2015

Rakas Helsinki

jalmari sarla

”Kaupunkiin ei kannata rakastua, sillä se ei pysty rakastamaan sinua takaisin”, sanoi muuan laulaja bändinsä keikalla Tavastialla vuosia sitten. Laskin katseeni hieman häpeillen alas, sillä vahinko oli jo tapahtunut.

Ihastuin sinuun, Helsinki, ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä keräillessäni olutpullojen korkkeja Sibelius-puistossa. Varttuessani aloin pikku hiljaa rakastua raitiovaunuihisi, joissa on etenkin sunnuntai-iltaisin niin tyhjää, että matkat tuntuvat suorastaan terapeuttisilta. En kerro sinulle tunteistani tarpeeksi usein, mutta toivon, että aistit kiintymykseni kepeistä askelistani ja kevyestä hengityksestäni kävellessäni pitkin katujasi.

On kuitenkin myönnettävä, etten aina kuule rakkauteni sointuvaa vastakaikua. Tallatessani vahingossa takana huojuvan eläkeläisen hintelälle jalalle ruuhkabussissa tai juostessani maallinen omaisuuteni kainalossa pakoon Koffin puiston sadettajia olen lähinnä ärsyyntynyt sinuun. Olet niin pieni paikka, ettei kukaan voi mennä minnekään törmäämättä kolmeen lukiokaveriin, kahteen yhden illan juttuun ja ala-asteen ruotsinopettajaan. Mutta meillä kaikilla on puutteemme, ja jos minun on välillä siedettävä pieniä piirejäsi, voin ainakin luvata yrittää.

Polkiessani pyörälläni Pitkänsillan yli kohti Hakaniemen katoilla siintäviä valokirjaimia, ympärilläni peilityyntä vettä, tunnen jotakin. Kun kesäinen aamuyön auringonnousu valaisee Viiskulman mukulakivet ja postinjakaja nakkelee hesareita Punavuoren postilaatikoihin, tunne vahvistuu. Ja kun helvetillisen suuri lokki, joka rääkyy kuin teurastettava, viuhahtaa korvani ohi ja ulostaa salaattikippooni Tuomiokirkon portailla, tunne saa nimen: olen onnellinen. Ja siitähän rakkaudessa pohjimmiltaan on kyse, onnellisuudesta.

Haluaisin ajatella, että keikalla kuulemani fraasi oli vain välispiikki – olen nimittäin varma, että sinäkin rakastat minua. Miten muuten olisin saanut sinulta niin paljon? Ilman sinua minä en olisi minä. Äläkä huoli, en ole lähdössä mihinkään. Sinulla on aikaa oppia sitoutumaan.


Kuva: Jalmari Sarla

2015

In Georgia much wine, much food, much everything

TEKSTI JA KUVAT Kira Keini, Saarlotta Virri, Jenni Jääskeläinen, Anki Sipilä & Elina Hyvölä

Georgia_gpb

Median matkakokoonpano vuosimallia 2014 suuntasi toukokuussa demokraattisen äänestyksen perusteella Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin. Mystinen ja monelle tuntematon matkakohde avasi vieraanvaraiset ovensa viidelle viestinnän opiskelijalle.

Kaukaasiassa Mustanmeren rannalla sijaitsevassa Georgiassa on 4,9 miljoonaa asukasta – se on siis väkiluvultaan noin Suomen kokoinen. Suomessa Georgiasta käytettiin nimitystä Gruusia vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja maa itsenäistyi. Tästä muistona on myös Unicafen kaalilaatikon nimi.

Yleisen määritelmän mukaan Georgia kuuluu maantieteellisesti lähes kokonaan Aasiaan, mutta sen kulttuuriset, historialliset ja uskonnolliset siteet Eurooppaan ovat vahvat. Suurin osa georgialaisista on ortodokseja.

Monien muiden neuvostomaiden tapaan Georgia on itsenäistymisensä jälkeen pyrkinyt lähentymään länttä, ja sen välit Venäjään ovat viileät. Se onkin ilmaissut halunsa liittyä sekä sotilasliitto Natoon että Euroopan Unioniin. Viileistä väleistä Venäjään kertoo myös vuonna 2008 käyty alle viikon mittainen Etelä-Ossetian sota Venäjän federaation joukkojen, Georgian sotavoimien ja Etelä-Ossetian armeijan välillä. Sodan taustalla oli pitkään jatkunut Etelä-Ossetian konflikti. Viime vuosina Georgia on pyrkinyt puhdistamaan ikävää mainettaan korruptiopesäkkeenä.

Kaalilaatikkonsa ohella Georgia tunnetaan muun muassa makeista punaviineistään sekä ainutlaatuisesta lähialueiden ruokaperinteitä yhdistelevästä ruokakulttuuristaan. Maan pääkaupungissa Tbilisissä yhdistyvät itä ja länsi, uusi ja vanha – se on kaupunki, jossa kaksi maailmaa kohtaavat.

Kaupungin läpi kulkeva Mtkvari-joki erottaa vanhan ja uuden kaupungin toisistaan. Kontrasti kaupunginosien välillä on raju: vanhan kaupungin tunnelma on uinuva lukemattomine kirkkoineen, vanhoine rakennuksineen sekä kapeine kujineen, joiden varsilla kaupitellaan makkaran muotoisia churckchela-makeisia. Uudessa kaupungissa puolestaan sijaitsevat kaikki miljoonakaupungin ketjuliikkeet, kerrostaloalueet ja kiireiset työläiset.

Makeaa elämää opiskelijabudjetilla

Heti matkan alussa huomasimme suomalaisen opiskelijabudjetin venyvän Tbilisissä varsin leveään elämäntyyliin. Koska emme tunteneet kaupunkia tai edes paikallisen kielen aakkosia, jouduimme usein turvautumaan taksiin päästäksemme haluttuun määränpäähän. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä taksilla matkustaminen kaupungin rajojen sisällä oli suomalaisittain lähestulkoon ilmaista.

Matkustamisen ylellisyys tosin koki pieniä kolhuja istuessamme sylikkäin auton takapenkillä kuskin kaahatessa kuuttakymppiä keskiaikaisilla mukulakivikaduilla.

Halpojen hintojen ja jännittävien makujen ansiosta ruoasta tuli vastoin odotuksiamme yksi matkan pääteemoista. Ensimmäisen kulinaristisen elämyksen koimme paikallisessa aamiaisravintolassa, johon hostellin omistaja meidät ystävällisesti ohjasi. Aamupala poikkesi totutusta jo pelkän kalorimääränsä perusteella.

Georgia_churckchela

Ravintolan erikoisuutena olivat khachapurit, paksut taikinaveneet, joihin sai valita haluamansa täytteet. Elina päätyi tilaamaan itse khachapurien kuninkaan, joka sisälsi raa’an kananmunan, pari sataa grammaa voita sekä juustoa. Aterian päätteeksi olo oli kaikkea muuta kuin kevyt.

Illallisella pääsimme tutustumaan ehkä kaikkein tunnetuimpaan georgialaiseen herkkuun – khinkaliin – paikallisten suosimassa kellariravintolassa. Sipulin muotoisiin taikinanyytteihin sai täytteeksi esimerkiksi lihaa, juustoa tai sieniä. Koska ravintolan henkilökunta ei osannut englantia, jouduimme turvautumaan venäjän alkeisiin.

Ensimmäisen epäonnistuneen ruokatilauksen jälkeen jätimme venäjän sikseen ja tyydyimme osoittelemaan ruokalistaa sen toivossa, että osuisimme oikeaan.

Kolme tuntia, kahdeksan annosta ja neljä viinipulloa myöhemmin tuli laskun aika. Vaikka tiesimme, ettei budjettimme romuttuisi syömättä jääneistä juusto- ja perunakhinkaleista, emme siltikään tahtoneet uskoa, että jokaisen maksettavaksi jäisi lopulta vain 13 laria eli kuutisen euroa. Olo oli kuin kroisoksella.

Illallinen paljasti meille myös paikallisen tapakulttuurin konservatiivisemman puolen. Keräsimme illan aikana useasti paheksuvia katseita, mistä päättelimme, että naisseurueiden ei ole sopivaa käydä ravintoloissa keskenään ilman miehiä. Pitämämme meteli ja nopeasti tyhjentyneet viinipullot eivät ainakaan auttaneet asiaa.

Täysin puskista maan konservatiivinen ilmapiiri ei kuitenkaan illallisella tullut, sillä aiemmin päivällä olimme jo ehtineet herättää huomiota vähäisellä pukeutumisellamme. Paikallisilla tuntui olevan hyvin poikkeava näkemys siitä, miten +30 asteen helteellä kuuluu pukeutua.

Idän ihmeellinen yöelämä

Georgialainen viini on maailmankuulua ja Tbilisissä viinikellareita on enemmän kuin Helsingissä kampaamoja. Tyypillinen paikallinen viini on hyvin makeaa ja mausteista punaviiniä, jota oli tietenkin ostettava myös kotiin vietäväksi.

Päädyimme tekemään tuliaishankintoja rustiikkiseen viinikellariin, jossa pääsimme myös maistelemaan erilaisia paikallisia herkkujuomia. Saimme kukin eteemme neljä annosta eri tavoin maustettua georgialaista tšatša-viinaa. Hyvään palveluun tottumattomina vaivaantuneet katseemme vaihtuivat nopeasti hiprakkaiseen hihitykseen.

Nousuhumalan siivittäminä siirryimme vielä tutustumaan paikallisiin viineihin. Viinikellarin työntekijöiden myyntitaktiikka toimi erinomaisesti: ostimme viiniä litroittain muovipulloihin pakattuna.

Georgia_Tbilisi

Tbilisin yöelämässä pisti silmään se, ettei naisia pahemmin ollut liikenteessä. Ensimmäisenä iltana saimme perusteluksi “kansainvälisen homojen päivän”, mutta iltojen kuluessa selitys alkoi tuntua yhä epäuskottavammalta. Ilmeisesti viiden turistinaisen porukkana – ja varsin harvinaisena näkynä – herätimme baarikadulla paljon enemmän huomiota, kuin olisimme ehkä halunneet. Tbilisin poikkeuksellinen yöelämä herätti matkaseurueessamme muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:

”Onko hameeni liian lyhyt?”

“Olenko polttanut liikaa vesipiippua?”

“Mistä näitä ruusuja oikein tulee?”

”Eikö minun tarvitsekaan itse maksaa mistään?”

“Osaavatko georgialaiset slaavikyykyn?”

”Mitä vittua?”

Sukuloimista ja Suomi-musiikkia

Matkan aikana pääsimme myös tutustumaan paikallisiin, kun vietimme päivän Saarlotan georgialaisen sukulaisen kanssa. Paikallinen tuttavuutemme oli suunnitellut meille päiväohjelmaksi piknikin läheisen Lisi-järven rannalle tuulisesta ja epävakaasta säästä huolimatta. Paikan päällä kohtasimme kuitenkin yllättäviä vastoinkäymisiä kun selvisi, että nuotion sytyttäminen on puistoalueilla kielletty.

Georgian lainsäädäntö ei siis tässä suhteessa poikkea Suomen vastaavasta.

Saadaksemme ostamamme makkarat grillattua päädyimme toimimaan lainvastaisesti – huonoin seurauksin. Puistonvartija löysi nuotiomme myös puiston kaukaisimmasta nurkasta, keskeltä pusikkoa. Jatkoimme iltaa kaatosateelta ja puistonvartijoilta paossa ystävämme kotona.

Georgia_Lisi-järvi

 

Lopulta usean tunnin kokkailujen tuloksena pöytä notkui ruokaa, ja väsyneet matkalaiset saivat suunsa kostukkeeksi georgialaista hunajatšatšaa (paikallinen rypäleviina). Seurueemme lukumäärä myös kasvoi, kun illallisseuraksemme saapui kymmenen vuotta sitten Vantaalle eksynyt tbilisiläinen herrasmies.

Georgialaisen tavan mukaan maljaa nostettiin tiuhaan, ja illan mittaan maljapuheet kävivät yhä sentimentaalisimmiksi. Illan ehdoton kohokohta oli georgialaisten ystäviemme esittämä versio Leevi and the Leavingsin ikivihreästä Pohjois-Karjala-kappaleesta.

Sopivasti paikallisesta ruokakulttuurista ja hunajatšatšasta päihtyneinä hyvästelimme illallisseurueemme keskiyön tienoilla.

Paikalliseen julkisen palvelun mediaan tutustumassa

Jotta saatoimme hyvällä omallatunnolla kutsua pientä retkeämme opintomatkaksi, olimme mahduttaneet aikatauluumme ekskursion Georgian Public Broadcasterille (GPB) eli paikalliseen yleisradioon.

Vaikka korkealla vuoren huipulla kohoava GPB:n televisiotorni on yksi Tbilisin selkeimmin erottuvista maamerkeistä, itse mediatalo sijaitsee varsin huomaamattomasti keskellä kaupungin sykettä, suuressa harmaassa neuvostoaikaisessa rakennuksessa.

Mediatalon turvatarkastuksen läpi selviydyttyämme meidät otettiin avosylin vastaan tutustumaan georgialaiseen julkisen palvelun mediaan ja sen tuotantoon. Paikka oli valtava: yhden katon alle oli mahdutettu kaikki GPB:n mediat televisio- ja radiokanavista verkkotoimitukseen.

Oppaamme kierrättivät meitä paikallisen aamuohjelman kulisseista ajankohtaisasioita käsittelevän radio-ohjelman tuotantoon samalla GPB:n historiasta ja kehityksestä vuolaasti kertoen. Ylpeinä he mainitsivat muun muassa georgialaisen julkisen palvelun median olevan Kaukaasiassa vanhin laatuaan.

Georgia_gpb_verkkotoimitus
Verkkotoimituksessa pääsimme seuraamaan läheltä uutisten siirtymistä GPB:n nettisivuille ja sieltä yhtiön sosiaalisiin medioihin. Paikallinen nopean tiedonsiirron käsitys oli kuitenkin hieman suomalaisesta poikkeava: siinä missä Suomessa juttujen tulee internetin aikakaudella olla ihmisten luettavissa minuuteissa, Georgiassa viive on nopeimmillaan muutaman tunnin luokkaa.

Excun päätteeksi ja oppaidemme vieraanvaraisuudesta otettuina lähetimme GPB:n nettisivuille vielä videoterveiset suomalaisten viestinnän opiskelijoiden puolesta.

Idän hemmottelulomamme sai ansaitsemansa päätöksen, kun suuntasimme Ankin syntymäpäivän kunniaksi vielä viimeisenä iltana tuttuun kellariravintolaan. Makunystyrät äärimmilleen viritettyinä ja keuhkot vesihöyrystä pinkeinä hyvästelimme Tbilisin vanhan kaupungin hurmaavat puuparvekkeet sekä houkuttelevat viinitynnyrit.

Minilomaamme seuraavan viikon keskityimme puhdistamaan kehoamme ylimääräisistä kemikaaleista.


Kuvat: Saarlotta Virri, Kira Keini, Anki Sipilä

2015

Kuolema saapuu Facebookiin

Sosiaalisessa mediassa juhlitaan syntymäpäiviä ja virstanpylväitä. Onko kaiken elämän keskellä tilaa kuolemalle?

Facebook-kaverini Sara meni kihloihin. 71 tykkäystä ja viisi kommenttia. Satu osallistuu tapahtumaan ”Lihaton lokakuu”. Hyvä Satu, tykkään. Tapio osallistuu tapahtumaan ”Matin hautajaiset”.

Hätkähdin viestiä, sillä se oli uutisvirrassani ensimmäinen laatuaan. En tiennytkään, että hautajaisista voi tehdä samanlaisen tapahtuman kuin tupareista tai synttäreistä. Mahtuvatko läheisen kuolema, hautajaiset ja henkilökohtainen suru sosiaaliseen mediaan?

Matin hautajaisiin osallistuneen Tapion mielestä merkittävää hautajaiskutsussa oli se, että sen sai suoraan leskeltä eikä vaikka kaverin kaverilta puhelimessa. Hänen mukaansa ei olisi ollut varmaa, olisiko häntä kutsuttu hautajaisiin ilman Facebookia, sillä hän ei ollut kovin läheisissä väleissä Matin kanssa.

Näkyykö tässä sosiaalisen median ihmisiä yhdistävä vaikutus?

”Kyllä nimenomaan”, Tapio vastaa ja jatkaa, ”sosiaalista mediaa voi käyttää myös tyylikkäästi. Kutsussa oli sama teksti kuin kirjallisessa ja kirkko oli täyteen pakattu.”

Hautajaisiin osallistui klikkaamalla 111 kutsuttua. Yhteisöllisyys näkyi myös siten, että Matin Facebook- kaverit kirjoittivat tapahtuman seinälle suruvalitteluja ja muistelivat häntä niin sanoin, kuvin kuin videoinkin. Silti ihmettelin, miksi minulla – täysin ulkopuolisella ihmisellä – oli mahdollisuus päästä töllistelemään Matin mennyttä elämää ja läheisten surua.

Ilmiö ei näköjään ole täysin uusi, sillä se on aiheuttanut keskustelua blogeissa ja verkon keskustelupalstoilla. Kuolemasta puhumisen puolustajat kertovat, kuinka viestittelystä ja surun jakamisesta on ollut apua suruprosessin aikana. Vastustajat taas kokevat viestittelyn kiusallisena ja ärsyttävänä. Joidenkin mielestä se vaikuttaa jopa sympatiapisteiden onkimiselta ja siten loukkaavalta vainajaa kohtaan.

Kuolema saapuu Facebookissa

Puolustajat ja vastustajat erottaa heidän näkemyksensä siitä, mikä on Facebookin rooli ihmisten elämässä. Puolustajien mielestä myös kuolemasta ja surusta pitää saada kirjoittaa, kun kerta kaikesta muistakin asioista niin tehdään. Sen sijaan vastustajien mielestä sivuston ei tarvitse koskea koko elämää.

Koko ilmiön kermaa ovat hautajaisissa otetut selfiet. Kuvissa poseeraukset ovat tapahtuman luon- teeseen nähden yllättäviä: löytyy duckfaceja, irvistyksiä, kieroon katsovia silmiä ja lyhyitä pikkumustia. Hashtagit ovat #finnishboy #rip #tags4likes –tyylisiä. Kuvat ovat viihdyttäneet verkkoyleisöä, mutta myös herättäneet pahennusta. Yhdessä julkaisussa mies istuu autossa tuhkauurnan kanssa.

”Meitsi istuu autossa mummi sylissä. #mummi #hautajaiset”, kuvateksti valaisee. Hänen tuttunsa kommentoivat kuvaa: ”Tästä ei oikein voi tykätä…”

Hautajaisissa otettuja selfieitä on myös puolustettu. Caitlin Doughty ehdottaa verkkolehti Jezebelin jutussaan A Passionate Defense of Selfies at Funerals, että koska kuolema ei ole läsnä länsimaisessa kulttuurissa, hautajaisissa otetut omakuvat voivat olla osoitus uudenlaisesta rituaalista ja suremisen tavasta älypuhelinten aikakaudella.

Verkossa ollaan siis eri mieltä kuoleman roolista somessa. Kahtiajako näkyy myös arkikeskustelussa. Tuttavani mielestä se ei enää koske häntä, mikäli lähimmäiset haluavat muistella ja surra sosiaalisessa mediassa. Minä taas en halua muisteluseiniä, surupäivityksiä tai kuvia tuhkasta häveliäiden hashtagien kera. Ehkä meidän molempien on parasta kirjoittaa testamentteihimme selkeät ohjeet siitä, miten toivomme meitä käsiteltävän sosiaalisessa mediassa kuolemamme jälkeen.

Henkilöiden nimet on muutettu.


TEKSTI Hanna Schneider KUVAMANIPULAATIO Joona Raudaskoski
2015

Cheers mate!

Eteläamerikkalaisesta perinnejuomasta tuli eurooppalainen trendivirvoke – maten nimeen vannotaan ympäri maailmaa.

Kun Etelä-Amerikassa mateyrttiä tarjoillaan tavallisesti höyryävän kuumana teejuomana, nauttii trenditietoinen eurooppalainen matensa kylmänä pitkäkaulaisesta lasipullosta.Yrttiin yhdistetään ylisanoja kaikkialla maailmassa: se on nimitetty Argentiinan ja Uruguayn kansallisjuomaksi sekä Berliinin kuuluisimmaksi virvoitusjuomaksi. Matea jumaloidaan sen alhaisen sokeripitoisuuden sekä ruoansulatusta edistävän ja välittömästi virkistävän vaikutuksen takia.

Luonnon omaa energiajuomaa valmistetaan mate-nimisestä yrtistä, jota saadaan Etelä-Amerikassa kasvavan matepuun lehdistä hauduttamalla. Kyseessä onkin useiden latinalaisamerikkalaisten maiden suosikkijuoma: esimerkiksi Uruguayssa sitä kulutetaan suunnilleen saman verran kuin kahvia Suomessa.

Eteläamerikkalainen perinnejuoma on Euroopassa perinteiseen tapaan valjastettu trendikkääksi virvoitusjuomaksi. Tunnetuin matesta valmistettu juoma ei olekaan tee, vaan saksalainen Club-Mate. Sitä juodaan kylmänä joko sellaisenaan tai drinkeissä terästettynä.

Oikeaoppisesti oreganon näköistä mate-yrttiä kuuluisi nauttia nimenomaan matea varten tarkoitetusta kupista metallisella pillillä. Matekuppien valmistamisesta on muodostunut ainakin Argentiinassa jo pieni bisnes: niitä saa kaikissa mahdollisissa väreissä, kuoseissa ja materiaaleissa. Käytännöllisyytensä ohella ne ovatkin myös kauniita koriste-esineitä.

Etelä-Amerikassa maten juonti pohjautuu alueen traditioihin ja kulttuuriin. Perinteellä on pitkälle ulottuvat historialliset juuret: latinalaisamerikkalainen alkuperäiskansa guaranít olivat tiettävästi ensimmäisiä maten kuluttajia. Guaranít käyttivät yrttiä alun perin pääasiassa lääketieteellisiin tarkoituksiin. Espanjan kolonisaation mukana mate levisi 1600-luvulla muualle Latinalaiseen Amerikkaan.

Vaikka matella on Etelä-Amerikassa erityisesti vanhoja traditioita ylläpitävä rooli, luetaan se muualla maailmassa usein terveystuotteeksi. Kitkerän makuinen mate sisältää runsaasti vitamiineja ja mineraaleja, ja antioksidanttien määrässä se päihittää kevyesti jopa vihreän teen.

Ihmejuoman nimeen vannovilla verkkosivustoilla maten kuvaillaan toimivan luonnollisena energiaboostina: sen sisältämä kofeiini piristää samalla tavoin kuin kahvi, mutta ilman epämukavia seurauksia, kuten tärinää, närästystä ja pahaa oloa. Kerrotaanpa sen olevan myös tehokas krapulan parantaja.

Kuten mitä tahansa herkkua, ei mateakaan kannata nauttia liikaa.

Verkossa liikkuu ristiriitaista tietoa yrtin haittavaikutuksista: sen väitetään samanaikaisesti edistävän ja toisaalta ehkäisevän joitakin syöpätyyppejä. Keskustelu haitoista on loppujen lopuksi suhteellisen vähäistä, Etelä-Amerikassa lähes olematonta. Ihmejuomasta luopuminen ei ole vaihtoehto.

Suurkuluttajamaissa maten juominen onkin enemmän sääntö kuin poikkeus. Uruguayssa ei ole lainkaan outoa olettaa, että vähintäänkin joka toisella vastaantulevalla paikallisella on lämpimällä vedellä täytetty termoskannu mukanaan. Huoltoasemilla on yleensä ilmainen lämminvesiautomaatti, josta termarin saa pidemmilläkin reissuilla täytettyä. Matea juodaan koko ajan ja kaikkialla.

Club-Mate on suosiostaan huolimatta vielä suhteellisen marginaalinen tuote. Saksassa juoma on jo valtavirtaa, mutta sielläkin se liitetään usein hipsterikulttuuriin. Suomessa Club-Mate ei kulttituotteen asemaa ole ainakaan vielä saavuttanut, eikä sitä löydy läheskään kaikkien kauppojen hyllyiltä.

Matea nautitaan yhdessä niin perheen, ystävien kuin ventovieraidenkin kesken. Ei ole epänormaalia sekään, että julkisen liikenteen bussissa joku kaivaa laukustaan esille termoskannun ja pistää matella täytetyn kupin kiertämään matkustajien kesken. Alkuperäiskansa guaranít kutsuivat matea aikoinaan osuvasti ”ystävyyden juomaksi”, ja sellaisena sitä pidetään edelleen.

Harva elintarvike synnyttää niin suuria kansallisen yhtenäisyyden tunteita kuin mate alkuperämaissaan: se yhdistää ihmiset iästä, sosiaalisesta statuksesta ja varallisuudesta riippumatta. Ajatus maten eurooppalaisesta versiosta rajatun ryhmän villityksenä tuntuukin hieman nurinkuriselta.

Lasipullolla on vielä pitkä matka esikuvansa kaltaiseksi koko kansan eliksiiriksi.

TEKSTI Kira Keini
Arkisto

Kainalojuttu

 Maaliskuun 20. päivä Instagramissa kohisi. Madonna oli juuri lisännyt itsestään selfien, jossa hän esitteli seksikkäissä alusvaatteissa muhkeita kainalokarvojaan. Kuvatekstissä luki:

”Long hair…… Don’t Care!!!!!! #artforfreedom #rebelheart #revolutionoflove”.

Kuva levisi nopeasti perinteiseen mediaan. Suomessa asiaa sivusi muun muassa Sami Sykkö Helsingin Sanomien blogissaan. Tabu naisten kainalokarvoista on yhä voimissaan. Groteskin toimittaja oli kuukauden ajelematta, muttei ajattelematta.

TEKSTI JA KUVAT Saarlotta Virri

1. päivä

Vastaanotan luomukuukauteni sekavissa tunnelmissa. Ajatus kainalokarvojen kasvattamisesta pelottaa – varsinkin saamieni kauhistuneiden reaktioiden takia. Mietin, miten karvat tulevat vaikuttamaan elämääni. Koenko vapautuksen ja murtuvatko naiseuden kahleeni?

Madonnan Instagram-kuva on kerännyt aloituspäivääni mennessä yli 50 000 tykkäystä ja lähes 13 000 kommenttia. Suurin osa kommenteista on negatiivisia –  kuvaa haukutaan vastenmieliseksi ja ällöttäväksi. ”She has nothing left to show except this”, toteaa eräs käyttäjä. Toisaalta on myös kannustavia kommentteja: ”I love how you don’t care about what other people say.” Yllättävän suuri joukko kommentoijia epäilee kainalokarvojen aitoutta. Madonnan selfien keräämät kommentit eivät eroa niistä, joita sain lähipiiriltäni testikuukauteni aikana. Karvojen kasvatukseni herätti vähän sympatiaa. Miehet pitivät sitä poikkeuksetta vastenmielisyyden huipentumana. Juttu oli ajatuksen tasolla hauska, mutta karvoja kasvattavan tytön kanssa ei haluttu joutua liian läheisiin tekemisiin. Naisten reaktiot eivät paljoa näistä poikenneet. Heidän mielikuvissaan kainalokarvat rinnastuivat hikeen ja epähygieenisyyteen.

Onneksi on internet. Löydän nopeasti verkosta samanmielisten yhteisön. Tumblrissa kainalokarvojen kasvattajilla on oma hairy pits club. Samalla hashtagilla löytyy sadoittain kuvia viehättävistä naisista esittelemässä kainalokarvojaan. He eivät häpeile pehkojaan, vaan julistavat itsevarmoina naiseuden ja karvojen ilosanomaa. Kuvia on niin rannalta bikineissä kuin juhlista cocktail-mekoissa. Kuvatekstitkin ovat itsetietoisia: ”Who the fuck said being hairy isn’t feminine?” ”They keep the poisonous boys away”

5. päivä

Erehdyn melkein ajelemaan kainalokarvani. Jos en viettäisi karvakuukautta, olisin sheivannut tänään. Lasken säästäväni suihkussa aikaa noin 15 sekuntia. Kuukauden aikana tulen siis säästämään jopa 3 minuuttia. Jos jatkaisin koko vuoden, säästäisin 36 minuuttia. Suihkusta poistuessa olo on voimaantunut.

Madonna on kertonut olleensa nuorena koulukiusattu, koska ei ajellut kainalokarvojaan eikä halunnut miellyttää poikia. Nähtävästi kainalokarvoja esittelevällä kuvallaan Madonna haluaa viestittää, että hän on edelleen – huolimatta pitkäaikaisesta asemastaan seksi-ikonina – se sama tyttö, joka kieltäytyi lukiossa ajamasta kainalokarvojaan ja käyttämästä meikkiä vain poikien iloksi.

Madonnan seksiä tihkuva karvakuva kalpenee Tumblrin luonnollisen itsevarmojen ja aidosti kauneusihanteista piittaamattomien naisten rinnalla. En voi kuitenkaan olla tuntematta kiitollisuudenvelkaa Madonnalle. Vaikka karvat olisivatkin feikkejä tai huomionhakuisia, karvafobiaa potevan yhteiskuntamme ravistelu on aina tervetullutta.

15. päivä

Parin päivän takaisen hurmoksen jälkeen koen takapakin: en edelleenkään uskaltaudu lähtemään salille hihattomassa. 15 päivää on kulunut, ja olen edelleen pinttyneiden kauneusihanteiden vanki.

Olo on irstas ja häveliäisyyteni nolottaa. Mitä hyötyä testijaksosta on, jos en kehtaa näyttäytyä karvoineni? Kun lopulta pääsen salille asti hihattomassa, en uskalla katsoa ketään silmiin. Kylpylään menemistä alan pelätä jo viikko ennen h-hetkeä. Iloitsen jo etukäteen, että odotetut sitsit ovat testikuukauden loputtua, eikä minun tarvitse  juhlia karvat valtoimenaan. Pääsen ajelemaan pimeän salaisuuteni pois.

26. päivä

Testijaksoa on jäljellä enää pari hassua päivää. Aika on kulunut yllättävän nopeasti. Loppuaikoina olen jo uskaltautunut ujosti vilauttamaan pusikkojani tutuille.

Kuukauden jälkeen olen sekä ylpeä että pettynyt. Halusin olla rohkea ja vallankumouksellinen tabujen rikkoja, mutta todellisuudessa olin irstas salailija, joka kasvatteli karvoja jylhässä yksinäisyydessään. Ylpeä olen kuitenkin siitä, että en lopettanut kesken. Testikuukaudesta ei jäänyt päällimmäisenä mieleen vapautuminen ja itsetunnon kohennus, vaan nöyryytys ja piilottelu. Kätkin paitani alle jotain, joka ei ollut hyväksyttävää. Kartoin liian läheiseksi yltyviä mieskontakteja, koska epäilin suurimman osan miehistä vain kaikkoavan karvat nähdessään.

Haluaisin uskoa, että suhtaudun nyt itseeni rennommin, ja että miljoonien muiden ihmisten kanssa jakamani karvafobia olisi edes vähän hellittänyt. Silti kauhistun, kun huomaan salilla unohtaneeni aamulla ajella kainalokarvani. Posliini-ihot ovat pesiytyneet syvälle yhteiskuntamme rakenteisiin. Hairy pits club jää kuitenkin kirjanmerkkeihini ilahduttamaan päiviäni.