Relevantit

Vaatteet tekevät saastuttajan

Suurimmalle osalle ihmisistä on jo ala-asteella opetettu, miten kierrättää paristoja, muovipulloja tai sanomalehtiä. Mutta entä vaatteiden kierrätys? Muoti on iso osa monien ihmisten elämää, mutta harva tietää, mitä menneen kauden trendeille käytön jälkeen tapahtuu.

TEKSTI Rosa Kaimio KUVAT Iisa Pappi, Heidi Puomisto, Pinja Ylioja

LUKSUSBRÄNDI BURBERRY joutui vastikään kohun keskelle, kun kävi ilmi, että yhtiö on polttanut omia vaatteitaan yli sadan miljoonan euron edestä viimeisen viiden vuoden aikana. Yhtiö kertoi polttaneensa tuotteitaan estääkseen niiden varastamisen tai halvalla myymisen sekä suojellakseen vaatemerkin statuksellista arvoa. Yhtiö kuitenkin vakuutti toiminnan olevan ympäristöystävällistä, sillä poltosta syntynyt energia otettiin talteen. Burberry sai siitä huolimatta teostaan valtavasti kritiikkiä.

VAATETEOLLISUUS ON YKSI maapalloamme eniten saastuttavista tuotannonaloista, ja erityisesti vaatteiden hävitykseen kiinnitetään harvoin minkäänlaista huomiota. Yksi roska-autollinen tekstiilejä joko poltetaan tai kaadetaan kaatopaikalle joka sekunti. Kiertotalouden ja uusiutuvien resurssien edistämiseksi toimivan Ellen MacArthur -säätiön mukaan alle prosentti vaatteiden tekemiseen käytetyistä materiaaleista kierrätetään uusien vaatteiden tekemiseen. Suurin osa päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi jopa alle kymmenen käyttökerran jälkeen.

Vaatteita myös heitetään pois entistä nopeammalla tahdilla. Vaatteen keskimääräinen käyttökertojen määrä on laskenut yli kolmanneksella viimeisen 15 vuoden aikana. Ilmiö on kytköksissä pikamuotiin, eli mahdollisimman halvalla tuotettuun ja myytävään muotiin. Pikamuotia myyvissä liikkeissä mallistot vaihtuvat nopeimmillaan viikon tai kahden välein, mikä kannustaa kuluttajaa ostamaan aina vain uutta. Ostokset eivät kuitenkaan jää pitkäaikaisiksi, sillä yli puolet tuotetusta pikamuodista heitetään pois alle vuoden kuluttua.

Ostokset eivät jää pitkäaikaisiksi, sillä yli puolet tuotetusta pikamuodista heitetään pois alle vuoden kuluttua.

AALTO-YLIOPISTON TOHTORIOPISKELIJAN Essi Karellin mukaan meillä ei ole toistaiseksi joitakin hyväntekeväisyyspisteitä lukuun ottamatta minkäänlaista toimivaa infrastruktuuria, johon palauttaa vaatteita. Karell on erikoistunut vaatesuunnittelun sekä vaateteollisuuden kestävyyden tutkimiseen. Nykyisen tilanteen muuttamiseksi tarvittaisiin korkean tason poliittista päätöksentekoa ja selkeitä säädöksiä siitä, miten tekstiilijätettä tulisi omana jätteenlajinaan käsitellä.

Tähän on kuitenkin onneksi tulossa muutos: EU-komissio suunnittelee direktiiviä, jonka mukaan jäsenmaiden tulisi järjestää tekstiilijätteelle erilliskeräys vuoteen 2025 mennessä. Tarkempia ohjeistuksia siihen, miten kukin jäsenmaa hoitaa keräyksen, ei kuitenkaan toistaiseksi ole.  Myös yritysvastuuseen tulisi Karellin mukaan tehdä tiukennuksia, esimerkiksi painottamalla jälleenmyyjien roolia vaatteiden kierrättäjinä.

Vaatteiden suunnittelulla on merkittävä rooli vaatteiden kierrätyksessä, ja siksi myös siihen olisi Karellin mukaan kiinnitettävä enemmän huomiota. Tuotteet pitäisi suunnitella joko helposti korjattaviksi tai niin laadukkaiksi, että niitä voitaisiin käyttää moneen kertaan tai miettiä niille monta elinkaarta yhden käytön sijaan. Vaatteiden materiaaleista ja yksityiskohdista tulisi myös tehdä sellaisia, että mikäli vaate ei enää kelpaa kenellekään käyttöön, se pystytään helposti ohjaamaan kiertoon.

Muutosta on kuitenkin tapahduttava myös kuluttajatasolla. Meissä kaikissa palaa halu ostaa aina vain uutta, ja vanhat vaatteet tuppaavat jäädä kaapin perälle pölyä keräämään. Lopulta vaatekaapin siivouksen tuloksena on kasoittain vaihtelevan kuntoisia vaatteita, joille ei ole enää käyttöä. Miten hankkiutua niistä eroon niin, että ne eivät päädy jätteeksi?

PARAS VAIHTOEHTO HÄVIKIN vähentämiselle on vaatteen käyttöiän pidentäminen. Sen sijaan, että heittäisi vaatteen pois, sen voi antaa jollekulle toiselle. Suosiotaan ovat kasvattaneet erityisesti Facebookissa ylläpidettävät kymmenet kirpputoriryhmät, joissa voi kaupata vanhoja vaatteita ja muita tavaroita ryhmän muille jäsenille. Useimmiten tavara menee helposti kaupaksi, sillä hinnat ovat kirpputoriryhmissä edullisia.

Vaatteiden myyminen internetissä on kuitenkin prosessi ja se vaatii varsin paljon aikaa, sillä kauppojen sopimisessa ja tuotteiden kuvaamisessa sekä mittaamisessa on tekemistä. Toisaalta myydyistä vaatteista saa vastineeksi rahaa, toisin kuin jos ne vain lahjoittaisi pois. Lisäksi palvelussa on lähes täysi varmuus siitä, että vaatteen käyttö jatkuu uudella ostajalla.

Karellin mukaan kirpputorit ovat vaatteen kierrättämisen kannalta erittäin järkevä vaihtoehto. Tuotteen ympäristökuorman kannalta on parempi, että sitä käytetään sellaisenaan mahdollisimman pitkään. Kuluttajien keskinäinen vaatteidenvaihto ja eteenpäinmyynti on parempi vaihtoehto kuin se, että vaatteen materiaali päätyisi yhden käyttäjän jälkeen tekstiilikierrätykseen raaka-aineena. Myös Ellen MacArthur – säätiö kampanjoi vaatteiden pidemmän käytön puolesta, sillä tällöin kuluttajat saavat suuremman arvon irti ostamistaan vaatteista.

KAIKISTA TUNNETUIN VAATTEIDEN kierrättämisen muoto useimmille lienee erilaiset hyväntekeväisyyskeräykset. Lähin keräyspiste on helppo löytää internetistä ja sen jälkeen tehtäväksi jää vain omien vaatteiden vieminen pisteelle. Facebook-kierrätykseen verrattuna prosessi on huomattavasti nopeampi, eikä jokaista tuotetta tarvitse kierrättää erikseen. Tämän jälkeen esimerkiksi UFF lajittelee nettisivujensa mukaan vaatteet ja lähettää ne joko myymälä- ja tukkumyyntiin, avustuksena Afrikkaan, materiaalikierrätykseen tai polttoon. Toisin kuin kirpputorimyynnissä, kuluttajalla ei siis ole täyttä varmuutta siitä, että lahjoitetut vaatteet päätyvät jatkokäyttöön sellaisinaan.

Karellin mukaan suurin osa vaatekeräykseen tuoduista vaatteista lähetetään ulkomaille, muun muassa Itä-Eurooppaan. Vaatteita on lähetetty aiempina vuosina paljon myös Afrikkaan, mutta nykyään yhä harvemmat tahot haluavat ottaa niitä vastaan, sillä ulkomailta tuodut vaatteet haittaavat maiden omaa tekstiiliteollisuutta. On kuitenkin hyvä, että vaatteen käyttöikä pitenee edes jollain tavalla. Siinä, missä kirpputoriryhmät voivat tarjota toisille mukavaa ajanvietettä ja jopa yhteisöllisyyttä, ovat ne toisille liian aikaa vieviä ja turhaa sääntelyä sisältäviä. Karell ymmärtää, että kaikilla ei ole aikaa tai edes kiinnostusta käyttää kirpputoreja, ja toteaakin, että sellaisessa tilanteessa vaatekeräys on erittäin hyvä vaihtoehto, siitäkin huolimatta, ettei vaatteiden lopullisesta sijoituspaikasta ole varmuutta.

Vaatteiden materiaaleista ja yksityiskohdista tulisi tehdä sellaisia, että mikäli vaate ei enää kelpaa kenellekään käyttöön, se pystytään helposti ohjaamaan kiertoon.

MYÖS VAATEKAUPAT OVAT alkaneet ottaa vaatteita takaisin yhä enemmän. Vastineeksi vaatteiden palautuksesta kuluttaja saa ketjulta alekupongin, joka on sinänsä hyvä motivaattori kierrättämiselle. Toisaalta kaupat eivät jaa kuponkeja hyvää hyvyyttään, vaan tavoitteena on lisätä kuluttajan halua ostaa uutta, eli tehty hyvä voi helposti valua viemäriin heräteostoksen muodossa. Kuten vaatekeräykset, on vaatteiden palauttaminen kauppoihin kuitenkin helppoa kuluttajalle.

Se, mitä vaatteelle kaupassa tehdään, riippuu jälleen kerran sen kunnosta. Karell uskoo, että vaateyrityksetkin lajittelevat saapuvat tuotteet laadun mukaan ja hyödyntävät niitä sen perusteella eri tarkoituksiin. Hyvälaatuiset materiaalit menevät todennäköisesti mekaaniseen kierrätykseen, jossa vaatteet erotellaan kuituihin, jotka hyödynnetään uusina vaatteina tai esimerkiksi imeytysmattoina ja autojen sisusteina. Osa vaatteista päätyy kuitenkin mitä todennäköisimmin suoraan polttoon. Karell haluaa kuitenkin uskoa, että vaateyritykset haluavat hyödyntää saamansa materiaalin mahdollisimman tehokkaasti, eikä polttaminen vaatteiden kierrätyksessä ole ensimmäinen vaihtoehto.

MUTTA TULISIKO VAATEKETJUILLA ylipäätään olla vastuuta vaatteiden hävittämisessä? Kuluttajat kuitenkin ostavat tuotteet, ketjut vain toimivat tuottajina. Karell toteaa, että mikäli kuluttaja tiedostaa, että hänen vaatteillaan olisi ehkä käyttöä jollekulle toiselle, on paras vaihtoehto pistää ne itsenäisesti eteenpäin. Mikä tahansa on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin se, että vaatteita kerääntyy kaapin pohjalle, mistä ne lopulta päätyvät sekajätteeseen. Karell kannustaa yrityksiä ainakin antamaan kuluttajalle mahdollisuuden tuotteen palauttamiseen.

Myös Ellen MacArthur – säätiön raportissa todetaan, että vaateyrityksillä on merkittävä rooli vaatteiden kiertokulun parantamisessa, sillä juuri ne suunnittelevat ja myyvät vaatteita. Siten ne päättävät myös myytävien vaatteiden materiaalit ja sen, kuinka usein uusia vaatteita tulee markkinoille. Kierrätyksen näkökulmasta vaatevalmistajat siis säätelevät hävitettävien tuotteiden laatua ja määrää ja voivat näin ollen valinnoillaan helpottaa prosessia huomattavasti.

KAIKKI VAATTEET EIVÄT kuitenkaan ole niin hyvässä kunnossa, että niitä voisi kierrättää eteenpäin. Monien vaatteiden käyttö lakkaakin siihen, että ne reikiintyvät tai menevät muuten hajalle. Monista rikkinäisistäkin vaatteista saadaan vielä Karellin mukaan eroteltua materiaalia, riippuen toki siitä, mistä materiaaleista tuote itsessään on tehty. Kaikkein helpointa materiaalien kierrätys on, mikäli vaate on selkeästi yhtä raaka-ainetta, eli se on valmistettu esimerkiksi sataprosenttisesti polyesteristä. Tällaisille vaatteille löytyy aina paljon helpommin käyttökohteita materiaalitason kierrätyksessä.

Hyvin usein vaatteissa käytetään kuitenkin materiaalisekoitteita, sillä ne parantavat vaatteiden ominaisuuksia. Esimerkiksi elastaania yhdistetään muihin kuituihin tuomaan vaatteille joustavuutta ja sitä käytetään erityisen paljon esimerkiksi urheiluvaatteissa. Se aiheuttaa kuitenkin monenlaisia ongelmia kierrätysprosessissa, ja Karell toivookin, että elastaanille löydettäisiin tulevaisuudessa jokin korvaaja. Nykytilanteessa kuluttajan pitäisi siis pystyä arvioimaan, valitako ominaisuuksiltaan hyvä materiaalisekoitteesta valmistettu tuote vai varmistaako vaatteen helppo kierrätys ostamalla yksittäisestä materiaalista tehdyn tuotteen.

Harva osaa sanoa etukäteen esimerkiksi sitä, nyppyyntyykö vaate käytössä. Sen sijaan jokainen voi pohtia, sopiiko vaate pitkällä tähtäimellä omaan tyyliin vai onko kyseessä vain sesonkituote, johon tulee myöhemmin kyllästymään.

VAATTEIDEN YLEISEN LAADUN tunnistaminen ylipäätään on asia, joka jokaisen kuluttajan tulisi oppia, sillä laadukkaat vaatteet kestävät luonnollisesti käytössä pidempään ja luovat siten vähemmän tarvetta kierrätykseen. Ilman tekstiilialan asiantuntemusta ostajien on kuitenkin vaikea arvioida vaatteiden ominaisuuksia. Harva osaa sanoa etukäteen esimerkiksi sitä, nyppyyntyykö vaate käytössä. Sen sijaan jokainen voi pohtia, sopiiko vaate pitkällä tähtäimellä omaan tyyliin vai onko kyseessä vain sesonkituote, johon tulee myöhemmin kyllästymään. Heräteostoksia on välillä vaikea välttää, jopa Karell kokee sen olevan haastavaa. Tyylilleen uskollisena pysyminen kuitenkin helpottaa ostosten tekemistä. ”Kun oman tyylinsä tunnistaa, niin kykenee tekemään myös ratkaisuja” Karell toteaa.

Vaatteiden kierrätys on lopulta vasta alkutaipaleellaan oleva ala. Vaikka kierrätysinfrastruktuuri puuttuukin toistaiseksi, on kuluttajalla silti tarjolla vaihtoehtoja vaatevuokraamoista kirpputoreihin asti, eikä niitä kannata jättää hyödyntämättä.

Asialliset

Saatanan saappaat

Kuvittele mielessäsi ylisuuret, mökin kalareissuilla käytettävät, vanhat haisevat nahkasaappaat. Sen jälkeen kuvittele mielessäsi ajatus näiden seksikkyyden perikuvien yhdistymisestä valtaan. Absurdia. Mutta silti täyttä realismia. Miksi?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Helmi Partanen

“Power is a trick, a shadow on the wall, and even a very small man can cast a very large shadow”, todetaan fantasiamaailman valtapeleihin keskittyvässä tv-sarjassa Game of Thronesissa. Mielenkiintoinen kielikuva resonoi tarkemmin pohdittaessa erittäin osuvasti reaalimaailman ja sen poliittisen kentän kanssa.

Tietyt poliittiset voimahahmot onnistuvat luomaan itselleen suuria varjoja. Ei tarvitse miettiä Urho Kekkosta tai Sauli Niinistöä kauemmas. “Poliittiset saappaat”, joita nämä konservatiivisen äijäkulttuurin ilmentymät kantavat mukanaan, ovat kansan ja median silmissä valtavat. Ja näiden aurinkokuninkaina itseään pitävien hahmojen päissä varmasti vielä sitäkin suuremmat. Populismin, arvokonservatismin ja öyhötyksen kukoistaessa Suomen poliittisella kentällä etsivät kansalaiset jälleen messiasta joukostaan johtamaan sen syviä, ”jalomielisiä” rivejä nykypäivän saatanoita, kuten homoja, feminismiä ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mikä meitä näissä voimahahmoissa niin kiihottaa? Miksi ylipäätään tarvitsemme vahvoja, konservatiivisissa arvoissa kylpeviä perinteisiä äijäjohtajia täyttämään edellisten jättämiä ”poliittisia saappaita”?

JOS LÄHTEE POHTIMAAN asiaa saappaiden poliittisen metaforan kautta, joutuu toteamaan sen tuottavan lähes yhtä vastenmielisiä mielleyhtymiä kuin Antti Rinteen pekonipasta, taidonnäyte mäntsäläläisen gourmet-kulttuurin huipulta. Nimenomaan saappaat ovat olleet Suomen poliittisessa kulttuurissa hallinneen äijäkulttuurin ilmentymä. Ne ovat historiallisesti olleet maskuliinisen voiman symboli: iso mies yhdistyy isoihin kenkiin, ja fyysinen voimahan on tietenkin valtaa ja johtajuutta parhaimmillaan! Voi hyvä luoja… Jotain kertoo se, miten usein Matti Vanhaseen liittyvässä uutisoinnissa huomioidaan nimenomaan hänen fyysinen kokonsa merkittävänä vahvuutena, vaikka kaverin karisma on muuten verrattavissa kolmanteen kertaan lämmitettyyn paahtoleipään.

Poliitikot ja mediakenttä ylläpitävät retoriikallaan tämän trendin jatkuvuutta. Esimerkiksi puolueen puheenjohtajan vaihtuessa korostetaan usein sitä, miten suuret saappaat uudella on täytettävänään edellisen jäljiltä. Tämä uutisointi oli keskiössä esimerkiksi viime kesäisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen Ville Niinistön vaihtuessa Touko Aaltoon.

Tämä ”pieni lingvistinen detalji”, joka liittyy saappaiden täyttämiseen retoriikkana, saattaa tuntua merkityksettömältä. Todellisuudessa tämänkaltaiset hallitsevat, fyysiseen kokoon ja voimaan liittyvät metaforat kuitenkin ylläpitävät vallitsevaa tilannetta ja edustavat jatkuvuutta. Eli niin kauan kuin on täytettävä saappaita, johdettava äksyllä maskuliinisella auktoriteetilla ja syötävä sydänkohtauksia aiheuttavaa pekonipastaa ollakseen statuksensa arvoinen johtaja, ovat muutoksen mahdollisuudet heikot. Saapasmetafora on vain yksi esimerkki näitä vallitsevia valtarakenteita ylläpitävistä voimista.

Esimerkiksi keskusta on jo vuosikymmeniä etsinyt uutta messiasta Kekkosen valtaistuimelle. Yllättyykö kukaan siitä, että kaikki spekuloidut kandidaatit Paavo Väyrysestä Esko Ahoon ja Juha Sipilään ovat olleet nimenomaan näitä perinteisen, arvokonservatiivisen äijäkulttuurin edustajia?

Poliittisia saappaita pyritään täyttämään mahdollisimman paljon edellisiä hallitsijoita muistuttavilla hahmoilla. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa poliittisen historian miesvaltaisuudesta johtuen lähinnä miehet nähdään tulevaisuudessakin ainoina sopivina vaihtoehtoina. Äijät on hallinnu ennenkin, ja siksi äijien on hallittava myös jatkossa, räh räh. Yhtä loogista kuin ajatus krapulan estämisestä tequilaa kittaamalla tai aivovaurion ehkäisemisestä kuuntelemalla Petri Nygårdin tuotantoa. Kaikesta huumoriarvosta huolimatta emme tarvitse politiikkaan enää yhtään lisää näitä itseään jumalan valitsemina kekkosina pitäviä Väyrysiä.

ONNEKSEMME TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ tuovan muutosta tähän vallinneeseen kulttuuriin. Vaikka Donald Trumpin valinta ja monet muut kansainvälisen ja kansallisen politiikan trendit taistelevatkin näiden perinteisten, konservatiivisten äijäarvojen puolesta, tuntuvat ne pikemminkin joutsenlaululta ennen uutta aikaa. Saappaiden täyttämisen kaltaiset maskuliiniset metaforat menettävätkin merkitystään oleellisesti, kun johtajuus politiikassa ja taloudessa yhdistyy kategorisesti vähemmän miehiin. Metafora himmenee, kun naiset aletaan nähdä luonnollisena asiana näissä rooleissa yksittäisten poikkeuksien sijaan.

Saappaat retoriikkana näyttävät olevan kuoleva luonnonvarana, ja hyvä niin. Poliittisten johtajien etsiminen täyttämään edellisten saappaita estää muutoksen mahdollisuudet. Kun uusiksi johtajiksi haetaan vain edellisten kaltaisia hahmoja, haikaillaan menneeseen aikaan ja ollaan jo valmiiksi askeleen perässä muutos kun on välttämätöntä, mikäli mielii säilyä relevanttina. Surullisena esimerkkinä tästä menneen haikailusta mainittakoon SDP:n politiikka, joka on Mäntsälän pekonipastakeisarin Antti Rinteen aikana taantunut monilta osin kivikaudelle AY-kähmintöineen ja synnytystalkoineen.

VAIKKA HISTORIAN SANOTAANKIN toistavan itseään, ihmiskunta voi oppia vain virheistään. Saappaiden täyttämisen metaforan maskuliininen historiallinen merkitys on kiistaton. Juuri siksi onkin niin tärkeää kiinnittää huomiota näihin ilmiöihin ja oppia niistä saappaat kun toimivat saatanallisena metaforana myös kaikelle sille taantumuksellisuudelle, jota meidän on syytä halveksua ja inhota politiikassa.

Eräät viisaat miehet ovat sanoneet, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja juuri siksi meidän onkin niin tärkeää tuntea.

Juttua varten on haastateltu poliittisen historian professori Pauli Kettusta.

Asialliset

Kuka saa stalkata ja ketä?

Sosiaalisen median ja rajattoman informaation aikakautena stalkkaaminen on entistä helpompaa ja normaalimpaa. Ihmiset jakavat itsestään niin paljon, että monesta voisi tehdä pelkästään Facebook- ja Instagram-tilien perusteella kattavan profiilin harrastuksista olinpaikkaan kolme vuotta sitten kello 23.54.  

TEKSTI Anni Kekäläinen KUVITUS Lumi Hartikainen

Mua kuumottaa kyl aina kun stalkkaan sen Instagramii, et mitä jos vahingossa tykkään jostain kaks vuotta vanhasta kuvasta.

Mietipä hetki, kuinka monen ihmisen someprofiilin olet käynyt läpi viimeisen kuukauden aikana ottamatta heihin koskaan minkäänlaista suoraa kontaktia. Kuinka monia meistä stalkataan meidän itsemme sitä tiedostamatta?

Kysyin ystävältäni hänen mielipidettään stalkkauksen normalisointiin ja romantisointiin. Hänen mukaansa online-stalkkaus on jo niin normaalia, ettei koe sen olevan stalkkausta ollenkaan. Kasuaali stalkkaus on nykypäivää, ja siitä keskustellaan hyvinkin avoimesti kavereiden kesken. Ennen Tinder-treffejä suoritettu muun sosiaalisen median läpi nuuskiminen ja “vahingossa” toiseen törmääminen kirjastossa saattaa olla monen mielestä aivan hyväksyttävää, jopa söpöä. Ehkä se joissain tapauksissa onkin sitä.

Menin tänäänkin Kaisan kutoskerrokseen lukemaan, koska tiedän, että mun ihastuskin opiskelee aina siellä!

Stalkkaus eli vaaniminen on kuitenkin ollut rangaistava teko Suomessa jo vuodesta 2014 lähtien. Vaanimisen tunnusmerkkien täyttyminen edellyttää sen kohteelle ahdistusta ja pelkoa aiheuttavaa toistuvaa uhkailua, seuraaminen, tarkkailu tai yhteydenotto. Syyttäjä voi nostaa syytteen, vaikka asianomainen ei vaatisi siitä rangaistusta. Kaikki stalkkaus ei kuitenkaan aiheuta ahdistusta ja pelkoa, vaan se on syystä tai toisesta aina tapauskohtaista.

Kenen stalkatuksi tuleminen kiinnostaa ja kenen ahdistaa? Jos se söpö henkilö punaisessa villapaidassa, johon törmäsit Kaisan käytävällä, laittaa myöhemmin Instagramissa yksityisviestillä kutsun kahville olosi saattaa olla otettu, mutta jos tunnistat uuden Facebook-kaveripyynnön tulleen siltä viinanhajuiselta ja huonoa iskurepliikkiä heittäneeltä asiakkaalta, on tilanne aivan toinen.

Me oltiin kavereitten kanssa lentokentällä Justinia vastassa, ootettiin ainakin kuus tuntia!

Myös henkilön status vaikuttaa siihen, nähdäänkö stalkkaus normaalina vai pelottavana. Esimerkiksi julkisuuden henkilöiden saapumista lentokentälle on normaalia odottaa sankoin fanilaumoin, mutta jos sosiaaliseen mediaan lennostaan päivittävä yksityishenkilö kohtaisi määränpäässään häntä kentällä odottavan “fanin”, tämän toiminta tuomittaisiin jyrkemmin.

Missä menee raja? Miksi stalkattavan ja stalkkaajan ulkonäkö, sosiaalinen status ja Instagram-seuraajien määrä vaikuttavat asiaan?

Toi ois vähän pelottava  jos se ois joku vanha pappa, mut se on niin söpö et ei ees haittaa.

Ihmiset ovat monessa asiassa kaksinaismoralistisia: tietynlainen käyttäytyminen sallitaan tietynlaisille ihmisille, vaikka toiminta objektiivisesti katsottuna olisikin yleisesti tuomittavaa.

Ensisilmäyksellä kiinnostava ja silmää miellyttävä henkilö saa toimintansa todennäköisemmin anteeksi kuin muut. Monet eivät edes koe julkkisten kasuaalin stalkkauksen olevan vakavaa, sillä he tietoisesti asettavat itsensä julkisuuteen, jolloin heidän täytyy hyväksyä fanien leppymätön into tavata idolinsa ja tietää heidän olinpaikkansa.

Ei vitsi, ois pitäny kierrellä tänään turistikohteita kaupungilla, näin just Snapistä et se oli käyny Tuomiokirkolla ja satamassa!

Myös eri tilanteissa stalkkaukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Tinder-deitin taustatutkimus koetaan hyväksyttävänä, sillä pyrkimyksenä on yleensä paitsi varmistaa, että kyseessä oleva henkilö on se, joka hän väittää olevansa, myös esimerkiksi yhteisten mielenkiinnon kohteiden löytäminen. Kaupan myyjän etsiminen sosiaalisen median kautta taas nähdään pelottavana, sillä hänen profiilinsa on voitu etsiä hyvin pienen informaation perusteella.

Mun kaveri vois liittyy FBI:hin sen stalkkaustaidoilla.

Tätä kasuaalia, nykypäivänä normaalia ja jopa romantisoitua stalkkausta on vaikea enää verrata rikolliseen vaanimiseen. Ilmiöiden erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ole helppoa. Se, mikä stalkkauksen kohteesta tuntuu imartelevalta, voi näyttäytyä esimerkiksi tämän ystävälle vaarallisena ja pelottavana, sillä kokemukset ovat niin subjektiivisia. Rajanvetoa ei voi tehdä toisen puolesta ja absoluuttista rajaa tuskin on olemassa.

Ilmiöt

Stalkkereiden on aika lopettaa nolostelu!

Somestalkkaan. Niin varmaan sinäkin.

Aamu alkaa parhaiten Instagramia selaillessa, ja kun oma etusivu on selätetty, löytää itsensä kaverinkaverinkaverin profiilista tutkimasta kyseisen henkilön Rooman matkaa vuodelta 2015. Rutiininomaisen stalkkauksen väistämätön seuraus on se, että tuntemattomista ihmisistä karttuu valtava määrä tietoa.

TEKSTI Anni Takanen KUVITUS Iisa Pappi

Enkä ole yksin. Somestalkkaus on ilmiönä niin yleinen, että sille on kehittynyt jo oma kulttuurinen normistonsa; stalkkausta harrastetaan yksin, salaa varjoissa, eikä siitä saa missään nimessä mainita stalkkauksen kohteelle. Vaikka kaikkihan me stalkkaamme. Esimerkiksi tuttavan viimeaikaisesta Kööpenhaminan reissusta kysyminen tuntuu oudolta, jos tuttu ei itse ole tästä henkilökohtaisesti maininnut. Eikä tulisi mieleenkään mainita ensitapaamisella stalkkauksen kohteelle, että “Hei, sähän opiskelit siellä tutalla. Ootko tykännyt?”

JOS KERRAN ME kaikki stalkkaamme, mistä kumpuaa se kulttuurinen ja sosiaalinen yhteisymmärrys stalkkauksen piilottelusta? Kenties syy löytyy suomalaisesta ynseyden kulttuurista. Tuntuu epäluonnolliselta myöntää olevansa niin kiinnostunut muiden elämästä, että omalla vapaa-ajallaan tutkii heidän sosiaalisen median profiilejaan pelkästä uteliaisuudesta. Suomalainen jurottaa yksin kotonaan ja katsoo televisiosta hiihtoa, eikä missään nimessä tutki puolitutun siskon Facebook-tiliä.

Suomalaiseen jurouteen liittyy myös tietynlainen naapurikateus. Naapurilla on aina kaikki paremmin, mutta sitä ei myönnetä itselle eikä varsinkaan naapurille. Naapurikateuden ilmiö tuntuu sosiaalisessa mediassa vahvasti, sillä someen luonnollisesti heijastetaan hieman siloteltu, todellisuutta positiivisempi kuva omasta elämästä. Vaikka tämä tiedostetaan, on silti vaikeaa olla kadehtimatta muiden siistimpiä asuntoja, hulppeampia lomamatkoja, paremmin voivia viherkasveja sekä ravitsevampia vihersmoothieita. Ehkä siksi tuntuukin niin vaikealta myöntää muille syyllistyvänsä heidän profiiliensa ihasteluun.

SOMESTALKKAUS VIE MYÖS aitoutta normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä. Se, ettei uskalla myöntää nähneensä esimerkiksi viimeaikaista lomamatkaa somessa, johtaa teeskentelyyn: “No, mitä kuuluu? Ai, olit matkoilla!” Ehkä olisikin jopa kohteliasta myöntää nähneensä ulkomaanmatkan somea selaillessa sen sijaan, että näyttelee tietämätöntä.

Stalkkauksen status on kieltämättä ristiriitainen: myönnämme kaikki stalkkaavamme, mutta samalla pimitämme sen, ketä stalkkaamme. Tuntuu hassulta, että niinkin yleisestä ilmiöstä tulisi vaieta tosielämässä. Vaikka stalkkauksen kulttuurinen normisto kieltääkin stalkkauksen myöntämisen kohteelle, kenties voimme pienillä askelilla pyrkiä kohti vapaampaa stalkkaussäännöstöä. Tosin tuntemattoman ihmisen kolmen vuoden takaisen lomamatkan mainitsemiseen ensitapaamisella saattaa silti olla vielä matkaa.

Asialliset

Ikuiset kakkoset

Vaikka suomalaisten viinaralli on siirtynyt Virosta Latviaan, Viron elintaso on silti samalla tasolla kuin Suomen 1990-luvulla. Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

TEKSTI Emma Viitanen KUVAT Jennifer Ahlamaa

20. elokuuta 1991 oli merkittävä päivä.

Tallinnan keskustaan oli kokoontunut tuhansia ihmisiä, jotka vaativat maalle itsenäisyyttä. Haaveet itsenäistymisestä olivat käynnistyneet jo 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikan myötä. Pyrkimykset kestivät yli neljä vuotta ja niitä alettiin kutsua “laulavaksi vallankumoukseksi”: nimi juontaa suurista laulujuhlista, jotka saivat neuvostovastaisen sisällön. Myöhään illalla Viron presidentti julisti maan itsenäiseksi. Neuvostoliitto tunnusti kaikkien Baltian maiden itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991.

27 vuotta myöhemmin Viro on kuronut rakoa Suomeen ja Ruotsiin: maassa on länsimaisia mukavuuksia, toimiva terveydenhuolto, maksuton koulutus sekä valtavaa digiosaamista – kolmesta esimerkistä Viro on se, joka houkuttelee yrityksiä maahan e-kansalaisuudella. Perheet tekevät lomamatkoja kaukomaille ja Viro on myös itse suosittu matkakohde. Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1918, ja kuluvan vuoden aikana on juhlittu maan satavuotista historiaa. Läheisten itsenäistymisvuosien lisäksi Virolla ja Suomella on paljon muutakin yhteistä aina kielestä kulttuuriin ja historiaan. Maan juhlaviikoilla Helsingin Sanomissa nostettiin esiin Viron pankin analyytikko Kaspar Oja, jonka mukaan maan elintaso on tällä hetkellä lähes yhtä hyvä kuin Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Ero tuntuu suurelta, ovathan maiden lähtökohdat samankaltaiset.

Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

HELSINGIN YLIOPISTON HISTORIAN tutkija Maiju Wuokko toteaa, etteivät Ruotsin, Suomen ja Viron erilaiset polut ole kovinkaan yllättävät.

“Historian tutkijan näkökulmasta sanoisin, että Suomi, Ruotsi ja Viro ovat hyvin erilaisia. Sinänsä ei ole kovin kummallista, että niiden kehityslinjat poikkeavat toisistaan.”

Ajatellaan vaikkapa Ruotsia. Maa oli satoja vuosia sitten eurooppalainen suurvalta, jolla oli vahva taloudellinen asema. Wuokko huomauttaa, että maan menneisyydestä suurvaltana ponnistaakin ehkä vaurautta, joka näkyy jossain määrin vielä nykypäivänä. Muuallakin kuin kuninkaanlinnassa tai vanhan kaupungin kaduilla.

Siinä missä Ruotsi on menestynyt maailmanpolitiikassa, Suomea ja Viroa yhdistää pitkä historia suurvaltojen alla. Molemmat maat ovat kuuluneet Ruotsin ja Venäjän alaisuuteen, minkä lisäksi Viro on ollut tanskalaisten ja saksalaisten valloittajien hallinnassa. Maat itsenäistyivät peräkkäisinä vuosina, Suomi vuonna 1917 ja Viro vuonna 1918. Viro päätyi kuitenkin osaksi Neuvostoliittoa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisenä valtiona Suomella on siis Viroa huomattavasti pidempi historia. Ehtiihän siinä rakentaa talouskasvua ja elintasoa toisen ohi.

“Muut maat ovat hallinneet Viroa enemmän historian saatossa, ja erityisesti Saksan ja Venäjän välissä oleminen 1800- ja 1900-luvuilla on vaikuttanut Viron kehitykseen. Lisäksi Viro päätyi osaksi Neuvostoliittoa usean kymmenen vuoden ajaksi ja itsenäistyi vasta 1990-luvun alussa. Tällaiset asiat vaikuttavat eri tavoilla ja johtavat erilaisiin kehityspiirteisiin.”

Wuokko kuitenkin huomauttaa, että vaikka Suomi sai nauttia itsenäisyydestä, ei aika ollut Suomellekaan täysin tyyni. Suomen historiaan mahtuu useita eri kausia, muun muassa sisällissota, toinen maailmansota sekä kylmän sodan aika idän ja lännen välissä. Vasta EU-Suomen aikana on täysin rinnoin avauduttu kohti länttä. Ja ylipäätään koko maailmaa.

HISTORIAN VAIKUTUS NÄKYY siis pitkälle, muutoinkin kuin julkisessa keskustelussa ja asenneilmapiirissä. Esimerkiksi sisällissodan vaikutus kansakunnan mielialaan on nykyhetkessä helpompi havaita kuin sen vaikutus elintason kehitykseen. Vaikeat ajat kohtelevat ihmisiä eri tavoin ja luovat elintasoeroja, jotka voivat heijastua elämään vielä pitkään.

Wuokko toteaa, että vieraan vallan alaisuudessa oleminen liittyy mahdollisesti siihen, että maahan kohdistuu sijaintinsa puolesta kiinnostusta eri puolilta. Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastuvat puolestaan talouskasvuun. Nämä vaikutukset voivat olla hyvinkin pitkäkestoisia.

“Esimerkiksi sodat ja sisällissodat saattavat tehdä ison loven valtion kassaan ja ylipäätään koko talouskehitykseen; sen lisäksi, että ne hidastavat kehitystä, saattavat ne katkoa kauppasuhteita muualle maailmaan.”

Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastavat puolestaan talouskasvuun.

KUN PUHUTAAN MAAN sijainnin vaikutuksesta sen menestykseen, mieleen nousevat usein ilmastolliset erot. Ilmastoa pohtiessa eritoten maan lämpötila on ollut vertailun kohteena: kehittyneet maat tuntuvat sijaitsevan pohjoisella pallonpuoliskolla. Väittipä Montesquieukin aikoinaan selityksen löytyvän siitä, että trooppisten maisten asukkaiden ovat laiskempia. Myös maiden luonnonvarojen on katsottu vaikuttavan maiden kehitykseen.

Ilmastolla ei voida kuitenkaan selittää eroja esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Korean, Itä- ja Länsi-Saksan tai Suomen, Ruotsin ja Viron välillä. Myöskin kulttuurit ovat samankaltaisia. Kysymys maiden eroavaisuuksista on vaikea, mutta vastauksia voi yrittää etsiä juurikin politiikan, talouden ja erilaisten konfliktien takaa. Liittyväthän nekin maantieteeseen.

“Jos sodassa menetetään valtava osa väestöstä, se voi vaikuttaa maan elintasoon. Levottomat ajat luovat ylisukupolvisia vaikutuksia terveydentilaan, sillä niihin liittyy paljon puutetta ja pulaa. Jo sillä tasolla, ettei ruokaa ole tarpeeksi.”

WUOKKO KOROSTAA, ETTÄ maiden nousu liittyy pitkälti juuri hyvinvointivaltion kehitykseen. Suomessa kehityksessä oli nähtävissä tiettyjä piirteitä jo sotien välisellä ajalla, mutta toden teolla se alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Talouskasvu oli maassa kovaa, ja pohjoismaisten esimerkkien avulla hyvinvointipalveluja alettiin laajentaa aina 1990-luvun lamaan asti. Panostukset väen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat voimakkaasti maan tulevaisuuteen – näin on käynyt myös Suomen tapauksessa. Esimerkiksi lapsikuolleisuus on Virossa Suomeen verrattuna lähes kaksinkertainen.

“Panostaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon ei ollut varmaan missään Neuvostoliiton alueella ykkösprioriteetti. Varat keskitettiin raskaaseen teollisuuteen ja sotilaalliseen sektoriin. Itsenäistymisen jälkeen ei taas haluttu kehittää hyvinvointimallia pohjoismaiseen tapaan.”

Kun Viro itsenäistyi uudestaan vuonna 1991, Suomeen osui lama. Suomessa havahduttiin hyvinvointivaltion raskauteen ja kalleuteen.

“Tietenkään uusissa, vasta itsenäistyneissä valtioissa ei ajateltu, että ‘Hei, rakennetaan meillekin tuollainen laaja järjestelmä.’ Tavoitteet asetettiin alusta alkaen alemmas.”

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli maa haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

ALUSTA ALKAEN ALEMMAS. Wuokko huomauttaa, että vertailtaessa maita keskenään on syytä muistaa niiden erilaiset lähtötasot. Suomen talous lähti johdonmukaisesti liikkeelle 1800-luvun puolivälistä, mutta Ruotsilla oli tässä vaiheessa jo useampi vuosikymmen etumatkaa. Näin Suomen talous on tullut aina asteen perässä. Virolla on tällä hetkellä sama tilanne. Maan talous oli Neuvostoaikojen jälkeen raunioina, ja uusi suunta asetettiin päinvastaiseksi: haluttiin yhteistyötä lännen kanssa ja vapaa markkinatalous. Muutokset vievät kuitenkin aikaa.

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli valtio haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

“Koulutus mahdollistaa sen, että kertyy inhimillistä pääomaa, joka taas mahdollistaa innovoimisen. Kehittää uutta, omaksua muualta hyväksi havaittuja asioita ja ehkä jalostaa niitä edelleen. Toki muutkin instituutiot ovat tärkeitä, esimerkiksi vakaa poliittinen järjestelmä ja toimiva oikeusjärjestelmä.”

Pisa-vertailussa Suomi ja Viro ovat menneet jo Ruotsin ohi. Maat ovat edelläkävijöitä teknologiassa, eritoten Viro. Mahdollisuuksia elintasoa kohottaviin innovaatioihin siis löytyy. Onko mahdollista, että joku päivä Viro nousee kahden maan varjosta vähintään samalle tasolle? Wuokon mukaan ajatus ei ole ollenkaan mahdoton.

Ja matkustetaanhan halvan viinan perässä jo nyt Viron sijasta Latviaan. Ehkä sekin on jo jokin merkki talouskasvusta ja elintason noususta.