Ihmiset

Kuka luulet olevasi, Rami Kiiskinen?

Kuka luulet olevasi, Rami Kiiskinen?

Hauska kysymys, koska en luule olevani kukaan, vaan olen. Nimeni on Rami Kiiskinen ja olen 21-vuotias. Olen kotoisin Joensuusta, mutta tällä hetkellä asun Helsingissä.

Drag-artistina olen nimeltäni Raija K. Myöskään dragia tehdessäni en ole koskaan esittänyt ketään, vaan olen ollut oma persoonani.

TEKSTI Laura Horsmanheimo KUVA Pinja Ylioja

Olet aloittanut drag-artistina vastikään. Millaiseksi olet kokenut piireihin sisään pääsemisen?

Kyllä, en ole vielä esiintynyt dragissa lavalla. Esiintyminen on kuitenkin tähtäimessä. Tähän mennessä olen käynyt ulkona viettämässä iltaa dragissa ja ottanut kuvia studiossa.

Koska Suomessa on melko vähän drag-artisteja, periaatteessa tunsin tai tiesin lähes kaikki heistä entuudestaan. Minulle oli helppoa päästä mukaan piireihin, koska monet alalla olivat jo kavereitani. He ovat olleet tosi kannustavia, ja esimerkiksi Suomessa tunnetut drag-artistit Kalkkuna ja Jere Sivonen ovat antaneet minulle vinkkejä muun muassa meikkaamiseen.

Olen kuitenkin kuullut, että toisinaan uusia tulokkaita saatetaan katsoa hieman epäileväisesti ja sen vuoksi piireihin mukaan pääseminen voi olla haastavaa.

Mistä sait innostuksen drag-artistina aloittamiseen?

Sen lisäksi, että monet ystäväni tekevät dragia, innostusta on luonut halu tuoda omaa femme-persoonaa esille. Miellän itseni mieheksi ja homomieheksi, mutta saatan siviilissä käyttää joskus korkkareita kaupungilla. Miehenä en kuitenkaan pukisi mekkoa päälleni. Kun taas laitan peruukin päähän ja meikkaan, voin tehdä niin. Se on kivaa, koska olen aina tykännyt vaatteista, meikeistä, muodista, hiustenlaitosta, korkkareista ja tällaisista kauniista asioista.

Millainen oli ensimmäinen kerta drag-maskissa?

Hirveän jännittävä! Onneksi kaverini meikkasi minut ja sain kaiken tarvittavan lainaan. Monesti sanotaan, että on tehtävä paljon töitä kerätäkseen kasaan vaatteet, peruukit ja kengät. Minun kohdallani tämä ei muodostunut esteeksi, koska sain apua alalla kauemmin viihtyneiltä.

Avasi todella silmiä, kun sain kokeilla, miltä tuntuu olla kaupungilla naisen näkösenä. Osaan asettua naisen asemaan, kun nyt tiedän, miten erilailla miehet katsovat, jos julkisilla paikoilla liikkuu esimerkiksi lyhyt mekko yllään.

Vaikka esiintyjä henkilökohtaisesti mieltäisi tekevänsä dragia nimenomaan viihteen, ei kannanoton vuoksi, katsoja voi saada show’sta ymmärrystä siitä, ettei sukupuoli ole vain kaksi roolia.

Millainen on Suomen drag-skene?

Yhteisö on pieni ja siksi hyvin tiivis. Vuosittain Suomessa järjestetään Drag Battle ja Drag Artist Show. Ne ovat tapahtumia, joissa aloittelijat voivat ponnistaa pinnalle. Suunnitelmissani on osallistua syksyllä Drag artist show’hun. Pride-kulkueessa Suomen drag queenit kulkevat omassa joukossaan ja heillä on omat banderollit. Yhteisöllisyyttä osoittaa myös se, että toiset tekevät yhteiskeikkoja. Pääasiallisesti showt sijoittuvat isoimpiin kaupunkeihin, mutta jotkut kiertävät esiintymässä myös pienemmissä kaupungeissa.

RuPaul on alan suurimpana pidetty kansainvälinen nimi. Hänen lausuntonsa siitä, etteivät transsukupuoliset voi kilpailla hänen RuPaul’s drag race -showssaan, on herättänyt viime aikoina kuohuntaa drag-piireissä. Onko aiheesta keskusteltu Suomessa? Mitä mieltä itse olet?

Kuulemani mukaan kyseisestä tapauksesta ei ole erityisemmin puhuttu. RuPaulin kannanotto on voinut puhututtaa yksittäisiä ihmisiä, mutta julkista kuohuntaa ei ole ollut havaittavissa.

Mielestäni transsukupuolinen voi ilman muuta esiintyä drag-artistina. Suomessa kuka tahansa voi osallistua drag-kilpailuihin: rajoituksia ei ole, eikä mitään alkuperää syrjitä. Konkreettisena esimerkkinä Suomen drag-piireissä esiintyy Theodora Rex, joka on nainen ([biologisesti] naiseksi syntynyt ja mieltää itsensä naiseksi) ja pukeutuu mieheksi, joka tekee nais-dragia. Drag ei siis ole millään tavalla sukupuolisidonnaista. Lisäksi on olemassa drag kingejä eli naisia, jotka tekevät mies-dragia.

Drag on esiintyjän oma itseilmaisun keino ja taiteenlaji – taiteen määrittelee jokainen itse lähtökohdistaan riippumatta. Miksen minäkin voisi miehenä pukeutua naiseksi, joka tekee drag kingiä. Meillä on aika hyvällä mallilla Suomessa asiat.

Myös Suomessa on kirjoitettu, etteivät drag -artistit pidä itseään suvaitsevaisuuden lähettiläinä. Mitä mieltä olet tästä?

Drag on pääasiassa viihdettä, show’ta ja bisnestä. Toisaalta siinä ollaan tekemisissä vähemmistöjen kanssa, joten show’n ohella voi halutessaan olla suvaitsevaisuuden lähettiläs. Dragia tehdessäni voisin ihan hyvin ottaa kantaa asioihin omalla show’llani. Alalla ei ole sääntöjä, joten jokainen voi olla sellainen, kun haluaa.

Koetko, että alalla kauan esiintyneiden ja uusien tulokkaiden mielipiteet esimerkiksi transkysymyksestä eroavat toisistaan? Ovatko alan uudet tulokkaat yleisesti ottaen vanhoja suvaitsevaisempia?

Vastaukset transkysymykseen ovat varmasti jokaiselle henkilökohtaisia. En usko mielipiteiden noudattavan nuoret-vanhat -jakoa.

Kuitenkin nuorten ja vanhojen, monta vuotta dragia tehneiden välillä voi olla joitakin mielipide-eroja. Moni konkari saattaa tehdä hyvin perinteistä dragia, kun taas uusilla tulokkailla voi olla nuorekkaampaa näkökulmaa. Tämän vuoksi saattaa syntyä keskustelua siitä, onko nuorempien artistien drag “oikeaa” dragia ja voiko sitä tulla esittämään perinteistä dragia harjoittavien show’hun.

En kuitenkaan usko, että keskustelusta on varsinaista haittaa – tietenkin ihmisillä on erilaisia mielipiteitä. Tätä voidaan verrata esimerkiksi siihen, jos ihminen menee taidenäyttelyyn ja näkee taulun, jota ei pidä taiteena. Luonnollisesti siitä huolimatta hän jättää kyseisen taulun seinälle. Sama pätee dragissa: vaikka kaikki ei välttämättä jokaisen mielestä ole “oikeaa” dragia, kyse on itseilmaisusta eli yhtä lailla oikeasta tavasta tehdä taidetta.

Vaikka kaikki ei välttämättä jokaisen mielestä ole “oikeaa” dragia, kyse on itseilmaisusta eli yhtä lailla oikeasta tavasta tehdä taidetta.

Miten määrittelet mainitsemasi perinteisen drag-artistiuden? Entä millaista on nuorekas drag?

Perinteinen drag-artisti esittää monesti hyvin perinteisiä hahmoja; Suomessa tällaisia ovat esimerkiksi Paula Koivuniemi ja muut tunnetut iskelmälaulajat. Yleensä [perinteisessä dragissa] tehdään hyvin vahva drag-meikki, jossa esimerkiksi peitetään omat kulmakarvat kokonaan ennen uusien piirtämistä. Koko meikki tehdään överiksi ja hiusten on oltava mahdollisimman isot. Ja mekoissa on kauheasti paljetteja.

Itse tykkään toteuttaa modernimpaa tyyliä. Minulla saattaa olla esimerkiksi suorat ja lyhyet hiukset ja modernit vaatteet, ei välttämättä mitään paljettimekkoa. Silmämeikki on vahva, mutta sen on tarkoitus olla kaunis.

Keskustelussa on sivuttu myös kysymystä siitä, pyrkiikö drag-ala haastamaan binääristä sukupuolijakoa. Onko drag-artistina esiintyminen poliittista? Pyritäänkö sillä ottamaan kantaa?

Tietenkin drag taidemuotona itsessään on osoitus siitä, että esiintyjän mielestä on hyväksyttävää käyttää mekkoa ja korkokenkiä miehenä. Kuitenkaan binäärisen sukupuolijakauman purkaminen ei ole välttämättä drag-esiintyjän tavoite, joten en pidä dragia ensisijaisesti poliittisena toimintana. Vaikka esiintyjä henkilökohtaisesti mieltäisi tekevänsä dragia nimenomaan viihteen, ei kannanoton vuoksi, katsoja voi saada show’sta ymmärrystä siitä, ettei sukupuoli ole vain kaksi roolia.

Drag on niin moninaista, että jokainen voi itse luoda sellaisia mielikuvia, joita haluaa. Mielipiteensä voi saada dragin kautta taiteen keinoin esille erityisesti aiheissa, jotka ovat muuten todella herkkiä tai joista ei keskustella paljon julkisesti.

Keino, jolla ihmisiin voi todella vaikuttaa dragillä, on mielestäni dragissa esimerkiksi baariin tai kaupungille meneminen. Valtaosa ihmisistä ei tule koskaan elämänsä aikana katsomaan drag-show’ta. Kaupungilla nämäkin ihmiset näkevät siellä liikkuvat drag-artistit.

Asialliset

Henkilökohtaista infosotaa

Sosiaalisen median ja internetin piti pelastaa demokratia. Utopioissa jokaisella olisi mahdollisuus osallistua näille uusille julkisille alueille. Internet on kuitenkin muuttumassa dystopiaksi. Digitaalinen julkisuus polarisoituu, eivätkä ihmiset jaa yhteistä käsitystä todellisuudesta. Jakaantumista edistetään tarkoituksella esimerkiksi valtioiden toteuttamien operaatioiden avulla.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Iisa Pappi

Informaatiovaikuttaminen on valheellisen tiedon levittämistä ja faktojen irrottamista kontekstista, eli tahallista harhaanjohtamista. Sillä halutaan systemaattisesti vaikuttaa yhteiskunnan kykyyn toimia ja tehdä päätöksiä. Tavoitteena voi olla esimerkiksi muokata julkista mielipidettä tai muuttaa yksilön käyttäytymistä.

Vaikuttamisella pyritään murtamaan jaettua todellisuutta. Tämä voi näkyä kansan jakautumisena, jolloin ei enää uskota tai luoteta toisiin yhteenkuuluvuuden tunteen kadotessa. Valeuutisia voidaan alkaa tehtailemaan kuplien luomiseksi. Ne eivät usein synnykään sattumalta, vaan taustalla on tarkoituksellista toimintaa, ja sitten kuplat alkavatkin ruokkia itse itseään.

Kremliä lähellä oleva venäläisyhtiö Internet Research Agency (IRA) on toiminut Facebookia ja Twitteriä hyväksikäyttäen Yhdysvalloissa, Euroopassa ja venäjänkielisissä maissa tarkoituksenaan vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen. Yhtiö on käyttänyt tekaistuja profiileja sekä sivuja, joiden avulla on levitetty valheellisia tarinoita ja propagandaa. IRA oli vuonna 2014 Yhdysvalloissa tehdyn Columbia Chemicals -uutishuijauksen takana. Sosiaalisessa mediassa trollit levittivät tietoa, että lousianalaisessa kemikaalitehtaassa olisi sattunut räjähdys. Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä. Youtubeen ilmestyi videoita, joissa ISIS otti teoista vastuun.

Myöhemmin Yhdysvalloissa levisi myös lisää disinformaatiota tekaistuista tapahtumista, kuten ebolan hallitsemattomasta leviämisestä ja poliisiväkivallasta. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien aikaan IRA osti Facebookista mainoksia, joissa esimerkiksi Hillary Clintonia verrattiin saatanaan. IRA myös organisoi Facebookin kautta mielenosoituksia muun muassa Donald Trumpia vastaan. Kyseessä ei ollut siis vain pelkkä Trumpin tukeminen, vaan laajemman hajaannuksen ja vastakkainasettelun lietsominen.

Mainoksia kohdennetaan internetissä tehdyn seurannan perusteella. Digitaalinen jalanjälki kertoo ihmisistä enemmän kuin he ehkä itse tietävät itsestään. Yksilöllinen data onkin tehokas ase informaatiovaikuttamisessa, sillä se mahdollistaa personoidun kohdistamisen, mikä tekee siitä vaikuttavampaa. Sosiaaliseen mediaan ihmisten jättämää tietoa onkin käytetty hyväksi vaikutusvaltaa tavoiteltaessa.

Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä.

MAALISKUUSSA THE GUARDIAN ja The New York Times paljastivat analytiikkayhtiö Cambridge Analytican keränneen miljoonien käyttäjien tietoja Facebookin avulla. Yhtiö teki yhteistyötä Trumpin vaalikampanjan ja Brexitin kannattajien kanssa. Edistääkseen näiden asiaa Cambridge Analytica loi kerättyjen tietojen pohjalta persoonallisuusmalleja, joiden avulla mainoksia kohdennettiin äänestäjille.

Cambridge Analytican toimestaan pidätetty toimitusjohtaja Alexander Nix on väittänyt Donald Trumpin voittaneen presidentinvaalit heidän ansiostaan, mikä selviää uutiskanava Channel4:n julkaisemista salaa kuvatuista videoista. Kuitenkin tarkoituksena on ollut luoda eräänlainen koneisto vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen kerätyn datan pohjalta, kuten tiedettyjä pelkoja hyödyntämällä. Ei siis mikään ihme, että esimerkiksi äärioikeistolaisesta Breitbart-uutissivustosta tunnettu Steve Bannon oli kiinnostunut Cambridge Analyticasta. Bannon toimi yhtiön hallituksessa, minkä seurauksena yhtiö oli osa Trumpin taustatiimiä.

Toinen poliittisen kulttuurin muuttamisesta kiinnostunut henkilö on Robert Mercer, Breitbartia ja Cambridge Analyticaakin rahoittanut miljardööri. Tämä osoittaa, että Venäjän kaltaisten valtioiden lisäksi informaatiovaikuttamista voivat tehdä yksityiset henkilöt. Varsinkin poliitikoille valeuutisten levittäminen voi olla oiva keino hankkia vaikutusvaltaa ja kansansuosioita.

Tietoja on kerätty ja niitä on hyödynnetty aiemminkin. Cambridge Analytican emoyhtiö SCL Group on tarjonnut palveluitaan esimerkiksi valtioille ja niiden asevoimille jo yli 20 vuoden ajan. SCL Group on erikoistunut datan keräämiseen ja sen analysoimiseen, minkä pohjalta yhtiö suosittelee toimintastrategioita. Käytetyt keinot ovat olleet samankaltaisia kuin Cambridge Analytican: disinformaatiokampanjoiden luontia ja äänestäjiin vaikuttamista. Toiminta on kuitenkin keskittynyt lähinnä kehittyviin maihin.

SCL osallistui esimerkiksi Indonesian hallituksen kanssa väestön harhauttamiseen valtiota vakauttaakseen 1990-luvun lopulla. Suoritettujen kyselytutkimusten avulla yhtiö selvitti väkivaltaisten mielenosoitusten syitä. Tutkimustulosten perusteella SCL organisoi hallituksen kanssa rauhanomaisempia kokoontumisia pitääkseen vihaisten kansalaisten huomion muualla. Harhaanjohtaminen ja toimintakyvyn lamaannuttaminen oli myös Venäjän tarkoituksena, kun se hämmensi vihreillä miehillään Krimin niemimaalla.

INFORMAATIOVAIKUTTAMINEN KUITENKIN kiistetään, ja faktojen puuttuessa epävarmuus leviää. Venäjä kiistää toistuvasti siihen kohdistuvat syytökset. Viimeisimpänä Venäjän hallinto on väittänyt, ettei tiedä mitään entisen agentin Sergei Skripalin ja tämän tyttären Yulia Skripalin myrkytyksestä. Seuraavaksi kiistämiseen on liitetty epäilyt syyttäjän motiiveista.

Cambridge Analytica on toiminut samoin, kun yhtiön harjoittaman datanhankinnan on väitetty perustuvan väärinkäytöksiin. Tiedotteissaan yhtiö kertoo tehneensä kaiken lakien mukaan. Se myös jakaa materiaalia, joka kyseenalaistaa paljastusten takana olevan Christopher Wylien motiiveja: myös Wylien yritys oli yhteydessä Trumpin kampanjapäällikköön ja kiinnostunut vastaavien palveluiden tarjoamisesta.

Molemmissa tapauksissa kiistäminen on toiminut, sillä täyttä varmuutta tapahtumien todellisesta kulusta ei toistaiseksi ole saatu. Osa ihmisistä on epäilevämpiä ja nykyinen personoitu kohdentaminen mahdollistaa disinformaation tehokkaamman vaikutuksen.

Disinformaation levittämiseen ei kuitenkaan aina tarvita tarkkaa tietoa kohdeyleisöstä. Jaettuun todellisuuteen kuuluvat käsitykset epämiellyttävistä asioista, jotka saavat aikaan inhoa. Koko väestön jakamaa moraalikäsitystä voidaan käyttää tunteiden herättämisessä. Tätä hyödynsi esimerkiksi viestintäyritys Hill & Knowlton, joka ennen Persianlahden sotaa osallistui keskoskaappitarinan luomiseen. Valheessa irakilaisten sotilaiden kerrottiin kiduttaneen ja tappaneen ihmisiä raa’asti. Tapaus vaikutti olennaisesti Persianlahden sodan oikeutukseen amerikkalaisten silmissä.

Trollit ja botit ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa.

TROLLIT JA BOTIT ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa. Ne osallistuvat kuplien luomiseen ja ylläpitämiseen. Esimerkiksi venäläismieliset trollit ja botit ovat vaikuttaneet Facebookin ja Googlen algoritmien toimintaan, ja valeuutiset nousevat googlausten kärkeen. Datajätit eivät kerro algoritmeistaan ulkopuolisille. Niiden vaikutukset demokratialle ovat toissijaisia voittoa tavoiteltaessa.

Avoimuus on valttia informaatiovaikuttamiselta puolustautuessa, joten käyttäjien tulisi tietää algoritmien toiminnasta ymmärtääkseen, millä perustein heille näytetään sisältöä. Myös tieto siitä, mitä kaikkea netissä ihmisistä kerätään ja miten sitä hyödynnetään, on poliittisesti merkittävää. Dataa kun hyödynnetään vaalikampanjoissa ja äänestäjien mielipiteitä kartoittaessa.

Venäjä ja muut valtaa tavoittelevat tulevat jatkamaan informaatiovaikuttamista tulevaisuudessa. Sosiaalisen median merkitys kamppailussa on suuri ja kokonaisuus vasta hahmottumassa. Facebookin tai Twitterin alttius polarisoida keskustelua on kuitenkin hyvin nähtävissä. Pitäisikö siis luoda tätä estäviä algoritmeja? Tulisiko sosiaalisen median yhtiöt velvoittaa tarjoamaan monipuolista ja jaettua todellisuutta tukevaa sisältöä? Näin toimivat valtioiden yleisradioyhtiöt tuottaessaan vastapropagandaa disinformaatiota vastaan ja tarjoamalla pluralistista sisältöä.

Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä.

KÄYTTÄJISTÄ KERÄTYN DATAN keräämiseen ja säilyttämiseen tulisi suhtautua varauksella. Cambridge Analytica -tapauksessa Facebook on osoittanut huolimattomuutta ja piittaamattomuutta. Henkilökohtainen tieto on kuitenkin arvokasta ja monipuolisesti hyödynnettävissä. Mitä esimerkiksi Venäjä kykenisi päättelemään Suomesta ja suomalaisista laajan datan pohjalta? Voisiko se kohdentaa disinformaatiota heikkoihin kohtiin?

Sosiaalisen median ollessa pääasiallinen uutislähde yhä useammalle, pätevät samat keinot niin informaatiovaikuttamisen vastustamiseen kuin propagandalta suojautumiseenkin. Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä. Henkilökohtaista tietoa jaetaan tulevaisuudessakin, mutta tiedostaminen tiedon käyttötavoista suojelee vaikuttamisyrityksiltä.

Polarisoitumista voi estää myös itse yrittämällä ymmärtää vastakkaisia mielipiteitä ja tiedostaa laajempia motiiveja kehityksen taustalla. Osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja yhteisen ymmärryksen löytämiseen tulee jatkaa. Totuutta on pyrittävä etsimään epävarmuudessa, sillä informaatiovaikuttamisessa on kyse myös vastakkainasettelujen ulkopuolelle jäävien lamaannuttamisesta. Vladimir Putinia parodisoivan Twitter-tilin @DarthPutinKGB sanoin: ”We don’t do propaganda so you believe something. We do it so you believe nothing. And then do nothing.”

Asialliset

Sivistynyttä häirintää

Suomalaisen tiedeyhteisön paholaiset ovat saaneet olla rauhassa. Helsingin tutkijanaisten kyselyyn vastasi reilu 400 henkilöä, joista suurin osa opiskeli tai työskenteli pääkaupunkiseudun yliopistoissa. Naisvastaajista seksuaalista häirintää kertoi kokeneensa puolet, miesvastaajista kolmasosa. Vastaavia tuloksia on saatu myös muualta: huhtikuussa Al Jazeera uutisoi neljän kymmenestä kokeneen seksuaalista häirintää isobritannialaisissa yliopistoissa toteutetussa tutkimuksessa.

TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Heta Heikkala

Muun muassa kulttuurialalla, juristien keskuudessa ja kirkon sisällä on käynnistetty omia liikkeitä seksuaalisen häirinnän esiintuomiseksi. Helsingin tutkijanaiset ry:n kysely seksuaalisesta häirinnästä yliopistolla on toistaiseksi ainoa suomalaisessa yliopistoyhteisössä järjestetty selvitys ilmiön laajuudesta. Intersektionaalista tutkimusta, jossa olisi huomioitu myös binäärisen sukupuolijakauman ulkopuolisten tai ei-valkoisten erityisasema,  on vieläkin harvemmassa.

Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.

Helsingin tutkijanaisten hallituksessa istuva laskennallisen aerosolifysiikan professori Hanna Vehkamäki kertoo löytäneensä kyselyyn vastanneiden kokemuksista paljon samaistumispintaa. Vastaajat kertovat reisille hiipivistä käsistä, seksistisistä vitseistä ja esimiesasemassa olevan ahdistelusta. ”Löysin paljon sellaisia juttuja, joita on tapahtunut minulle, ja niitä fiiliksiä, joita kokemukset ovat herättäneet. Se on vapauttava kokemus: tapahtunut ei ollut syytäni, koska muillekin on käynyt niin.”

Vehkamäen kokemus on, että iän ja aseman noustessa ahdistelu on harvempaa, mutta edelleen säännöllistä. Sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen kertoo: “Jos ajattelen koko aikaa, jonka olen ollut yliopistossa, niin ihan valtava määrä seksuaalista häirintää on mahtunut siihen. Törkeitä tapauksia ja seksuaalista vallankäyttöä, jota ei saisi olla koulutusinstituutioissa. Ilmiö ei ole poistunut, mutta toivon sen vähentyneen. Toisaalta se voi johtua omasta iästä, että häirintä ei ole minulle enää näkyvää.”

Nuoret naiset yliseksualisoidaan, ja ahdistelukulttuuri kuuluu kiinteästi myös opiskelijakulttuuriin seksuaalisesta väkivallasta vitsailevina sitsilauluina ja huumaustapauksina. Opiskelijoiden ja uransa alussa olevien akateemikkojen riskiä kohdata häirintää kasvattaa yliopistojen hierarkinen valtarakenne. He pelkäävät uransa puolesta, eivätkä uskalla kertoa tapahtuneista väärinkäytöksistä. Suomen pienessä tiedeyhteisössä samalla alalla saattaa työskennellä vain kourallinen tutkijoita.

Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.

YLIOPISTOMAAILMA ON OLLUT naisten toimintaympäristö vasta muutaman vuosikymmenen. Lähtökohtaisesti akateeminen tutkimus ja koulutus ovat olleet eksklusiivisesti miesten aluetta. Koko yliopistojen taustalla oleva maailma; uskonnot, kirkot, tekstitutkimus ja antiikin ihannointi, on ollut sukupuolittunutta. Naisilla ei ole ollut pääsyä näihin instituutioihin, joista yliopistot ovat syntyneet. Naiset olivat vähemmistö suomalaisessa tiedemaailmassa vielä 60-luvulle asti. “On selvää, että tradition ollessa näin sukupuolisesti jakautunut, se kantaa mukanaan tapoja ja käytäntöjä, joissa miehet asetetaan normiksi. Vasta nyt olemme päässeet niihin sukupolviin, joissa opettajakunnassa on selkeästi myös paljon naisia”, kertoo Pulkkinen.

Seksuaalinen häirintä liittyy kuitenkin laajempaan kulttuuriin, jota ei muuta pelkkä naisten yleistyminen yliopistomaailmassa. Naisten alistaminen on sisäänkirjoitettua myös perinteisesti naisvaltaisilla aloilla. Kyseessä on noidankehä: naisvihamieliset tai naisia alempaan asemaan asettavat traditiot pitävät yllä naisten pienempää määrää ja taas pienempi määrä pitää yllä traditioita, toteaa Pulkkinen. #MeToo -keskustelussa seksuaalisen häirinnän kitkeminen on kärjistynyt useaan kertaan niin, että yksittäiset mätämunat tuodaan julkisuuteen ja laitetaan vastuuseen teoistaan. Tällöin varjoon jää se, että todellisuudessa ongelma on instituutiossa itsessään.

Kulttuurialalla, josta #MeToo-kampanja sai alkunsa, on puhuttu taiteilijaneromyytin suojelevan tekijöitä. Taide mystifioidaan kentäksi, jolla mikä tahansa on hyväksyttyä. Mestarin aseman saavuttaneiden taiteilijoiden metodeja ei sovi kyseenalaistaa, koska pelätään, että tällöin uhattaisiin myös heidän työnsä arvoa. Harvey Weinstein, Woody Allen, Aku Louhimies… Hanna Vehkamäki kertoo, että sama neromyytti suojelee tekijöitä myös tieteen alalla:

”Jos olet niin älyttömän hyvä fyysikko, että pystyt tekemään maailmaa mullistavia juttuja, niin se on ihan sama, miten käyttäydyt. Neromyyttiin liitetään vähän omituinen käytös. En usko neroihin, mutta tiedän, että huipputieteentekijöissä on erikoisia persoonallisuuksia. Se on kuitenkin kulttuurin tuote, mitä katsoo voivansa tehdä. Toistaiseksi nerona pidetyn vallalle ei ole mitään rajaa.”

Yliopistomaailmassa tekijät tunnetaan, mutta heitä suojellaan. Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita. “Kun kerran on alettu olemaan hiljaa, niin siinä suojellaan sitten niitäkin tekijöitä, joista ei ole tällaista tulopuolen hyötyä”,  Vehkamäki huomauttaa. Tilanteeseen koitetaan puuttua lähinnä tekijöistä varoittamalla. “Sanomalla ‘älä lähde sen mukaan’ syyllistetään uhreja. Sitten jos jotain käy, niin se implikoi, että uhri ei ollut tarpeeksi varovainen.”

MAAILMASSA, JOSSA PARAS argumentti voittaa, luulisi naisvihan kuolevan. Kun misogyniaa ei pysty perustelemaan, se täytyy piilottaa. Akateemisen maailman naisvihan salonkikelpoisuus kätkeytyy Vehkamäen mukaan elitistisiin ihanteisiin: menestyminen vaatii vaatii paitsi lahjakkuutta, myös sitkeyttä ja heikkojen palkkojen ja huonojen työsuhteiden sietämistä. Ihanteeksi pääsy ei ole kaikille avointa osin konkreettisten esteiden vuoksi, mutta osin myös siksi että mielikuvissa, tiedostetusti tai tiedostamatta, ihannetta edustaa yhä mies.

”Ajatellaan, että tieteessä pärjäävät vain tosikovat, tosiälyköt ja tosi superomistautuneet.  Se osin pitää paikkansa, mutta näiden ominaisuuksien tunnusmerkit vääristyvät. Esimerkiksi toisen ihmisen ajatusten lyttääminen vaatii kyllä älyä, mutta ei se ole hienointa mahdollista älykkyyttä.”

Naisviha ei aina ole aktiivista syrjintää, vaan näkyy tiedostamattomana ulosrajaamisena. Matteusvaikutus kuvaa etujen kasautumista tiedemaailmassa. Tunnetut, paljon julkaisseet tutkijat kerryttävät paljon viittauksia teksteihinsä, ja se yhä lisää tunnettavuutta ja menestystä. Voittajia ovat pitkän uran luoneet englanniksi julkaisevat tutkijat ja häviäjiä naiset. Pulkkinen kertoo, että kuppikunnat, joissa viitataan toinen toisiinsa, miehistyvät helposti.

”Sukupuolinen ryhmittymismekanismi on mielenkiintoinen. Sillä on suoria vaikutuksia sen suhteen, miten henkilöt rakentavat ansioluetteloaan ja tulevat valituksi erilaisiin paikkoihin. Rakenteellinen sergregaatio on tällä hetkellä merkitsevämpää kuin aktiivinen vihamielisyys tai syrjintä.”

Pulkkinen kertoo pettyneensä 90-luvulla ja kaksituhattaluvun alussa yliopistoon tulleeseen miessukupolveen, josta hän tunnisti oletukset omista etuoikeuksista ja pelot niiden menetyksestä. Aiemmassa sukupolvessa oltiin jo valmiita kulkemaan tasa-arvoisemman sukupuolijaon suuntaan. “Vastoin sitä että naiset olivat edelleenkin vähemmistö korkeissa asemissa, alkoi näkyä, että on nuoria miehiä, jotka kokevat menetyksenä sen, että naisille on enemmän mahdollisuuksia.” Vastareaktiona syntyi miesten keskenään muodostamia ryhmittymiä.

“Nykyäänkin kuulee kauheita kertomuksia suorasta syrjinnästä, mutta sen jälkeen on vielä paljon tasoja, joissa tapahtuu: ei kutsuta kahville, pidetään miesten saunailta tai kutsutaan aina tietyt tyypit konferenssiin. Pienten asioiden yhteisvaikutus on massiivinen”, toteaa Pulkkinen.

Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä, kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita.

SEKÄ VEHKAMÄKI, ETTÄ Pulkkinen viittaavat useasti myös selkeisiin häirintätapauksiin. Julkisuudessa tiedemaailmassa tapahtuneista seksuaalisista väärinkäytöksistä ei ole vielä kuultu. Teatterikorkeakoulu on ainoa suomalainen yliopisto, joka on joutunut #MeToo -keskustelun myötä vastaamaan henkilökuntansa edesottamuksista. Turun yliopisto palkkasi yhdysvaltalaisen tutkijaprofessorin, jonka menneisyydestä paljastui todettu ahdistelutapaus. Asiasta uutisoitiin, mutta ilman alaisia työskentelevä professori sai pitää paikkansa.

Hanna Vehkamäki pohtii, onko tiedemaailmassa tarvetta julkiselle likapyykin pesulle. ”Ehkä sellaista on vielä tulossa, ja räikeissä tapauksissa se on hyvä.” Rikosten rinnalla tapahtuu paljon sellaista häirintää, josta laki ei rankaise. Näiden pienempien tekojen psykologinen vaikutus uhrilleen kasvaa kuitenkin kumulatiivisesti ja seuraukset voivat lopulta olla vakavia. Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa. Häirintäkeskustelu on lisännyt myös häirinnästä raportointia, kertoo tiedekuntansa tasa-arvoyhdyshenkilönä toimiva Vehkamäki.

Mutta onko seksuaalisesta häirinnästä lupa puhua muuten kuin asettumalla uhrin asemaan? #MeToo -keskustelu on ravisuttanut maailmaa vihdoin kuulemaan seksuaalisen häirinnän uhrien kokemuksia, mutta miten suhtaudutaan naiseen, joka toimii itse aktiivisesti asemansa parantajana? Vehkamäki on toiminut useita vuosia Helsingin tutkijanaisissa, sekä osallistunut julkiseen keskusteluun tiedeyhteisön sukupuolittuneisuudesta.

”Olen klassinen esimerkki, ryhdyin ajamaan tasa-arvoasioita äänekkäästi vasta kun minulla oli vakituinen virka. Naisten täytyy edetä alallaan, päästä tietyn kynnyksen yli ja heitä täytyy olla useampia, ennen kuin kukaan uskaltaa puhua mitään, koska on olemassa pelko, että veneen keikuttajia ei katsota hyvällä. Olen ihan varma että alallani on ihmisiä, jotka pitävät minua äärimmäisen hankalana ja peräti vaarallisena, mutta se ei ole vallalla oleva mielipide. Enemmän on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailma menee tasa-arvoisempaan suuntaan, ja meidän tiedekunta voi näyttää siinä esimerkkiä. Tämä on poikkeuksellinen tapaus, jossa positiivisesti ajattelevat avaavat suunsa ja negatiivisesti ajattelevat eivät hirveästi käy mouhoamassa.”

Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa.

TIEDEYHTEISÖ EI KAIVANNE enää enempää julkista riepottelua. Yhdysvaltain presidentinvaalituloksen laukaisema keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta ja tutkitun tiedon arvon jatkuva aleneminen päätöksenteossa on saanut yliopistot kriisitilaan, jossa joudutaan jo valmiiksi jatkuvasti puolustamaan omaa asemaa. Voiko siis käydä niin, että keskustelu seksuaalisesta häirinnästä lakaistaan tiedeyhteisössä nyt maton alle, odottamaan parempaa aikaa, jota ei ehkä koskaan tule? Hanna Vehkamäellä ei ole tällaista pelkoa.

“Arvostuksen puutteen aiheuttama ahdinko voi kääntyä tasa-arvon eduksi: minua lähellä oleva tiedeyhteisö yrittää nimenomaan puhdistaa julkisuuskuvaansa sillä, että epäkohdista pystytään puhumaan ja toimimaan yhteiskunnan tulenkantajina. Meidän pitää osoittaa ansaitsevamme kaipaamamme arvostuksen.”

Asialliset

Aito väärennös

Aito on varma, vääristelemätön, autenttinen, oikea. Väärennös on väärennös. Vai eikö kopioitu teos ole katsojalleen aito?

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Heidi Puomisto

”Seitsemälle syytteet taideväärennöksistä Pirkanmaalla.” “Suomen suurin taideväärennyssotku tekee lommon hyväuskoisuuteen.” Viime vuosina taideväärennökset ovat olleet useasti otsikoissa. Vuonna 2012 arvioitiin, että Suomessakin pyörivistä vanhoista taideteoksista viidesosa on väärennöksiä. Aito on määritelmältään alkuperäinen, varma ja oikea, kun taas väärennös on jäljitelmä, joka on tehty hyötymistarkoituksessa. Aidosta on nykyaikana tullut vahva varallisuuden ja hyvän maun symboli, sillä piraattituotteita liikkuu markkinoilla enemmän kuin koskaan ja niitä on helppo saada käsiinsä. Taideteoksesta ei kuitenkaan välttämättä ikinä huomata, että kyseessä on väärennetty teos.

Taiteella tarkoitetaan toimintoja ja tuotteita, joilla taiteen tekijä pyrkii herättämään muissa ihmisissä niitä tunnevaikutuksia, joita taiteilija kokee itsessään. Kun taiteen perimmäinen tarkoitus on herättää tunteita, onko sillä enää mitään väliä, kuinka aito tai epäaito jokin teos on? Eikö väärennös voisi toimia yhtä hyvin tunteiden herättäjänä? Olisiko silläkään siis mitään väliä, jos kaikki maailman taide olisi väärennettyä, eikä mikään olisi enää aitoa, väärentämätöntä?

Taiteen väärentämisellä on pitkä historia, joka ulottuu antiikin marmoripatsaisiin asti. Kuuluisia väärentäjiä on paljon, ja tänä päivänä heistä on tullut melkeinpä julkkiksia. Elmyr de Hory myi yli 1000 väärennettyä teosta 1900-luvun puolivälissä. Mark Landis lahjoitti 1900-luvun loppupuolella useille amerikkalaisille museoille omia teoksiaan, joiden hän väitti olevan kuuluisien taiteilijoiden maalauksia. Ranskalaissyntyinen Guy Ribes myi omia maalauksiaan muun muassa Picasson ja Renoirin tekeleinä. Ribes pidätettiin vuonna 2005, ja vankeusrangaistuksen jälkeen hän on avustanut poliisia väärennettyjen taulujen tunnistamisessa. Kuitenkin vain de Horya ja Ribesia voidaan todella kutsua väärentäjiksi. Landisia ei ole voitu tuomita väärennöksistään, sillä hän ei ottanut teoksistaan rahaa. Väärentää siis saa, jos sitä ei tee taloudellisin perustein.

Väärentämisbisneksessä perimmäinen tarkoitus on saada merkittävää taloudellista hyötyä. Kopiosta tai jäljitelmästä tulee väärennös vasta, kun se esitetään petollisesti aitona. Kun antiikin aikana merkitystä oli vain teoksen ulkonäöllä, nykyään väärennöksiä tehdään väärentämällä teoksen tekijä. Teoksen ulkonäöllä ei ole väliä, vaan ainoa merkittävä asia on teoksen tekijä, tai se, kenen tekele teoksen väitetään olevan. Taidetta väärennetään taiteilijoiden signeerauksia myöten, mutta väärennös ei kohdistu mihinkään tiettyyn teokseen. Väärentäjät vain imitoivat kuuluisien taiteilijoiden tyyliä ja siveltimenvetoja. Näin toimi esimerkiksi Ribes, joka ei koskaan maalannut jäljennöksiä oikeista teoksista. Tekijänoikeus on oikeastaan muodon suojaa, eli sen persoonallisen ilmaisun suojaa, jolla joku on esittänyt jonkin asian tai ajatuksen. Itse sisältöä ei voi tekijänoikeudella suojata, mutta ilmaisumuodon voi.

Nykyajan tyyliksi onkin muotoutunut se, että maalauksessa vaihdetaan tuntemattoman taiteilijan nimen tilalle tunnetun taiteilijan signeeraus. Tämä herättää ajatuksen siitä, että onhan itse teos kuitenkin aito, vaikkei signeeraus ole. Niin kuin taide, myös aitous on aina kontekstista riippuvaista. Kopiosta tulee väärennös vasta, kun se esitellään valheellisesti aitona. Väärentämistä ei myöskään ole olemassa, ennen kuin saapuu lainsäätäjä, joka kriminalisoi teon. Väärennetty teos voi olla katsojalle aito, ainakin siihen asti, kun totuus paljastuu. Ja miksei myös sen jälkeen? Onhan taitava väärennöskin taideteos itsessään.

Mistä sitten syntyy tarve väärentämiselle, jos väärentäjä on jo itse lahjakas taiteentekijä ja voisi tehdä rahaa omilla teoksillaan? Ehkä väärennyskulttuuri kumpuaa siitä, että monet taiteilijat ovat saavuttaneet huippusuosion vasta kuolemansa jälkeen, eivätkä elossa olevat taiteilijat pysty mitenkään myymään omia teoksiaan yhtä kovalla hinnalla. Guy Ribes pystyi elämään väärennöksistä tienaamillaan rahoilla “kuin miljonääri”. Ehkä siinä on vain tietynlaista taikaa, kun maalaus onnistuu niin hyvin, että se huijaa lukuisia ihmisiä. Voi olla, että tällä hetkellä katsojaa on helpompi vetää nenästä kuin koskaan aikaisemmin. Kulttuurituotteiden sekoittuessa ja samojen aiheiden toistuessa jatkuvasti ei oikeastaan enää näe, mikä on alkuperäistä ja mikä on lainattua. Mutta eikö taiteessa kiinnostavinta olekin se, mitä ei heti ensisilmäyksellä näe?

Asialliset

Arvoisa Jodel-anonyymi: transponoi huuteluenergiasi luentosaleihin!

Istuin hiljattain lyhyen yliopistotaipaleeni aikana luultavasti eniten ajatuksia herättäneellä luennolla. Talven tuskaisimman lumimyräkän takia olin vähällä skipata koko luennon ja aloittaa viikonlopun mukavasti jo torstaina – ei sillä, ettenkö olisi muutenkin ollut vapaalla kaksi edellistä päivää. Onneksi kuitenkin menin.

TEKSTI Unni Javanainen KUVITUS Iisa Pappi

Kahden tunnin pituinen,  liberalistista ajattelua ja ihmisoikeuksien kehitystä käsitellyt luento lähestyi kuivaksi mieltämääni aihetta naisten ja vähemmistöjen kiinnostavasta näkökulmasta.  Jo valmiiksi mielipiteitä jakavaa lähestymistapaa enemmän keskustelua herätti naisluennoitsijan (ilmeisesti jokseenkin provokatiivinen) heitto luennon lopuksi. Sivuten luennon käsittelemää aihetta, historian miesvaltaisuutta, kehotti luennoitsija myös naisia osallistumaan siihen asti lähinnä miesopiskelijoita aktivoineeseen keskusteluun.

Luennoitsijan rohkaisuista ja aiheen henkilökohtaisesta tarttumapinnasta huolimatta yksikään naispuolinen ei lähtenyt mukaan keskusteluun. Sen sijaan tuttuja mieskäsiä oli tyypilliseen tapaan pystyssä useita. Myös kurssivastaava komppasi luennoitsijaa: yliopiston luennoitsijakunta oli kuulemma jo pitkään yrittänyt selvittää, miksi naiset osallistuvat yleiseen keskusteluun luennoilla selkeästi miehiä heikommin.

Myönnän itsekin kuuluvani luentosalien geneerisimpään ihmisryhmään: passiivisiin tiedon vastaanottajiin (ja toki hävettävän usein myös niihin, jotka kuuntelemisen sijaan hoitavat ”muita tärkeitä asioita”, kuten metsästävät päivän parasta Unicafe-menua tai selaavat Facebook-meemejä). Tapahtunut sai minut kuitenkin pohtimaan opiskelijoiden luentokäyttäyttymistä, etenkin asennoitumista siihen, miten luennolla ”kuuluu olla”.

Valtaosa luennoitsijoista tuntuu arvostavan opiskelijoiden aktiivista osallistumista – myös kritiikin esittämistä. Opiskelijoiden yleinen mielipide (lähde: Jodel) ei kuitenkaan näytä osuvan yksiin opettajien kanssa. Mielipiteitään rohkeasti esittävistä opiskelijoista supistaan luentosaleissa, unohtamatta tietenkään ajan henkeen kuuluvaa, anonyymiä ja astetta brutaalimpaa ruotimista somessa (#mulkku #huutista). Kynnys lähteä mukaan keskusteluun on sosiaalisen paineen myötä kieltämättä korkea (#pliisäläteesitä).

Itse en tällä kertaa ota kantaa sukupuolikysymykseen. Keskusteluun osallistuvien sukupuolijakauma on ongelma, jonka puiminen ylittäisi tämän jutun palstatilan heittämällä. Sen sijaan ihmettelen ilmiötä yleisemmällä tasolla.  Harmillisen monen kanssaopiskelijani suhtautuminen turhauttaa minua – itse koen vastavuoroisen luentokeskustelun useimmiten avartavana. Kriittisten näkökulmien esittäminen ei suoraan tarkoita vastaan väittämistä tai ylimielisyyttä, ja tällaisessakin tapauksessa on dialogi vähintään viihdyttävää.

Rajansa toki kaikella. Ketään tuskin kiinnostaa kuunnella liian pitkäksi venyvää tai aiheen ohittavaa vääntöä. Haluaisin silti kehottaa kaikkia – oli kyseessä sitten naiseksi, mieheksi tai muuksi identifioituva, introvertti, tai muuten vain ajatuksistaan epävarma, avaamaan suunsa luennolla. Dialogi on aina monologia opettavampaa. Vaikka toisen osapuolen (lue: yleensä opiskelijan) väitteet olisivatkin vääriä, tulevat nekin oikaistuiksi viimeistään toisen osapuolen (lue: yleensä opettajan) vastatessa niihin.