästä työskentelemään kauniiden pornotähtien keskuuteen. Tämä kielii epätasa-arvon lisäksi siitä, että naisten seksuaalisuus on edelleen kiellettyä laajasti ympäri maailmaa. Mikkola huomauttaa, että suhteellisen tasa-arvoisessa, avoimessa ja alastomuuden kanssa sinut olevassa Suomessakin aiheesta puhutaan vähän, ja että joissakin maissa naisten seksuaalisuudesta ja masturboinnista ei puhuta julkisesti lainkaan. Esimerkiksi Japanissa naisia jopa kehotetaan olemaan koskettelematta itseään. Juuri Japanista kuitenkin löytyy monia pornografian villeimpiä piirteitä, kuten animoituja lonkerofantasioita. Kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ruokkii pornoteollisuutta ja fantasioita.

Pornoteollisuus on ainoita aloja, jolla naisella on mahdollisuus ansaita enemmän rahaa samasta työstä kuin miehellä.

Yleisesti kuvitellaan, että pornoteollisuudessa jylläävät valtaisat rahasummat päätyvät johtavissa asemissa olevien miesten taskuihin, ja että naiset näyttelevät roolinsa kitisemättä pienellä palkalla. Tietenkin tämä voi pitää paikkansa. Kuitenkin jos verrataan pornoteollisuutta esimerkiksi Hollywood-elokuvateollisuuteen, naisten on Mikkolan mukaan helpompi päästä tuotantotehtäviin eikä pelkästään kameran linssin alle: monet naiset omistavat omia yhtiöitä, ja webcam-pornoa voi tehdä kokonaan ilman välikäsiä. Mikkola kertoo, että pornoteollisuus on ainoita aloja, jolla naisella on mahdollisuus ansaita enemmän rahaa samasta työstä kuin miehellä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole fanfaarien aihe, kieliihän palkkaerokin epätasa-arvoisesta suhtautumisesta seksuaalisuuteen.

Vaikka itse alan sisällä näyttelijä voi pitää työstään, ihmisten mielissä vallitseva kuva tulevaisuutensa tahranneista pornotähdistä on huomionarvoinen. Monesti historia pornoalalla nähdään negatiivisena, minkä seurauksena työn saaminen muilta aloilta voi olla vaikeaa. Kuitenkin myös poikkeuksia löytyy. Esimerkiksi Satu Söderström toimii seksologina, ja entinen yhdysvaltalainen pornotähti Sasha Grey on nykyään musiikintuottaja sekä näyttelee rooleissa pornon ulkopuolella, Mikkola mainitsee. Ennakkoluulot eivät kuitenkaan ulotu vain alalla työskentelyyn. Pornoa on akateemisesti tutkittu vähän, sillä aiheen tutkimista on Mikkolan mukaan mahdollisesti vierastettu maineen tahriintumisen pelossa.

MITEN ITSE ALA sitten kohtelee pornonäyttelijöitä? Eettisessä tuotannossa pyritään ihmisten kunnioittamiseen. Mikkola kertoo, että kuvauksissa voi olla käytössä lomake, johon näyttelijä merkitsee, mitä hänelle kuvauksissa saa tehdä. Hän nostaa tuotantomaan keskeiseksi eettisyyden mittariksi: mitä paremmassa kunnossa naisten asema ja ihmisoikeudet maassa ovat, sitä todennäköisemmin myös pornoalalla työskenteleminen on oikeudenmukaisempaa. Yhdysvalloissa tuotettu porno on mitä luultavammin eettisempää kuin esimerkiksi Intiassa tehty, sillä sen tuottaminen on siellä laitonta. Koska Yhdysvalloissa pornotuotannolla on pitkä historia, sinne on kehittynyt paljon edistynyttä lainsäädäntöä ja etujärjestöjä, jotka huolehtivat näyttelijöiden oikeuksista. Yhteiskunnalliset rakenteet edesauttavat reilua pornoteollisuutta.

Ohjenuorana verkkopornon katsomiselle voi pitää sitä, että kunnolliselta näyttävät tuotantoyhtiöiden omat sivut ovat luotettavia. Mikkola suosittelee maksullisia pornosivuja ja vertaa tilannetta nettikauppaostoksiin: kukaan ei tilaa laukkua epäluotettavalta vaikuttavalta nettisivulta – miksi sitten katsoisi sellaiselta pornonsa. Maksaessaan katsomastaan kuluttaja tukee tekijöitä taloudellisesti.  

Luonnollisesti hyvä maine tuo Mikkolan mukaan tuotantoyhtiölle luotettavuutta. Pornoalalla järjestetään gaaloja, kuten yhdysvaltalainen AVN-awards, saksalainen Venus Award ja brittiläinen SHAFTA Awards. Voittajaelokuvien tuotannossa näyttelijöiden oikeuksista on todennäköisemmin pidetty huolta, sillä muuten pärjääminen alan kovassa kilpailussa olisi haastavampaa, hän jatkaa.

Mikäli suhtautuminen pornoon olisi avoimempaa, myös läpinäkyvyys alalla lisääntyisi. Pelkällä asennemuutoksella ja keskusteluilla ei muutosta Mikkolan mukaan vielä edistetä, vaan siihen tarvitaan myös ihmisten tasavertaista kohtelua lain edessä sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai mistään muustakaan riippumatta. Lainsäädännön ja työehtosopimusten kehittämistä edesauttaisi asiantunteva tieto pornoteollisuuden työoloista – tutkimusta aiheesta siis tarvitaan.

KAIKKIEN MIELESTÄ VALTAVIRTAPORNO ei tunnu sisällöllisesti omalta, ja sen katsominen voi puuduttaa. Usein heteropornossa miehen roolina on olla haluaja ja naisen on tyydytettävä hänen tarpeensa. Kulahtanut asetelma yhdistettynä vinoutuneeseen ja yksinkertaistettuun ihmiskuvaan ei välttämättä tunnu kiinnostavalta, saati kiihottavalta. Moninaisuutta sekä aitoutta tavoittelevia vaihtoehtoja on onneksi olemassa.

Feministinen porno pyrkii huomioimaan erityisesti tekijöidensä toiveet ja näyttämään ihmiskuvaa, joka vastaa ihmisten moninaisuutta. Lunan mukaan valtavirtapornosta puuttuu monesti visuaalinen kauneus, ja ihmisten välinen kommunikaatio jää usein hyvin vähäiseksi. Kommunikaation puuttumisen seurauksena pornon välittämä kuva seksistä saattaa olla katsojalleen jopa vahingollinen.

Feministinen porno tavoittelee terveen ihmiskuvan näyttämistä ja kaikkia kunnioittavan seksuaalisuuden tukemista. Suuntaus ei esitä pelkkää sukupuolten välistä tasa-arvoa, vaan huomioi laajemman yhdenvertaisuuden ihmisten välillä. Tällöin pornografian tarkoituksena on tarjota erilaisia samaistumisen kohteita, sekä osoittaa monenlaisten ihmisten seksuaalisuuden ja halujen olevan oikein samalla tavalla kuin kenen tahansa muunkin.

Yksi feministisen pornoteollisuuden suurimpia kansainvälisiä nimiä on ohjaaja Erika Lust, joka omistaa mininetflixmäisen Xconfessions-sivuston. Juttua varten haastateltu Luna on mukana käsikirjoittamassa ja ohjaamassa kahta elokuvaa sivustolle. Niissä keskeistä on aitous; että näyttelijät esiintyvät kuten oikeassa elämässäkin tekisivät. Toisessa elokuvassa kuvataan kahden ihmisen välistä hetkeä, toinen taas kertoo fantasioista.

Lunaa pornon pariin on innoittanut se, ettei hän ole nähnyt juurikaan sellaista pornoa, joka kaikilta aspekteiltaan miellyttäisi. Tehdessään pornoa hän ajatteleekin sen olevan ensisijaisesti itseään varten. Pornon tuottamisesta Luna kertoo avoimesti läheisilleen, eikä hän usko sen vaikuttavan negatiivisesti tulevaisuuteensa, sillä tekee sitä eettisesti.

Ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi kameran edessä näyttelevä Luna kertoo esiintymisen jännittävän. Hän haluaa kuitenkin näyttää, että oman seksuaalisuuden esiin tuominen on sopivaa ja kaunista, jos niin haluaa. Kuvauksissa olennaista on, että jokainen kokee olonsa mukavaksi eikä ketään painosteta mihinkään. Tuotantoon palkataankin henkilö, jonka tehtävänä on pitää huolta etteivät näyttelijät ylitä omia rajojaan.

Feministinen porno tavoittelee terveen ihmiskuvan näyttämistä ja kaikkia kunnioittavan seksuaalisuuden tukemista.

NUOREMMAT SUKUPOLVET SUHTAUTUVAT vanhempiaan avoimemmin seksuaalisuuteen ja pornoon. Pornon suosion kasvu on osoitus kielteisistä vaikutuksista vapautumisesta. Normalisointiin voisi auttaa lisäksi pornonkulutustottumuksista keskusteleminen. Ihmiset keskustelevat pitämistään Netflix-sarjoista, joten Mikkolan mukaan voisivat jakaa myös tietoa siitä, millaista pornoa katsovat.

Voimmeko olla todella vapaita ja täysin omia itsejämme, jos joudumme rajoittamaan osaa itsestämme ja omasta seksuaalisuudestamme, Mikkola kysyy. Vapaampi ja tiedostavampi maailma olisi mahdollisesti myös onnellisempi. Voisiko porno olla jopa voimaannuttavaa, ellei sitä pidettäisi niin suurena tabuna yhteiskunnassamme?