Relevantit

Ihminen syrjii, tekoäly toistaa

Tekoälykin voi olla ennakkoluuloinen. Tunnettuja esimerkkejä on useampia: Sciendossa julkaistussa tutkimuksessa huomattiin, että Googlessa korkeapalkkaisen työn mainosta näytettiin moninkertaisesti enemmän miehille kuin naisille. Microsoftin chatbot oppi hetkessä rasistiksi ja Googlen kuva-algoritmi “tunnisti” tummaihoiset gorilloiksi. Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa taas todettiin, että kone oppi datasta sana-assosiaatioiden mukana ihmismäisiä ennakkoluuloja. Tuntuu vähän ahdistavalta. Eikö tekoälyteknologioista voisi vain, niinku, tehdä intersektionaalisia feministejä?

TEKSTI Ripsa Niemi ja Heidi Puomisto KUVITUS Katri Astala

TEKOÄLY ON NYT joku pöhinän aihe ja asia, josta ainakin pitäisi olla kiinnostunut. Tiivistettynä junaan nyt hyppääville: algoritmit, jotka hyödyntävät tekoälyä, ovat sairaan nopeita ja sairaan tehokkaita. Ne voivat käydä läpi niin paljon dataa sellaisessa vilauksessa, että vastaus kysymykseen, johon ennen meni jopa vuosikymmeniä vastata, voidaan saada jopa sekunneissa.

Aiemmin automatisoitiin päässälaskenta, koska sitä ei ollut mitään järkeä jättää ihmisten tehtäväksi. Nyt tekoälyn kyydissä mennään taas etiäppäin.

Mutta siis tekoälyä soveltavissa teknologioissa ei ole kyse tietenkään vain jostain erityisen nopeista laskimista. Ne pystyvät paitsi analysoimaan dataa, myös luomaan uutta. Kun Spotify suosittelee uutta musiikkia, sen algoritmi tekee päätelmän aiemman tiedon pohjalta. Koska kuuntelit Bon Iverin Skinny Loven vuonna 2009 noin 540 kertaa, ohjelma osaa arvella, että voisit pitää tästä uudesta, toisenlaisesta indieulinasta.

Nyt on tietojenkäsittelytieteen professorin Hannu Toivosen sanoin kyse taas vain uusien toimintojen automatisoimisesta. Muutos on merkittävä, mutta ei tee sen enempää dystopioista kuin utopioistakaan totta. Algoritmit pyrkivät yksinkertaisesti automatisoimaan sen, että havaintojen pohjalta tehdään yleistyksiä. Ettei ihmisen tarvitsisi.

MITÄS SITTEN JOS ne yleistykset ovat seksistisiä? Tai vaikka hiukkasen rasistisia, ableistisia tai muuten vähemmistöjä sortavia?

Algoritmien tekemille valinnoille ei saa perusteluja, ja koodi on usein osa liikesalaisuutta. Yksittäinen koodari ei tosin ole tässä kohtaa yhtään paremmassa asemassa – hän saattaa tietää suuntaviivoja jonkin algoritmin toiminnasta, mutta prosessissa on niin paljon ja niin hienovaraisia yksittäisiä askelia, ettei sitä ole mahdollista seurata taaksepäin.

Päätelmän jäljittäminen olisi yksinkertaisesti niin työlästä, ettei sitä käytännössä voida tehdä. Tähän viitataan usein sanomalla, että algoritmit ovat mustia laatikoita emme voi katsoa konepellin alle. Miten yksittäinen ihminen voi puolustaa oikeuksiaan, jos ei voida tietää, millä perusteella hänestä tehdään päätöksiä?

Miten määritellä käsitteet kuten syrjintä tai sukupuoli niin, että konekin ymmärtäisi?

VASTUUN KANTAVAT KUITENKIN aina ihmiset. Jos haluamme reilun tekoälyn, pitää sitä suunnittelevien ihmisten, eli devaajien ja koodarien, intresseissä olla eettisyys.

“Tekoäly näyttää tekijöiltään ja algoritmeja koodaavien organisaatioiden tavoitteilta. Se ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin sen tekijätkään”, muistuttaa Suomen Tekoälyohjelman etiikka-alatyöryhmän puheenjohtaja ja Saidot.ai:n toimitusjohtaja Meeri Haataja.

It-ala on kuitenkin yhä vahvasti sukupuolittunut. Tivin alkuvuodesta tekemän kyselyyn vastanneiden alan yritysten työvoimasta vain noin 27 prosenttia on naisia. Wired-lehti taas uutisoi elokuussa tekemästään arviosta, jonka mukaan johtavista tekoälytutkijoista naisia on vain noin joka kahdeksas. Näyttääkö tekoäly suurimmaksi osaksi miehiltä?

“Tietynlaisen teknologian kehittäminen on toki valinta, ja tietotekniikassa on aika kauhea sukupuolten epätasapaino”, Aalto-yliopiston professori ja tietotekniikan tutkija Jaakko Lehtinen sanoo.  

“Ei kuitenkaan ole oikein vetää negatiivisia johtopäätöksiä, koska kaikkien tieteentekijöiden motivaatio on tehdä hyvää. He voivat olla siiloutuneita, mutta eivät haluaisi olla”, hän jatkaa. “Siksi se, että keskustellaan avoimesti ja yhdessä eri näkökulmista on tässä hommassa tosi tärkeää.”

PERINTEINEN TAPA LÄHESTYÄ ongelmia on säännellä niitä, niin myös tekoälyn kohdalla. Rajataan mahdollisuutta toimia miten vain ja pienennetään siten epämiellyttävien seurauksien riskiä. Tuttu juttu.

Joidenkin tutkijoiden mielestä tekoälyfirmoja tulisikin säännellä kuten rakennusalaa eiväthän arkkitehdit saa muotoilla kaupunkia taiteellisen visionsa mukaan, vaan he työskentelevät kaupunkisuunnittelijoiden kanssa ja kaavoitusten ja lisenssien rajoissa. Tutkijaryhmä ehdottaa kolmatta osapuolta, jonkinlaista järjestelmiä valvovaa ja sääntelevää elintä.

Suomessa sääntelyä lähestytään nyt alhaalta ylöspäin. Työ- ja elinkeinoministeriön vetämä Tekoälyaika haastaa yrityksiä laatimaan omat tekoälyn eettiset periaatteet. Riittääkö se, jos kaikki eivät halua olla vapaaehtoisesti reiluja?

“Lainsäädäntö on ehdottomasti relevantti vaihtoehto. Tekoälyä on kuitenkin vaikeaa säädellä lailla, sillä se on aiheena niin abstrakti. Lainsäädäntöä tulee pohtia, mutta sääntely ei saa olla hätiköityä”, sanoo hankkeessa vaikuttava Haataja.

Haataja korostaa ongelmien ratkaisemisessa konkretiaa. “Peräänkuulutan konkreettisten ratkaisujen tunnistamista, sillä se vie asioita nopeammin eteenpäin. Mielestäni organisaatioita pitää auttaa ottamaan konkreettisia askeleita kohti eettistä tekoälyä.”

Feministinen teoria ja tekoäly esiintyvät tutkimuskentällä yhdessä nousevissa määrin. Myös monet niistä periaatteista, joita peräänkuulutetaan tekoälyn etiikan kentällä, voidaan ymmärtää feministisinä tai ainakin yhteensopivina feministisen ajattelun kanssa.

Esimerkiksi EU-komissio valmistelee vuoden loppuun mennessä tekoälyn eettisiä linjauksia, jotka perustuvat EU:n ihmisoikeuskirjaan ja The European Group on Ethics in Science and New Technologies -ryhmän (EGE) tekemään raporttiin. EGE:n esittämien perusperiaatteiden mukaan tekoäly ei saa loukata ihmisen luontaista oikeutta kunnioitukseen.  Myös Suomessa valtiovarainministeriön tietopoliittisessa selonteossa todetaan: ”Etenkin datavalintoihin tulee kiinnittää huomiota, etteivät ihmisajattelun vääristymät ja vinoumat kopioidu algoritmeihin.”

Laskeminen automatisoitiin, koska tietokone on yksinkertaisesti tehokkaampi. Voisiko kone olla myös eettisissä valinnoissa ihmistä parempi?

VALTIONVARAINMINISTERIÖ ON OIKEILLA jäljillä, sillä vinoumia ratkoessa katse kääntyy dataan. Juuri data voi saada aikaan sen, että algoritmi ei tunnista tummaihoista ihmiseksi tai naista päteväksi kandidaatiksi kovapalkkaiseen työhön.  

Lehtisen sanoin: emme ole niin kivoja kuin haluaisimme olla. Ronskisti yleistäen: koska maailma on epätasa-arvoisen vino, niin sitä on myös siitä kerätty data. Syrjivän maailman vinoumat opettavat koneenkin syrjimään.

Esimerkiksi kolmea yleisesti käytettyä kasvontunnistusalgoritmia tarkastelleen tutkimuksen mukaan järjestelmän tarkkuus oli huonompi tummien naisten kuin valkoisten miesten kohdalla. Tutkimuksen mukaan pääasiallinen syy sille, että algoritmit eivät osaa tunnistaa eri ihmisryhmiä samalla tavalla, oli opetusdatassa. Kasvontunnistusalgoritmien datassa ei vain ollut tarpeeksi kaikkia sukupuolia ja ihonväriä edustavia esimerkkejä, joiden pohjalta algoritmi olisi voinut oppia.

“Harkitsemattomat datavalinnat voivat luoda uusia vinoumia”, sanoo myös Haataja.

Mainiota! Taas yksi radikaali potentiaali tukahdutettu, sanoisi Brian Winston.

JOTTA PAHIMMAT MOKAT vältettäisiin, tekoälykehittäjien pitäisi valita, kategorisoida ja luokitella dataa paremmin. Feministinen lähestyminen voisi auttaa rekrytointiehdotuksia tekevän algoritmin suunnittelussa valitsemaan, mikä tieto hakijoista on olennaista. Esimerkiksi tieto sukupuolesta tai etnisestä taustasta voidaan poistaa kokonaan algoritmin käyttämästä datasta. Tällaiset datavalinnat ja -luokittelut vaikuttavat suoraan siihen, mitä algoritmi oppii.

Opetusdata lieneekin vinoumien kannalta kriittisin alue. ”En usko, että on mahdollista saada dataa, jolla opettaa koneita, joka ei sisällä biaksia (vinoumia)”, Lehtinen sanoo.

“Datasta ei välttämättä näe päälle, onko se syrjivää vai ei. Esimerkiksi luottopäätöksiä tekevä algoritmi voisi hypoteettisesti ottaa huomioon muuttujina vain tulot, koulutuksen ja postinumeron. Jos kaupunginosat olisivat kuitenkin vahvasti etnisesti eriytyneitä, päätyisi algoritmi todennäköisesti syrjimään etnisyyden perusteella, vaikka se ei olisikaan mukana muuttujana.”

Jotta algoritmi pystyisi olemaan syrjimättä, sille pitäisi pystyä kertomaan tyhjentävästi, mitkä kaikki muuttujat vaikuttavat siihen. Sosiaalisten ongelmien kohdalla puhumme kuitenkin vaikeasti määriteltävistä termeistä. Miten määritellä käsitteet kuten syrjintä tai sukupuoli niin, että konekin ymmärtäisi?

“Meidän ihmisten pitää määritellä, mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Eihän tällaisen määritteleminen ole helppoa, ei ihminen ole sillä tavalla looginen”, Lehtinen sanoo. “Toisaalta, mehän piirrämme hyväksytyn rajaa jatkuvasti lainsäädännössä. Tässä tekoäly tulee mielenkiintoisella tavalla ihmisten tontille.”

“On avoin ja aktiivinen tutkimuskysymys, miten tällaisia biaksia voidaan havaita datasta, ja millä tavalla voidaan muotoilla sellaisia algoritmisia, ohjelmallisia reiluuden määritelmiä.”

Suomessa sääntelyä lähestytään nyt alhaalta ylöspäin. Riittääkö se, jos kaikki eivät halua olla vapaaehtoisesti reiluja?

PALATAANPA IDEAAN TEKOÄLYTEKNOLOGIOIDEN taustalla. Laskeminen automatisoitiin, koska ihminen on erehtyväinen ja tietokone yksinkertaisesti tehokkaampi. Voisiko kone olla myös eettisissä valinnoissa ihmistä parempi?

Ainakin Lehtinen uskoo tekoälyn mahdollisuuteen tuoda esille syrjiviä rakenteita.

“Jos kehittäisimme menetelmän, joka ei todistettavasti syrjisi, voisimme verrata sen tekemiä päätöksiä ihmisten tekemiin. Jos päätöksissä sitten olisi eroja, voisimme saada todistusaineistoa siitä, että ihminen teki syrjivän päätöksen.”

Lehtinen jatkaa: “Jos pystyisimme opettamaan koneelle edes sen, että sukupuolella ei saa olla vaikutusta päätöksiin, niin se voisi pystyä oikeasti tekemään parempia päätöksiä kuin ihminen.”

Ehkä tekoälyn avulla voisimme nähdä enemmän myös itsestämme.

Juttua varten haastateltiin myös opinnoissaan tekoälyn filosofiaan erikoistunutta Otto Sahlgrenia, joka on ollut mukana ROSE-tutkimushankkeessa sekä kehittää parhaillaan Turku AI Societyn kanssa tekoälyn eettisiä ohjeita.

Relevantit

Korpi kaupungissa

Millaista on elää paikassa, jossa ratikkakiskojen sijaan kirskuvat jäät ja jossa ketut ja jänikset ovat jokapäiväisiä vieraita? “Tosi harvahan Helsingissä asuu näin keskellä korpea. Mulle ympäröivä luonto merkitsee ennen kaikkea rauhaa, jota ilman en osaisi olla”, luonnonsuojelualueen tuntumassa asuva Siiri Kiviluoto sanoo. Lähimpään kauppaan täytyy taivaltaa kolmen kilometrin mittainen matka, mutta se ei Kiviluotoa oikeastaan haittaa. “Mut on kasvatettu luonnon kiertokulkua kunnioittaen. Jos meidän pihatielle on satanut yön aikana niin paljon lunta, ettei matkan taittaminen onnistu, sitten mennään kouluun myöhässä”, Kiviluoto kuvailee.

TEKSTI Venla Valtanen KUVAT Jennifer Ahlamaa

KAUPUNGISSA LUONTO MERKITSEE usein jotakin muuta kuin lumisten havumetsien huminaa ja villieläinten kohtaamista. Urbaanissa ympäristössä arkea viheriöittävät esimerkiksi juoksulenkit meren äärellä, partioharrastus ja Meri-Lapin mättäiltä poimitut marjat.

Asfalttiviidakon railoistakin voi kasvaa monenlaisia ruusuja: luontodokumentaristi Petteri Saurio kertoi vuosi sitten Ylen haastattelussa, että kaupunkiluonto osoittautuu usein jopa rikkaammaksi kuin luonto kaupunkien ulkopuolella.

Luonto ei siis onneksi ole piiloutunut maakuntien uumeniin, vaan Stadin sykkeestäkin löytyy monenlaista – onneksi. Lähiluonto on urbaanissa ympäristössä asuvien ihmisten terveydelle, hyvinvoinnille ja viihtymiselle paljon tärkeämpää kuin olemme aiemmin ymmärtäneet.

“Harmaa ja sateinen sää ei estä mua juoksemasta, ehkä päinvastoin. Ilma täyttyy silloin ihanasti hapesta”, kertoo Lotta Kallio lenkkireitillään Eiranrannassa.
Pölyjen pyyhkimistä, sumuttelua ja asettelua oikeisiin paikkoihin. “Huonekasveihin voi lurauttaa vaikka aamukahvin tai vesipullon jämät”, Fedja Kamari vinkkaa.

FEDJA KAMARIN PEIKONLEHTIEN, enkelinsiipien ja muiden kasvien koristama koti kiteyttää oivallisesti sen, ettei luontoa välttämättä tarvitse lähteä metsästämään kaukaa sysimetsistä. Luontosuhdettaan voi lähteä rakentamaan yhtä lailla kuusen kuin ikkunalaudalla hengailevan kaktuksenkin luota. ”Frendit tuovat omia huonekasvejaan tänne hoitoon, koska ne tietävät, että mä osaan hoitaa niitä”, Kamari mainitsee.

Anteeksiantava, helposti innostuva ja herkkä. Näillä sanoilla Kamari kuvailee kasvejaan, joiden biologisten prosessien seuraaminen saa hänet syttymään. “Kun kasvin laittaa toiseen ruukkuun, se vaan jatkaa sen elämää. Se reagoi valoon kasvamalla säteitä kohti. On palkitsevaa huomata, että mun huolenpidolla on oikeasti vaikutusta”, Kamari kuvailee.

Tyyni Kantonen surauttelee fillarillaan ympäri Helsinkiä läpi vuoden. “Ajoin juuri Sipooseen speksimökille”, Kantonen sanoo.
Luonnon voi tuoda likemmäksi esimerkiksi asusteiden avulla. Kreeta Koskijoen näyttävät ruusukorvakorut on tehty suomalaisesta koivusta.

JOSKUS LUONTO SAAPUU kotiin suunnittelemattakin. Anni Mattinen riemastui, kun mummo lähetti hänelle taannoin ämpärillisen mustikoita ja lakkoja bussissa. “Syön mummon marjoja joka aamu puuron kera. Ne muistuttavat Lapin luonnon rauhasta ja kodista”, Mattinen toteaa.  Kamarin tavoin hän koittaa tuoda luonnon lumoa arkeensa pienillä asioilla. Puolukanvarvuista tai havunoksista tehdyt asetelmat rauhoittavat, kun tentit painavat päälle ja keskustan melu tuntuu raskaalta.

Vaaroista ja hiljaisista aarniometsistä voi keskustassa vain haaveilla, mutta luomakunnan kanssa voi kokea yhteyttä vaikkapa tekemällä pieniä tekoja ympäristön parhaaksi: kierrätys, lehtien haravoiminen tai lähiruoan suosiminen auttavat muistamaan, että luonto on lähempänä meitä kuin luulemmekaan.

Usein luonnosta tulee mieleen satumetsä, jossa satakielet livertävät harmonista hymniä ja kaikki näyttäytyy koskemattomana ja puhtaana. Kiinnostavaa kaupunkimaisen ympäristön kannalta onkin se, mitä “oikealla” luonnolla edes tarkoitetaan. ”Ihmiset luulevat viljeltyjen metsien olevan sitä “aitoa ja oikeaa” luontoa. Rivissä kasvavat puut ja muiden kasvuston kerrosten puuttuminen ei kuitenkaan ole luonnollista eikä tue luonnon monimuotoisuutta”, Tyyni Kantonen tuumaa.

Mustikkaa ja lakkaa suoraan Tervolan sydänmailta. “Kaipaan Lapista sekä valoa että pimeyttä. Ne ovat erilaisia täällä Helsingissä”, pohtii Anni Mattinen.
Kuusi vuotta partiota harrastanut Sanni Pohjannoro tietää, miten luonnon helmassa selviää. “Partion ansiosta osaan esimerkiksi tehdä tulen ja majoittua metsässä. En pelkää pimeää tai sitä, että eksyisin”, Pohjannoro toteaa.

KIINNOSTAVAA HAVAINNOITAVAA LÖYTYY, kun vain huomaa katsoa. Sykähdyksen sydänalassa voi saada aikaan auringonsäteiden osuminen merenpintaan, persikkainen aamutaivas tai sisäpihan koivuihin puhkeavat silmut. Usein riittää pelkkä tieto luonnon läsnäolosta, vaikka mitään sanoinkuvaamattoman upeaa ei silmiin osuisikaan. “Lähden stressaantuneena monesti meren äärelle ihan vaan istumaan vähäksi aikaa. Se tyynnyttää mieltä”, Eiranrannassa lenkkeilevä Lotta Kallio sanoo.

Luonnon tyynnyttävää antia todella tarvitaan tässä kiihkeässä ja monimutkaisessa maailmassa. Ilmastoraportin sanoma on, että ilman sitä emme yksinkertaisesti voi elää maapallolla – emme urbaanissa, emmekä maaseutumaisessa ympäristössä.

Talvisin Kiviluoto kävelee koulumatkansa jään yli. Aamun pimeydessä lumen pinnasta kajastavat kaupungin valot, joita kohti on hyvä kulkea luonnon sylistä käsin.

Siiri Kiviluodon kotitalon lähistöllä on suurimmaksi osaksi kesämökkejä – ja metsää. “Jos mulla olisi joskus oma perhe, haluaisin asua tällaisessa paikassa”, hän miettii.
Röyhkeät

Viisi valhetta Mediasta

“Viestintäala. Kas kun ei feministinen tanssiterapia. Näitä koukutetaan [sic] kortistoon tai hesen kassalle aivan liikaa.” – Anonyymi Nro. 86911673

TEKSTI Vilma Ikola KUVITUS Rosa Lehtokari, Alli Alho ja Iisa Pappi

VUONNA 1970 MAAILMA oli kovin toisenlainen kuin nyt: rööki paloi missä ja milloin vain, lauantaimakkara oli viikonlopun kohokohta ja viimeisen sanan kaikkeen sanoi Kekkonen.

Vuonna 1971 perustettiin Helsingin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden yhdistys Media. Samana vuonna asetettiin autoihin turvavyöpakko, Näsinneula avattiin ja homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin. Hyvä vuosi siis.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Vai ovatko? Tässä viisi väitettä siitä, millaista medialaisuus on ollut ja on.

ENSIMMÄINEN VALHE: WIIO OLI MEDIALAISTEN KAIPAAMA JA RAKASTAMA JOHTOHAHMO

VALTIO-OPIN KYLJESSÄ VÄRJÖTELLYT tiedotusoppi sai oman oppituolinsa 1978, kun viestinnällinen monitoimimies ja ideologinen katujyrä Osmo A. Wiio valittiin professoriksi ja tiedotusopin laitoksen esimieheksi. Näin Media sai bissensä ja hauskansa seuraksi Wiion.

Professorin alkoholimieltymyksistä ei Median arkistoissa ole mainintaa, mutta yksi asia on selvä: Wiiolla ei ollut hauskaa medialaisten kanssa. Tiedekunnalle lähettämässään kirjeessä hän ilmoittaa, ettei tule enää kertomaan mielipiteitään opettajainkokouksissa, joissa Median edustaja on läsnä. Syynä tähän oli Demari ja Kansan Uutiset -lehdissä julkaistu artikkeli, jossa tiedotusopin opetusta puitiin Median edustajan antamien tietojen perusteella.

Vaikka Media oli nuori ja viestiminen nykytilanteeseen verrattuna vaikeaa (tiedekunnan ilmoitustaulu toimi pääsääntöisenä tiedonvälityskanavana), edunvalvontaintoa riitti.

ANNA JOUTSENNIEMI OLI Median puheenjohtaja vuonna 1979. Nykyään Akavan Erityisalojen viestintäpäällikkönä toimiva Joutsenniemi kuvailee Wiion professuurin herättäneen keskustelua ja tilanteen kuohuneen sen verran, että tuore puheenjohtaja meinasi tulla katumapäälle. ”Helsingin ja Tampereen yliopistojen tiedotusopit olivat ideologisesti nokkapokkasilla. Organisaatioviestinnän linja, joka Helsinkiin syntyi, oli ylipäätään silloin vielä melko uusi asia ja sen merkitystä haastettiin”, Joutsenniemi kuvailee vallinnutta ilmapiiriä.

Hän pyrki puheenjohtajana rakentamaan siltaa Wiion ja Median välille. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vaikka Joutsenniemi tuli mainiosti toimeen henkilökunnan, myös Wiion kanssa, vastusti osa opiskelijoista organisaatioviestinnällistä näkökulmaa ja Wiion professuuria vahvasti. Media valitti tiedekunnalle esimerkiksi kuinka ”Tutkintovaatimuksia on yksipuolistettu; mm. kaikki marksilaiset teokset on poistettu ja tilalla ovat lähinnä Usalaiset teokset.”

VÄHITELLEN TILANNE KUITENKIN rauhoittui. Tamperelaisetkin kirjoittivat Medialle kirjeen, jossa ilmoittivat Tampereella olevan “pieni joukko yksinäisyteen kyllästyneitä aineyhdistysihmisiä”, jotka tahtoisivat kuulla, miten medialaiset saavat aikansa kulumaan.

Arkistoista ei löydy tietoa medialaisten vastauksesta. Jotain ajankulua saatiin kuitenkin ainakin tietovihkosista, jotka nimettiin myöhemmin Groteskiksi. Lehden alkutaival oli kuitenkin kivinen.

”Groteski-parkaa on haukuttu suttuiseksi, huonotasoiseksi ja sisällöttömäksi räpyskäksi”, totesi nimimerkki AJ vuonna 1980. Hänestä Groteskilla oli jo silloin hauskuus-, hyöty-, tiedottamis- ja sosiaalinen funktio. Vuosien saatossa rakas Groteski on kasvanut kirjoittajan kuvailemasta ”pienestä kellertävästä lehdestä” muutoksia peruskallion lailla kestäväksi laatujulkaisuksi, mutta funktiomme on yhä sama.

TOINEN VALHE: SOSIAALISET MEDIALAISET OVAT KAIKKIEN KAVEREITA

”PÄÄMÄÄRÄNÄ ON KAIKESTA mahdollisesta kuppikuntaisuudesta irtautuminen”, luki toimintasuunnitelmassa jo vuonna 1982. Tästä ylevästä tavoitteesta huolimatta Medialla on ollut sisäänpäinkääntyneen yhteisön maine. Jonnekin kauppakorkeakoululaisten ja journalistien välimaastoon lokeroitavat viestijät unohdetaan kutsua Journalistiristeilylle ja kauppislaiset ihmettelevät, mikseivät medialaiset tahdo tehdä enemmän yhteistyötä.

Kuppikuntaisuuden taidonnäyte oli tietenkin salainen “kaveriporukka” Median miehet, joiden paljastuminen aiheutti ainejärjestön sisällä kohun. Martta Kallionpää, neljännen vuoden medialainen, kirjoitti Ylioppilaslehdessä Median miesten toiminnasta ja omasta pettymyksestään.

Tasa-arvoisena pidetyn ainejärjestön sisällä toimikin mieskerho, johon kutsuttiin vain miespuolisia medialaisia, jotka olivat jotenkin erityisen “hyviä tyyppejä”.

MEDIAN MIESTEN PALJASTUMINEN aiheutti odotetusti pienen kriisin ainejärjestön sisällä. Yhteisössä, jonka ongelmana ovat enemmänkin naisvaltaisuudesta johtuvat stereotypiat, mieskerho oli yllätys. Median miehet ei toiminut Media ry:n alaisuudessa eikä hallitus ollut edes tietoinen sen olemassaolosta. Silti oli selvää, että ryhmän jäseniä yhdistävät tekijät olivat juuri sukupuoli ja järjestön jäsenyys. Ryhmän tarpeellisuutta perusteltiin esimerkiksi miesten vähäisyydellä viestinnän alalla.

Media julkaisi kannanoton, jossa se irtisanoutui Median miesten toiminnasta ja korosti ainejärjestön olevan mainio paikka saada ystäviä ja vaalia jo olemassa olevia ystävyyssuhteita.

Vuoden 2018 puheenjohtaja Emma Viitanen on kuitenkin iloinen tavasta, jolla asiaa käsiteltiin järjestön sisällä. ”Ei tullut sellaista puolesta-vastaan-huutelua, vaan keskustelu oli kunnioittavaa”, hän kuvailee. Jäsenet olivat pettyneitä ja osin järkyttyneitäkin. Miten tämä kaikki oli tapahtunut aivan silmiemme alla? Oliko ryhmä jotenkin Median “eliittiä”? Miksei Media ry riittänyt?

KOLMAS VALHE: MEDIALAISET TIETÄVÄT MITÄ HALUAVAT JA OVAT AINA OLLEET ARVOSTETTU OSA YHTEISÖÄÄN

VIESTINTÄ ON PÄÄAINEENA niin epämääräinen, että edes kaikki opiskelemaan hakeneet eivät tiedä mihin ovat ryhtyneet. ”Miksi viestintä edes on yliopistossa?”, kysyi eräs hakija pääsykoebileissä. Kummallinen kysymys ihmiseltä, joka on oletettavasti viettänyt satoja tunteja pääsykoekirjan parissa.

Syitä pyrkiä opiskelemaan viestintää on toki yhtä monta kuin hakijoitakin. Joku haluaa viestintäkonsultiksi, toinen toimittajaksi ja kolmas ei oikein tiedä vielä, mutta on kiinnostunut viestinnästä sen omnipresentin luonteen vuoksi. Koska valtio-opin ja viestinnän yhdistyminen on vielä suhteellisen tuore muutos, tietynasteinen hämmennys on toki ymmärrettävääkin.

Medialaisia yhdistää kuitenkin viestintää kohtaan tunnetun palavan rakkauden lisäksi myös stereotypioiden taakka.

ENNEN ISOA PYÖRÄÄ viestinnän opiskelijoista suurin osa oli tilastoidusti naisia. Stereotypiat olivat sen mukaisia: medialaisia pidettiin pinnallisena, läppäriensä ja take away -kahviensa taakse piiloutuvana laumana tai vaihtoehtoisesti mukasyvällisinä raivofeministeinä. Medialaiset ovat kuitenkin niin vetovoimaisia, että kelpaavat Cheekin elämäkertaelokuvaankin. Ylimielisiksi viettelyksen kohteiksi.

Stereotypiat kertovat enemmän yhteiskunnastamme kun medialaisista. Tätä todistaa sekin, että siinä missä vuoden 2016 fuksit joutuivat vielä kohtaamaan ennakkoluuloja suhteellisen usein, ei politiikan ja viestinnän opiskelijoihin näytä kohdistuvan samanlaisia oletuksia. Valtio-oppi ja miesoletettujen suurempi määrä koulutusohjelmassa näyttäisi tuoneen akateemista uskottavuutta.

Ylioppilaat, etenkin valtiotieteellisen tiedekunnan, tapaavat esiintyä yhteiskunnan Tulenkantajina, keskustelukulttuurin ja edistyksen tukipilareina. Silti medialaisia koskevat stereotypiat ovat kuin suoraan Yleinen ja mielikuvitukseton seksismi for dummies -oppaasta. Stereotypioita ja alansa kyseenalaistamista vastaan taisteleminen ei ole ainakaan saanut järjestöä avautumaan ulkopuolisille, vaan ennemminkin luonut toiseutta ja me vastaan muut -asetelman. Kun olemassaoloaan joutuu perustelemaan ulkomaailmalle jatkuvasti, ei aikaa ja energiaa juuri jää muuhun.

NELJÄS VALHE: MEDIALAISET SUORASTAAN REVITÄÄN HYVIIN TÖIHIN

LAULUSSA TODETAAN VALTIOTIETEELLISEN tiedekunnan postinumeron (00170) olevan yhdentekevä, sillä opiskelijasta tulee kuitenkin joku hiton poliitikko, joka päätyy kortistoon. Medialaiset ovat tottuneet kuulemaan alumniensa sankaritarinoita, joissa töihin on revitty kesken opintojen. Valmistuminen ei olekaan pakollista, sillä luja osaaminen korvaa puuttuvan gradun. Työelämään tuntuu olevan kamala kiire. Kilpailu on kovaa ja tarve todistella omaa osaamista ja turvata tulevaisuutensa suuri.

Jos medialainen onkin pelätty ideologioita puhkuva vihervasemmistolaismädättäjä, karsiutuvat turhat luulot edistyksestä ja kehityksen mahdollisuudesta viimeistään työelämässä. ”Mä tiedän kokemuksesta, että kun nuoret ihmiset tulee tälle alalle; ne on täynnä omaa idealismiaan. Mutta kun ne on tällä alalla vähän aikaa ollu niin kyllä idealismit karisee. Ei työmarkkinaelämässä tee idealismilla yhtään mitään.” kirjoitti Tero Hautala muinoin Groteskissa pomonsa todenneen hänelle alan liiton työharjoittelussa.

Yle aloitti kesätoimittajahakunsa lokakuussa. Hakemuksen ja videohaastattelun jälkeen jatkoon päässeet saivat osallistua puoli päivää kestävään rekrytointipäivään, johon sisältyi muun muassa ryhmähaastattelu. Millä muulla alalla kolmen kuukauden määräaikaista työsuhdetta haetaan yli puoli vuotta aiemmin ja kulutetaan hakuprosessiin työpäivän verran aikaa?

Viestinnän alallakaan tilanne ei ole erityisen valoisa. Viime vuonna eräs helsinkiläinen viestintätoimisto kyykytti harjoittelijaa ja muun muassa asensi videokameran hänen työpistelleen. Sairaslomaa ei herunut, sillä ”kaikkien muidenkin on vähän venyttävä”. Harjoittelujakso jäi opiskelijalta kesken.

Finnair haki vuonna 2016 viestintäharjoittelijaa. Palkka: lounas ja käyttöoikeus yhtiön kuntosaliin. Ja tietysti sitä kuuluisaa kokemusta ja näkyvyyttä.

VIITANEN KOROSTAA TYÖELÄMÄÄN tutustuttamisen olevan edunvalvonnan ohella Median tärkeimpiä tehtäviä. ”Opinnoissamme ei ole kovinkaan paljoa käytännönläheisyyttä, joten on todella tärkeää käydä tutustumassa mahdollisiin tuleviin työpaikkoihin ja päästä kokeilemaan esimerkiksi case-työskentelyä”, hän pohtii. ”Kaiken sen ’Mitä mä nyt haluisin opiskella täällä’ -pohdinnan keskellä on hyvä nähdä työelämää monipuolisesti.”

Teoreettisen tiedekunnan teoreettinen koulutusohjelma jättää paljon opiskelijan oman aktiivisuuden varaan. Tällä hetkellä ainejärjestö pyrkii paikkaamaan käytännön osaamiseen jääviä aukkoja. Täysin puolueettomasti voidaan todeta esimerkiksi Groteskin tarjoavan journalistin urasta haaveileville sitä kuuluisaa substanssiosaamista. Huhujen mukaan ainejärjestön yrityssuhdevastaavat ovat työmarkkinoilla yhtä kuumaa valuuttaa kuin salaa saastutetulla tietokoneella louhitut bitcoinit.

VIIDES VALHE: OPISKELIJAT OVAT ULALLA, MUTTA YLIOPISTON PUOLELLA KAIKKI ON HYVIN

YLIOPISTON TAVOITE EI ole tehdä medialaisista valmiita, tietyn alan ammattilaisia, vaan asiantuntijoita. Mutta mikä on todellinen asiantuntijuuden tunteen taso, kun Twitter-mainoksetkin jauhavat kenen tahansa voivan muuttua SoMe Tohtorixxi suunnilleen viikon nettikurssilla? Henkilökohtaisen joukkoviestinnän maailmassa jokainen on oman elämänsä viestintäasiantuntija ja jokainen, joka on joskus avannut JSN:n sivut, tietää journalismista kaiken.

Lähes kaksi vuotta Ison Pyörän pyörähtämisen jälkeen kaikki on yhä levällään. Rahaa ei ole sen paremmin tiedekunnilla kuin opiskelijoillakaan. Vanhan tutkinto-ohjelman mukaan opiskelevat manaavat muuttuneita kurssisisältöjä ja yleistä kaaosta.

HENKILÖKUNTAKIN ON TIUKILLA uusien koulutusohjelmien etsiessä yhä muotoaan. Tämä näkyy jo siinä, että Yhteiskuntateoriat-kurssin korvauduttua Johdatuksella politiikan ja organisaatioiden tutkimukseen luki diojen alareunassa ”Johdatus valtio-oppiin”. Kursseja on kursittu kokoon kovalla tahdilla samaan aikaan kun opiskelijat ovat ruuhkauttaneet opiskelijapalvelut.

Yliopiston sisäisessä raportissa koulutusohjelman henkilökunta kuvailee tilannetta vaikeaksi. Politiikan ja viestinnän yksikkö suoltaa ulos 27 % tiedekunnan maisteritutkinnoista, vaikka sen opetushenkilökunta on vain 16 % tiedekunnan kokonaismäärästä. Tämä on selkeästi tärkeää, sillä se mainitaan raportissa kahdesti. Opetustyö vie resursseja tutkimukselta. Yksiköllä sujuu kuitenkin verrattain hyvin. Raportissa mainitaan esimerkiksi Median entinen puheenjohtaja Anu Kantola, joka pitää oppiaineen profiilia korkealla.

Tunnelma on silti raskas. Yliopiston sisäiset uudelleenjärjestelyt, irtisanomiset ja Iso Pyörä ovat aiheuttaneet stressiä, epävarmuuden tunnetta, lisänneet tutkijoiden hallinnollisia tehtäviä ja kylväneet epäluottamusta johtoa kohtaan. Raportissa on silti jotain lohdullistakin: opiskelijat eivät selkeästi ole ainoita, jotka tuntevat jääneensä pyörän alle.

LOPPUTULOS

”NÄYTTÄÄ SIIS SILTÄ, että Tiedotusoppi jatkaa kaikkine epäkohtineen samoilla linjoilla aiottujen muutosten törmätessä joko määrärahojen puutteeseen tai yleisesti ottaen koko järjestelmän joustamattomuuteen — siitäkin huolimatta, että aineesta hyvää vauhtia on tulossa yksi suosituimmista aineista Valtiotieteellisessä tiedekunnassa”, Tero Hautala pohti tilannetta Groteskissa viime vuosituhannella.

Maailma on muuttunut, niin myös Media. Edustettava tutkinto on muuttunut tiedotusopin sivuaineesta omaksi pääaineekseen ja takaisin valtio-opin pariksi. Lokaa tulee niskaan välillä yhteisön, välillä yliopiston suunnalta. Työelämän ehdot muuttuvat, ala muuttuu. Minkään pysyvyyteen ei voi luottaa. Varmaa on vain ainejärjestön perustehtävä: opiskelijoiden etujen valvominen ja heidän jaksamisestaan huolehtiminen. Ja bisse ja hauska.

Relevantit

Koe kärsimys

Koe-eläimiä käytetään vuosittain Suomessa kymmeniä tuhansia. Niiden avulla kerätään arvokasta tutkimustietoa. Mutta onko olemassa vaihtoehtoisia menetelmiä? Mihin koe-eläinten käytön oikeutus ylipäänsä perustuu?

TEKSTI Aku Houttu ja Emilia Tiainen KUVAT Paavo Jantunen

ELÄINKOKEET JA NIIDEN oikeutus on yksi peruskoulu-etiikan tyypillisimmistä keskustelunaiheista. Ne herättävät aina kannatusta ja vastustusta. Asiaa harvoin pidetään mustavalkoisena, sillä sitä se ei ole. Eläinkokeet ovat eittämättä osasyy lääketieteen kehitykselle, jonka kautta miljoonien ja taas miljoonien ihmisten ja eläinten henki on pelastunut. Mutta entä ne toiset miljoonat, jotka uhraavat pakotettuina oman elämänsä tieteelle? Onko koe-eläimillä oikeuksia?

Kosmetiikassa eläinkokeiden käyttö kiellettiin EU:n alueella jo vuonna 2004. Sitä ei kuitenkaan ole kielletty lääketieteellisissä kokeissa. Suomessa jokainen uusi lääkeaihio on testattava eläimillä ennen kuin se voi saada luvan kliinisiin kokeisiin. Luonnollisesti eläimiä käytetään tässä yhteydessä myös opetustarkoituksiin. Koe-eläinten käyttöä säätelee niin sanottu 3R-periaate. Se perustuu korvaamiselle, vähentämiselle ja parantamiselle (Replacement, Reducement, Refinement). Eläimiä saa käyttää vain pakon edessä ja niille aiheutuvat haitat tulee minimoida.

Kokeiden suorittamista varten on haettava lupaa erilliseltä hankelupalautakunnalta, joka on valtioneuvoston asettama. Jokainen eläinkoelupahakemus arvioidaan ennakkotietojen perusteella, mutta vain osan onnistuminen arvioidaan jälkikäteen hankkeen päätyttyä. Kuitenkin eläinkokeisiin liittyy valvontaa, josta vastaavat Etelä-Suomen ja Itä-Suomen aluehallintovirastot. Ne valvovat esimerkiksi tiloja ja laitteita koskevien kriteerien täyttymistä. Lisäksi varmistetaan eläimiä hoitavan ja kokeita tekevän henkilökunnan ammattitaito. Tämän lisäksi koe-eläimiä käyttävien tulee pitää kirjaa eläimistä ja niiden käytöstä aluehallintovirastoa varten.

3R-periaatteen turvaamiseksi toimii TOKES eli Tieteellisiin tai opetustarkoituksiin käytettävien eläinten suojelun neuvottelukunta. Oppikirjamaiseen pluralistiseen malliin pohjautuen sen jäsenet tulevat monipuolisista taustoista yhteiskunnan eri aloilta. Neuvottelukuntaan kuuluukin jäseniä esimerkiksi tieteestä, teollisuudesta ja eläinsuojelujärjestöistä.

Erilaisia näkökulmia kokeiden käyttöön ja tarpeellisuuteen löytyy. Eläinten oikeuksien edistämiseksi toimiva kansalaisjärjestö Animalia toimii vahvasti koe-eläinten käytön lopettamiseksi, mistä juontuukin yhdistyksen alkuperäinen nimi Koe-eläinten suojelu ry. Heidän sanomansa on se, että eläinten käyttö kokeissa on ongelmallista. Lääketieteellisessä tarkoituksessa ne ovat usein epätarkkoja eivätkä anna luotettavia tuloksia verrattuna muihin metodeihin. Tämä on näkemys myös tieteessä, ja siksi koe-eläinten käyttö rajoittuukin pitkälti tilanteisiin, joissa vaihtoehtoisia menetelmiä ei voida käyttää.

ELÄINTEN HENKIÄ SÄÄSTÄVIÄ vaihtoehtoisia menetelmiä on olemassa, ja niitä voidaan käyttää usein paremmin tuloksin kuin eläinkokeita. In vitro -tutkimuksessa kokeita voidaan tehdä koeputkissa esimerkiksi kudosviljemillä. Tällöin ei tarvita elävää elimistöä, eli koe-eläintä. Kudoksia kerätään esimerkiksi leikkausten yhteydessä ja kuolleilta. Ihmiskudosten saatavuus on kuitenkin rajoitettua, ja osin kudosviljelytutkimuksessa käytetäänkin kuolleiden eläinten soluja, joita on saatavilla nopeammin.

Ihmisperäisiä solulinjoa on mahdollista tuottaa nopeasti tutkimuskäyttöön viljelemällä, ja niistä tunnetuin on HeLa-solu. Se on peräisin kohdunkaulan syöpään 1950-luvulla kuolleen Henrietta Lacksin kasvaimesta. Mahdollisuuksia on myöskin elävien organismien ulkopuolella. Kemiallisia tai fysikaalisia vaikutuksia voidaan mallintaa tietokoneiden avulla.

Vaihtoehtoisten menetelmien kehittämistä varten on Suomessa perustettu Tampereen yliopiston yhteyteen Finnish Centre for Alternative Methods (FICAM). Se keskittyy ihmissolujen käyttöön perustuvien kudosmenetelmien kehittämiseen ja tiedon jakamiseen. Vaihtoehtoiset menetelmät ovat kuitenkin kehitysvaiheesssa ja todellisuus on se, että eläinkokeisiin joudutaan turvautumaan vielä pitkään.

Mutta entä ne toiset miljoonat, jotka uhraavat pakotettuina oman elämänsä tieteelle?

MUTTA MIKSI ELÄINKOKEET ovat ongelma? Lääketieteen tarkoitukseksi voidaan ajatella ihmishenkien pelastaminen tai ihmisten hyvinvoinnin kasvattaminen. Eikö tämän tarkoituksen nimissä voida perustella, että eläinten käyttäminen on hyväksyttävää? Toisaalta voidaan nähdä, että eläinten hyvinvointi on osa ihmisten hyvinvointia, eikä niitä tule kohdella miten tahansa. Animalia esittää yhdeksi pohjimmaiseksi ristiriidaksi eläinkokeiden käytössä sen, että eläimiä voidaan käyttää kokeissa, koska ne ovat riittävän samanlaisia luotettavan tiedon saamiseksi. Samalla eläimet ovat kuitenkin niin erilaisia, että ne soveltuvat koekäyttöön. Koe-eläinten käyttöön ja eläinten oikeuksiin ylipäänsä liittyykin keskeisesti se, minkälaisen arvon me annamme niille.

Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa työskentelevän ja eläinten oikeuksia tutkineen Visa Kurjen mukaan ainakin tuntoisilla eläimillä, kuten hiirillä muttei banaanikärpäsillä, on oikeuksia. Nämä ovat sekä moraalisia että juridisia. Kokeissa eläimillä on moraalisesti oikeus kokea niin vähän kärsimystä kuin mahdollista. Juridisesti oikeudet näkyvät esimerkiksi laissa, joka suojelee tieteellisiin tai opetustarkoituksiin käytettäviä eläimiä. Rajatussa mielessä eläin on tämän perusteella oikeussubjekti, kuten ihminen on, eikä vain omaisuutta.

Kurjen mukaan koe-eläinten käytön eettisyyttä voidaan yleisellä tasolla lähestyä kahdesta näkökulmasta, jotka ovat tuttuja yleisemmänkin tason eettisistä pohdinnoista. Eläinkokeita voidaankin tarkastella seurausetiikan mukaan, missä olennaista on koe-eläinten käytöstä saatu hyöty. Jos ihmiselle koituva hyöty on suurempi kuin eläimelle koituva haitta, voidaan sitä pitää hyväksyttävänä.

Velvollisuusetiikan mukaan eläimiä taas on kohdeltava päämäärinä itsessään, eikä siis vain välineenä suurempaan hyötyyn. Mikäli eläimet lasketaan verrannollisiksi ihmisten kanssa, niitä ei tiukasti velvollisuusetiikan mukaan ajateltuna tule käyttää kokeissa. Tästä on kuitenkin mahdollista poiketa, jos eläimet jollain tavalla hyötyisivät itsekin kokeista. Tällaisia tilanteita voisi olla esimerkiksi hoidon kehitys sairauksiin, jotka vaivaavat eläimiä. Kurki mainitsee tämän olevan radikaali näkemys, jolle kuitenkin löytyy kannatusta. Tyypillistä on näiden eettisten näkemysten yhdistämiseen pyrkiminen.

Kurjen mukaan käytännöllisemmälle tasolle siirryttäessä koe-eläinten käyttöä koskevat eettiset kysymykset voidaan jakaa ainakin kolmeen ryhmään. Ensimmäiseksi voidaan pohtia käyttöä kosmetiikkateollisuudessa. Kurki päätyy vastaamaan tähän samoin kuin Euroopan Unioni: eläinkokeiden käyttö ei ole hyväksyttävää kosmetiikkateollisuudessa, sillä jos niiden turvallisuudesta ei ole varmuutta ilman testaamista, ei kyseisiä tuotteita pitäisi valmistaa ollenkaan.Toiseen ryhmään voidaan voidaan laskea koe-eläinten käyttö tutkimuksissa, joista ei ole odotettavissa selkeää ja konkreettista hyötyä. Kyseessä voi olla esimerkiksi opetuskäyttö tai perustutkimus, jolla ei ole spesifejä päämääriä. Kurki pitää tätä vaikeana kysymyksenä. Yleisesti tämänkaltaiselle käytölle löytyy puolustusta, sillä perustutkimus on tieteen ytimessä, mutta on silti vaikeaa löytää varsinaisia perusteita eläinten käyttämiselle. Sama pätee myöskin esimerkiksi eläinten leikkelyyn koulubiologian opetuksessa.

Viimeiseen, kolmanteen ryhmään kuuluvat ne kokeet, joista voidaan selkeästi odottaa olevan hyötyä ihmiselle. Kurki näkee, että koe-eläinten käytölle voidaan löytää perusteita, varsinkin jos hyöty on pitkäaikainen ja koskee hyvin suurta määrää ihmisiä. Perusteiden löytäminen muuttuu hankalammaksi, mikäli hyöty koskettaa vain pientä ja rajattua joukkoa. Kurjen mukaan tieteen tulisi pyrkiä vaihtoehtoisten menetelmien käyttöönottoon. Tämä onkin nykyisen koe-eläinlainsäädännön lähtökohta ja näkyy konkreettisesti esimerkiksi juuri 3R-periaatteen käytössä.

KAIKEN KAIKKIAAN VOIDAAN sanoa, että ihmiset ovat nähneet eläinten käytön oikeutettuna näihin päiviin asti. Viime vuosikymmenten aikana koe-eläinten käytön saavuttaessa huippunsa on asiaa alettu problematisoimaan. Tutkimus ja sen myötä ihmiset ovat väistämättä hyötyneet niiden käytöstä, mutta nykyisin vaadittuun tarkkuuteen ei enää eläimiä käyttämällä parhaiten päästä. Lainsäädäntö sallii eläinkokeiden käytön, mutta tähtää niistä luopumiseen.

Toistaiseksi uusille tutkijoille opetetaan vielä koe-eläinten käyttöä, mutta tulevaisuus on vaihtoehtoisissa menetelmissä, kuten solulinjoissa. Ne ovat myös taloudellisesti tehokkaampia, sillä niiden ylläpitoon ei vaadita häkkejä eikä hoitajia. Joku päivä maailmamme on vielä eläinkokeeton.

 

Röyhkeät

Pelkkää paskaa tilalla

He ovat pilanneet jotain hyvää. On aika avautua.

TEKSTI Emma Viitanen KUVITUS Roosa Kontiokari

Keski-ikäiset Facebookin

Nettipoliisi Marko “Fobba” Forsskin sen sanoi: keski-ikäiset ovat pilanneet Facebookin. Muistaako kukaan samanlaista vihapuheen määrää siihen aikaan, kun Facebookiin päivitettiin “kaupungille kamujen kaa (::”, “nyt nuq →” tai “ihan parasta luokkaretkellä ft. parhaat <3”?

Taannoisessa Groteskin haastattelussa Forss kuvaili nykyistä tilannetta kyläkokoukseksi, jossa parilta rähisijältä ei saa mikrofonia pois. Siltä se vaikuttaakin, ainakin kun katsoo iltapäivälehtien kommenttiosioita. Eikä tilanne ota rauhoittuakseen.

Facebookin piti pelastaa habermasilainen julkisuus globaalissa mittakaavassa. En ole vielä täysin vakuuttunut.

Donald Trump Amerikan

Paljon on tapahtunut reilussa puolessatoista vuodessa. Kytkökset Venäjään, monet potkut, maksut Stormy Danielsille, jatkuvat hyökkäykset mediaa vastaan, lasten erottaminen vanhemmistaan Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla. Siinä vain muutama juttu.

Ikävä Obamaa.

Jukka Kola yliopiston

Vuonna 2017 uutisoitiin Yorkin yliopiston professori Sue Scottin riippumattoman työryhmän raportista, jossa kävi ilmi vakavia ongelmia Helsingin yliopiston johdossa. Jukka Kola toimitti tuolloin rehtorin virkaa ja ohjasi yliopistoa läpi suurten rakenteellisten muutosten. Niitä olivat muun muassa koulutusohjelmien uudistus sekä valtionrahoituksen merkittävä pieneneminen.

Raportissa kritiikkiä saivat erityisesti itsevaltainen johtaminen sekä huono viestintä. Työntekijöitä ei kuunneltu, irtisanomisista ei tiedotettu tarpeeksi hyvin. Niin opiskelijat kuin henkilökuntakin olivat tyytymättömiä. Ja ovat varmaan edelleen.

Lähetin erään kurssin opettajalle palautepyynnön noin vuosi sitten. Vastausta ei ole vieläkään kuulunut. Saan tasaisin väliajoin kuulla, etten mahdu ilmoittautumilleni sivuainekursseille. Pienryhmäopetusta ei ole ollut aikoihin.

Mutta hei, huippuyliopisto! Saatiin tosi hyvä sijoitus Shanghai Rankingissa!

“Netflix & Chill” sanonnan keksinyt tyyppi rennot leffaillat

Tuntuu vaikealta pyytää deittiä katsomaan leffaa ilman väärinymmärrysten vaaraa. Että kiitos vaan.

Atte Jääskeläinen Yleisradion

Tarina lienee tuttu monelle, mutta tiivistetään silti: toimittaja Salla Vuorikoski kirjoitti marraskuussa 2016 uutisen pääministeri Juha Sipilän sukulaisten kytköksistä kaivosyhtiö Terrafameen. Sipilä suuttui, lähetti monta sähköpostia ja kirjoitti muun muassa, että “Arvostukseni Yleen on nyt täysi nolla, ei tietysti poikkea teidän arvostuksestanne minua kohtaan. Tasoissa ollaan. t. Juha”. Niin.

Viestirumban jälkeen Yleisradion johto päätti perua Sipilää koskevien juttujen julkaisemisen. Syntyi kohu, jonka jälkeen Yle sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen poliittiseen painostukseen taipumisesta. Silloin vastaava päätoimittaja Jääskeläinenkin ymmärsi viimein lähteä muihin tehtäviin.

Jonnet Jodelin

Hnngh. Menkää jo muualle.

Sanna Ukkola Pressiklubin

Ruben Stiller ehti juontaa Pressiklubia vuodesta 2009 asti, kunnes päätti jättää ohjelman keväällä 2017. Paikalle napattiin Stilleriä tämän sairauslomalla tuurannut Sanna Ukkola.

No, eihän se enää ollut sama juttu. Pressiklubille sanoimme lopulliset jäähyväiset tänä vuonna, kun Yleisradio päätti vaihtaa ohjelman tilalle Ukkolan ja Marja Sannikan Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelman. Ja samalla pistettiin uusiksi myös Pressiklubin sosiaaliset mediat, joiden tykkääjät siirrettiin suoraan seuraamaan Sannikkaa ja Ukkolaa.

Lepää rauhassa, Pressiklubi. Kiitos kaikesta.

Maanviljelyn keksijä elämänlaadun

Historioitsija Yuval Noah Harari ravisutti maailmojamme toteamalla Sapiens -teoksessaan, että neoliittinen vallankumous on “historian suurin huijaus”.

Maanviljelystä seurasi väestöräjähdyksiä, hierarkkisia yhteiskuntarakenteita ja ruokavalion yksipuolistumista. Keho alkoi rappeutua, kun ihminen oli sidottu raskaaseen työhön. Maanviljelyn keksijää voimmekin kiittää esimerkiksi rasitusvammoista.

Taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen kuvaili metsästäjä-keräilijöiden eläneen “mukavaa elämää pähkinöitä keräillen”. Minäkin haluan.

Milleniaalit, kaiken

Nenäliinat, pankit, öljy, murot, parisuhteet, avioerot, kasvokkainen vuorovaikutus, tavaratalot ja seksi. Siinä vain muutama niistä monista asioista, jotka milleniaalit ovat Googlen mukaan pilanneet.

Pyydän anteeksi koko työryhmän puolesta.

UniCafe meksikolaisen ruuan

Meksikolainen uunimakkara.