2015

”Huonolla haastateltavalla on oma lehmä ojassa”

”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin”, kertoo kosmologi Helsingin Sanomissa.

”Niukkuuteen perustuva taloustiede on moraalitonta”, uutisoi tiedekolumnisti.

”Tuskin”, vastaavat Katsastaja H ja T, viime vuonna verkkoon ilmestyneen Asiaton lehdistökatsaus -blogin pitäjät.

Puolivillaista talousjournalismia napakasti arvostelevaa blogia on ehditty kehua jo Suomen fiksuimmaksi mediakriittiseksi palstaksi. Taloussanomat onnistui kahdella klikkauksella selvittämään kirjoittajien henkilöllisyydet. Kaksikosta toinen, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen erikoistutkija Heikki Pursiainen, pitää Helsingin yliopistolla taloustieteen peruskurssia.

Kuinka tärkeää tutkijalle on osata suojata omaa anonymiteettiään, tutkija Heikki Pursiainen?

”No ei oikeastaan yhtään, siksi suojausta ei ollut varsinaisesti tehtykään. Valitsimme anonyymin lähestymistavan lähinnä markkinointisyistä. Ajattelimme, että kahden VATT:n tutkijan blogi tuntuisi ihmisistä tylsältä.”

Blogin taustalla on ajatus, että kotimainen talouskeskustelu on luokatonta. Mikä on vialla?

”Suomessa helposti mielletään, että työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välinen konflikti on ainut tapa hahmottaa talouden asioita. Tämä on huomattavan rajoittunut näkökulma. Lehdistössä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, ketä pidetään asiantuntijana. Korkeatasoinen keskustelu ei ole sitä, että pankkiekonomisti kertoo näkemyksiään viime päivien tapahtumista siteeraamatta mitään tutkimusta. Lisäksi toimittajan pitäisi osata tunnistaa kiinnostavat uutiset.”

Kenen juttuja itse luet?

”Luen itse rajoittuneesti suomalaista lehdistöä. Blogit ovat usein kiinnostavampia kuin perinteiset mediat. Jos haluat yhden lähteen kiinnostavaan kirjoitteluun, se on Marginal Revolution.

Ohjeesi hyväksi talousjournalistiksi aikovalle?

”Ensimmäinen ohje on, että näkee vaivaa ja kaivaa oikeasti asiantuntevan tyypin. Ne löytyvät yliopistoista ja tutkimuslaitoksista, ja silloinkin kannattaa kysyä monelta. Huono talousjournalismi on tyypillisesti sellaista, jossa haastatellaan ihmisiä, joilla on oma lehmä ojassa. Lisäksi usein ajatellaan, että mitään tosiasiaväitteitä ei voida esittää. Taloudessakin asiat oikeasti ovat jollain tavalla, jos joku on tutkimuksella sen osoittanut. Nämä eivät ole vain mielipidekysymyksiä.”

Asiaton lehdistökatsaus -blogia voit lukea täältä.


Kuva: Joona Raudaskoski

2015

Luvatun maan vaiennetut äänet

Israelilaisten ja palestiinalaisten vuosikausia jatkunut konflikti on johtanut molempien puolien kansallistunteen pönkittämiseen moniäänisyyden, kriittisyyden ja dialogin kustannuksella. Kahden kansan luvatussa maassa vain yksi totuus on sallittu.

TEKSTI Saarlotta Virri KUVAT Erik Solin

Hamasin propagandakätyri, antisemitisti, maanpetturi ja kansankiihottaja. Tällaisia herjauksia on saanut osakseen Israelin tunnetuin toisinajattelija, toimittaja Gideon Levy. Levy on kirjoittanut 80-luvun lopulta Israelin vanhimpaan päivälehteen Haaretziin Twilight Zone -kolumnia, joka käsittelee Israelin miehitystä Länsirannalla ja Gazassa. Hän kokee tehtäväkseen ymmärtää Israelin miehityksen brutaaliutta ja epäinhimillisyyttä ja raportoida siitä rehellisesti kaikille israelilaisille, jotka sulkevat siltä päivittäin silmänsä. Levyn kaltaiset toimittajat, jotka uskaltavat esittää valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä, ovat harvassa.

”Kriittisistä äänistä on pulaa. Sekä israelinjuutalainen puoluepolitiikka että yleinen mielipide tukevat vankasti Israelin toimia palestiinalaisia kohtaan. Israelin median kuvaileminen moniääniseksi ei vastaisi todellisuutta”, israelilaisen rauhanjärjestö Israeli Commitee Against House Demolitions eli ICAHD:in puheenjohtaja ja järjestön suomalaisen haaran perustaja Bruno Jäntti toteaa.

Samoilla linjoilla on mediatutkija Tapio Kujala. Hän esittää väitöskirjassaan, että ”israelilaista mediaa leimaa voimakas itsesensuurin perinne […], vaikka yhteiskunnan muista aiheista – koulutus, talous, urheilu ja kulttuuri – voikin kirjoittaa täysin vapaasti useita lähteitä käyttäen”.

Kansallinen turvallisuus nostetaan yleisessä mielipiteessä sananvapauden edelle, ja sitä käytetään perusteluna toisinajattelijoiden painostamiselle ja hiljentämiselle. Turvallisuuden ja vähemmistön aseman kaltaisissa aiheissa israelilaisilla ja palestiinalaisilla ei ole länsimaista tutun avoimen demokratian sananvapautta. Yleinen käsitys Israelista Lähi-idän ainoana demokratiana on harhaanjohtava.

”Ellei apartheid-järjestelmän ja sotilasmiehityksen katsota kuuluvan demokraattisten käytäntöjen kategoriaan, Israel mitä ilmeisemmin ei ole demokraattinen valtio”, Jäntti korostaa.

Jos Länsiranta ja Gazan kaistale jätetään pois laskuista, Israelin väestöstä edelleen 20 prosenttia on ”Israelin arabeja”. He ovat palestiinalaisia, joiden kansalaisoikeudet ovat rajalliset verrattuna israelinjuutalaisiin. Eriarvoinen kohtelu näkyy siinä, että 93 prosenttia maasta on varattu juutalaiselle asutukselle, rakennustoiminnalle ja maanviljelylle.

Suomessa ollaan tietoisia Länsirannan ja Gazan miehityksestä, mutta kansalaisten eriarvoisesta asemasta ja vähemmistön kohtelusta Israelin sisällä ei tiedetä paljoa. Kujalan mukaan tätä voidaan pitää tuloksena joko Israelin onnistuneesta PR-kampanjasta tai kansainvälisen median täydellisestä epäonnistumisesta tapahtumien taustoittamisessa.

Jäntin mukaan israelinjuutalaisilla toimittajilla olisi sananvapauden näkökulmasta periaatteessa otolliset apajat tehdä kriittistä journalismia. Tästä huolimatta Israelin lehdistö heijastaa koko israelinjuutalaisen yhteiskunnan lipumista kohti peittelemätöntä äärioikeistolaisuutta ja -nationalismia.

Israelin julkisessa keskustelussa on hyväksyttävää yllyttää palestiinalaisten joukkotuhoon ja puolustella palestiinalaisten siviilien tappamista. Jäntin mukaan vain väkivallan “ylilyönnit” tuomitaan.

Israelin valtio on perustamisestansa lähtien ollut poikkeustilassa. Väkivallan uhan alla toimittajan itsesensuuri kehittyy äärimmilleen. On yleisesti tiedossa, mitä saa ja mitä ei saa sanoa. Journalistin ei kuulu kertoa kaikkea tietämäänsä, vaan vaalia kansallista turvallisuutta. Toisinajattelijoille ja hallitusta kritisoiville annetaan näennäisesti julkaisukanava eikä heitä heitetä tyrmään mielipiteidensä ilmaisemisesta. Silti valtavirtamedia tekee kaikkensa ampuakseen toisinajattelijoiden mielipiteet alas ja leimatakseen heidät maanpettureiksi ja antisemitisteiksi.

Nykyisin Levyn ei tee enää mieli poistua kotoa, sillä ravintolassa ihmiset pakenevat ympäriltä ja hänen palkkaamansa henkivartijatkin ovat alkaneet haastaa häntä poliittisissa mielipiteissään. Sodan ja Gazan pommitusten kritisoiminen on sosiaalisesti tuomittava rikos.

”Journalistien, kansalaisoikeusaktivistien ja poliittisten toisinajattelijoiden toiminnan leimaaminen haitalliseksi tai kansallisten intressien vastaiseksi on perinteinen tapa vaientaa valtiovallan arvostelijat. Tällaista kritiikin hiljentämistä harrastetaan myös Venäjällä ja Yhdysvalloissa”, Jäntti huomauttaa.

Moniäänisyyden puute näkyy Jäntin mukaan konkreettisesti esimerkiksi siinä, miten Israelin media kuvaa palestiinalaisia. Heitä pidetään turvallisuusuhkana ja tarpeettomana väestönä, jota Israelin tulee hallita ja kontrolloida. “Mediasta välittyy kuva, että palestiinalaisten pyrkimykset taata itselleen heiltä vuosikymmeniä evätty itsemääräämisoikeus on murskattava Israelin ennennäkemättömällä sotilaallisella ylivoimalla”, Jäntti tiivistää. Toimittajat, jotka arvostelevat Israelin hallituksen toimia, saavat toistuvasti tappouhkauksia.

Israelin sananvapausongelmissa kyse ei ole siitä, etteikö kuka tahansa voisi ilmaista mielipidettään. Toimittajilla on näennäisesti hyvät mahdollisuudet toimia vallan vahtikoirina ja kritisoida nykyistä yhteiskuntaa. Olennaista on, että valtavirtamedia sulkee silmänsä miehitettyjen alueiden julmuudelta. Se ei edes halua näyttää vastapuolta erilaisessa valossa.

Äärinationalistisen median johdolla kasvaneen israelilaisen on hyvin vaikea nähdä konfliktin vastapuoli millään tavoin inhimillisenä. Tiedonvälityksen tehtävänä on oikeuttaa sota ja nostattaa kansallishenkeä. Se kasvattaa kansalaisia, jotka eivät osaa kyseenalaistaa sotaa, eivätkä kykene näkemään vastapuolta ihmisinä. Kun kanssakäymistä ryhmien välillä ei ole, mielipiteet vastapuolesta muodostetaan täysin median varassa.

Pelon ilmapiiri ja toisinajattelijoiden herjaaminen, painostaminen ja uhkaaminen vaikuttavat osaltaan siihen, mitä uskalletaan sanoa ääneen.

Sitäkin enemmän israelinjuutalaisten kansallisen yksimielisyyden taustalla on jo valtion perustamisen aikaan luotu käsitys, jota Israelin tiedotusvälineet ja PR-koneisto tehokkaasti toistavat. Kujalan mukaan media toistaa paljon esimerkiksi vainotun kansan, luvatun maan ja ylivoimaisen arabivihollisen voittamisen myyttejä sekä sivuuttaa alueen palestiinalaisten historian. Siten media on rakentanut Israelista monikulttuurisen valtion sijaan juutalaista valtiota ja lujittanut juutalaista identiteettiä.

Antisemitistin leiman lyöminen jokaiselle, joka kritisoi Israelin valtion tapaa kohdella palestiinalaisia tai vähemmistöjä, on ollut erittäin tehokas keino vähentää Israelia kohtaan kohdistuvaa kritiikkiä myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

“On vaikea kuvitella alhaisempaa ja vastenmielisempää poliittista asetta kuin juutalaisten kansanmurhan valjastaminen Israelin miehitys- ja apartheid-politiikan tueksi. Kuka tahansa vastuullinen ihminen suhtautuu tällaiseen logiikkaan nollatoleranssilla”, Jäntti päättää.

Juttu on ilmestyny aiemmin vuoden 2014 toisessa Groteskissa.

2015

Pyhää ja puhetta perkeleestä

Toinen meistä on sittemmin kirkosta eronnut entinen tapakristitty, toinen ateistiperheen kasvatti. Vierailemme Suur-Helsingin seurakunnassa selvittääksemme, miten uskoa tunnustavat nuoret viettävät aikaansa, mitä he ajattelevat ja millaisia he ovat. Suhe on onnistunut tavoittamaan nuoret paremmin kuin jäsenkadon kanssa kamppailevat perinteiset seurakunnat, mistä kertovat muun muassa lukuisat Facebook-tykkäykset  ja ”dominoefekti”-hashtagin aktiivinen käyttö Instagramissa ja Twitterissä.

TEKSTI Melina Curiqueo & Saarlotta Virri KUVAT Matts Bjolin

On sunnuntai-ilta ja seisomme hyvin pukeutuneiden kaupunkilaisnuorten keskellä. Miehet ovat merkittävän komeita ja naiset raikkaan huoliteltuja. Voisimme olla Kattilahallissa loppukesän kaupunkifestareilla. Lavalle nousee bändi ja yleisö nostaa kätensä ilmaan. Monien silmissä näkyy ensimmäisen biisin aikana kyyneliä ja tunnelma on hurmoksellinen. Vieressämme tyttö kuiskaa kaverilleen: “Mulle tuli kylmät väreet.”

Alun herkistelyn jälkeen tunnelma muuttuu täysin. Musiikki vaihtuu tanssittavaksi ja ympärillämme olevat nuoret riehaantuvat joraamaan. Olo on ulkopuolinen ja hämmentynyt, kämmenet ovat hikiset. Välttelemme katsekontaktia ettemme repeäisi hermostuneeseen nauruun.

 

“Me ollaan kaikki täällä Jeesuksen takia ja Jeesus tietää sen.”

– suhen pastori

 

Emme ole kaupunkifestareilla, vaan Suur-Helsingin seurakunnan, tuttavallisemmin Suhen, sunnuntai-illan jumalanpalveluksessa. Kallion Pengerkujalla sijaitsevassa seurakunnassa osallistujat toivotetaan ovella kädestä pitäen tervetulleeksi. Tilat ovat ajan hengen mukaisesti sisustetut sekä viihtyisät, ja paikalla on dj. Valtavalle kankaalle on heijastettu videoshow, joka muistuttaa ulkoasultaan Pinterest- ja Tumblr- aforismikuvia. Nettilatteuksien sijaan vaihtuvissa kuvissa ylistetään Jumalaa ja kankaalle heijastetaan muun muassa kuva auton huurteisesta ikkunasta, johon on sormella kirjoitettu: “Hän on <3”.

Ihmiset tervehtivät toisiaan tuttavallisesti ja vaihtavat kuulumisia kahvin äärellä: tänne on selvästi tultu viihtymään. Tunnemme silti itsemme kuokkavieraiksi. Valitsemme huomaamattomuusstrategian ja hakeudumme turvallisen etäisyyden päähän päivittelemään Suhen mieskomeutta pikkuleivät ja kahvikupit kourassa. Yritämme pysytellä piilossa, sillä pelkäämme paljastuvamme vääräuskoisiksi. Mitä jos Jeesus tietää, ettemme kuulu kirkkoon?

 

“Kaikkien lempiaihe – nyt puhutaan synnistä!”

– suhen pastori

 

Alun bileiden jälkeen lavalle astelee nuorehko pastori. Hän on pukeutunut tyylikkäästi villapaitaan ja farkkuihin. Ympärillämme raamatut aukeavat siitä kohtaa, mihin viime sunnuntain saarna päättyi. Pastori alkaa käydä Timoteus-kirjettä läpi systemaattisesti kohta kohdalta ja korostaa vähän väliä Raamatun lukemisen tärkeyttä. Käsiteltäviä aiheita ovat seurakunnan johtajat ja johtaminen, seurakunnan jäsenet ja synti. Synnin kerrotaan olevan ihmiseen ohjelmoitua ja seurausta Jumalan ja ihmisen yhteyden katkeamisesta.

Syntien hyvittämiseksi löytyy kuitenkin keinoja. Korviimme särähtää erityisesti jatkuva puhe niin sanotusta puhtauden teologiasta: seurakunnan, sen johtajien ja jäsenten, on pyrittävä kaikissa teoissaan täydellisyyteen. Pastori painottaa, että hyvyyden ja puhtauden on käytävä ilmi kaikin mahdollisin tavoin. On elettävä terveellisesti ja pidettävä huolta itsestään, kodistaan sekä ihmissuhteistaan. Täydellisyyden tavoittelu taivaspaikan toivossa tuntuu ahdistavalta ajatukselta – varsinkin pienissä sunnuntai-illan tärinöissä.

Mitä sanottavaa uskosta on Suhella itsekin vierailleella, “Beefin edessä polvet loskassa Tinderiä läpi selaavalla”  teologian ylioppilaalla Manuelilla?Mies näyttää samalta kuin muutkin Suhen jäsenet: hän on tyylikkäästi pukeutunut hurmaava nuori. Meistä poiketen Manuel ei koe täydellisyyden tavoittelua painostavaksi. “En näe sitä suorittamisena, vaan itsensä kehittämisenä. Parin viime vuoden aikana olen kasvanut henkisesti tosi paljon: yritän olla niin hyvä jäbä kuin mahdollista.”

Manuelin mukaan puhtauden teologia ja nuoren miehen viikonloppujen rappioelämä eivät ole ristiriidassa keskenään. Vaikka uskovaisen pitäisi elää nuhteetonta elämää eikä saisi olla niin sanottua ilmaista armoa, on kirkon mahdotonta pitää kiinni samoista asioista, jotka 1500-luvulla olivat tärkeitä. Manuelin mielestä nuorten tavoittaminen edellyttää kirkon kehittymistä liberaalimpaan suuntaan. “Jengi keskittyy sellaisiin juttuihin, joilla ei lopulta ole mitään väliä: ne ei näe metsää puilta. Olennaista on yleisen hyvän edistäminen.”

Nuorukaisen olemus rikkoo stereotypian uskovaisen arkkityypistä. Suhe-kokemustemme jälkeen ”hunningolla” olevan teologin kanssa on suorastaan helpottavaa keskustella. Vaikka Manuel puhuu uskon lahjasta, suhteiden hoitamisesta ylöspäin ja meille luvatusta armahduksesta, ei hän silti edusta niitä “ himouskovaisia, jotka asuvat omassa kommuunissaan ja ovat herran pelkoa täynnä”. Sellaisiakin teologisesta tiedekunnasta kuulemma löytyy. “Meitsi tykkää ainakin omasta elämästä niin paljon, että ois vitun ankeeta olla 80 vuotta täällä pyörimässä herran pelossa, kun voi elää täällä hyvin ja mennä sitten Pietarin porteista tuuletellen sisään.”

 

Sunnuntain jumalanpalveluksessa eksyneet lampaat bongattiin heti ja houkuteltiin mukaan laumaan. Ystävällisen oloinen henkilökunta vietteli meidät taivaallisilla leivoksillaan ja seuraavana keskiviikkona löydämme itsemme keskeltä kristinuskostarttia, kahdeksan viikon pituista valmennuskurssia aloitteleville suhelaisille.

Jatkamme hiljaista tarkkailua edelleen pettureiksi paljastumisen pelossa. Alkuesittelyssä vältämme syvällisemmät pohdiskelut toteamalla, että olemme päätyneet paikalle ystävien kehotuksesta. Kokouksen aikana pohditaan muun muassa sitä, miksi ihmisten on niin vaikeaa uskoa ja miten isäsuhde vaikuttaa suhteeseen Jumalan kanssa. Huolta kannetaan lähimmäisistä, jotka eivät ole ottaneet Herraa sydämeensä.

Keskustelu herättää meissä lähinnä hämmennystä – alkuperäinen suunnitelmamme uskovaisten nuorten sielunmaiseman kartoittamisesta tuntuu entistä hankalammalta. On vaikeaa keksiä sanottavaa tai kysyttävää. Vaikka Suhe on helposti lähestyttävä ja seurakunta antaa hyvän ensivaikutelman, hartaiden nuorten sosiaalinen kupla on todella kaukana omastamme.

Kokousten jälkeen tuntuu kuin olisi vieraillut rinnakkaisuniversumissa. Suhe-käynti haastoi hetkeksi pohdiskelemaan omaa vakaumustamme ja irrottautumaan arkikokemuksista. Jumalanpalvelus valotti myös sitä, miksi uskoon voi olla helppoa hurahtaa – joku saattaa varmasti löytää Suhesta kaipaamaansa yhteisöllisyyttä ja kosketuspintaa omiin ajatuksiin. Jeesuksen ottaminen sydämeen tuntuu meistä kuitenkin toistaiseksi kaukaiselta ja hieman radikaalilta ajatukselta. Omien elämäntarkoituksiemme etsiminen jatkuu tulevaisuudessakin jossakin toisaalla.

Haastateltavan nimi muutettu.

Juttu on julkaistu vuoden 2014 Groteskin ensimmäisessä numerossa.

2015

Vieraasta tutuksi, ongelmista haasteiksi

Leikitään.

 

Kuvittele hetkeksi itsesi puhekyvyttömäksi. Kommunikointi tapahtuu eleiden ja ilmeiden välityksellä.

Hymyn sanotaan olevan tarttuvaa. Entä jos tarina hymyn takana ei aukea? Entä jos jokaisen naurunremahduksen takana ollut keskustelu näyttäytyy isona tunnistamattomana möykkynä, jonka avaamiseen tunnet tarvitsevasi vähintään kaksikymmentä vuotta paikallisen kulttuurin ja historian tuntemusta?

Tämä kykenemättömyys saattaa välillä johtaa epämukaviin, jopa kiusallisiin tilanteisiin. Sana kielimuuri konkretisoitui nenäni edessä huomattuani ympärilläni kaikkien muiden paitsi itseni nauravan.

Kielen ymmärtäminen ja puhuminen ovat kaksi eri asiaa. Ottamani tanskan kielen tunnit ennen lähtöäni Kööpenhaminaan eivät vain opettaneet minua lausumaan tanskan vaikeimman sanan gulerod [ˈguləˌʁoˀð]. Ne opettivat myös tanskalaisten tavan vitsailla kaikesta.

Kysyttyäni esimieheltäni mitä hän mahtaa tehdä vapaapäivinään kertoi hän linnoittautuvansa vessaan kuudeksi tunniksi kymmenien sanomalehtien kanssa.

Jaa-a.

(c) Justus  Mättö

Kun paikalliset tavat alkavat hiipiä rutiineihin sekä koti-ikävä vaihtuu nostalgisoimiseen, on yhteiskuntaan integroituminen alkanut. Itselläni se alkoi yksinkertaisesti leivän kulutuksen 300-prosenttisesta noususta.

Aloin myös huomaamattani viljelemään sanaa hygge puheissani ja pyöräilemään ongelmitta sateessa. Minut tuntevat voivat myös pitää perinteisessä tupakansavun täyteisessä bodegassa istumista epäardamaisena.

Kielimuurista johtuva kiusaantuneisuus vetää olkapäät yhteen, leuan alas ja rajoittaa rentoa jutustelua. Sitä voi tuntea itsensä puolikkaaksi omasta entisestä itsestään ja tuntea suunnatonta turhautumista. Yleensä taustalla piilee meille kaikille tuttu epäonnistumisen pelko.

Ulospäin kiusaantuminen näkyy kärsimyksenä. Aiheutamme sillä helposti tahatonta kiusaannusta ja mielipahaa muille. Sitä ei meistä kuitenkaan kukaan halua.

Japanilaiset taitavat muuten olla tämän taidon maailmanmestareita.

Loppujen lopuksi rutiinit auttavat jäsentämään vieraalta tuntuvat tapamme osaksi nykyistä itseämme. On vain jätettävä se itseään rajoittava pelkotila kotiin, kun lähtee ulos sosialisoitumaan. Ihmisten, ei puhuvien päiden, kanssa on huomattavasti hedelmällisempää jutella.

(c) Justus Mättö

Monen mielestä saattaa kuulostaa liioittelulta, että pohjoismaiden välillä esiintyisi suuria kulttuurillisia eroja. Niin suuria, ettei tuntisi paikallisten kanssa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Onhan meillä pienoisia eroja verrattuna korvapuustihulluihin ruotsalaisiin, kalanmaksaöljyhuuruisiin norjalaisiin sekä tuoreen leivän vuoksi kymmenen kilometriä pyöräileviin tanskalaisiin. Itse koen olevani kakku, jonka jokainen kerros on yksi näistä arkkityypeistä. Kuorrutus on se hiljaisuudesta nauttiva ja mämmiä kauhova suomalainen jääräpää.

Olen aina nauttinut kunnon löylyistä, mutten osannut edes kuvitella, kuinka niin arkista asiaa voi kaivata ja romantisoida. Työkaverini muistavat minut varmasti päällimmäisenä (omintakeisten ”vitsieni” lisäksi) saunaa romantisoivana suomalaisena.

Hehkuvin silmin ja kyynel silmäkulmassa selitin, kuinka koikkelehdimme alasti joulusaunasta jäiseen hankeen ja kieriskelemme selkämme verille.

”And all that happens while drinking vodka and listening to Lordi I guess?” muistan tanskalaisen kollegani kysyneen.

Naurahdin ja kielsin. Hetken pohdittuani tajusin, että minähän edustan vain vähemmistöä Suomen kansasta, vihreä kaupunkihipsukka kun olen.

”Kyllähän me sitäkin teemme”, oli lopulta myönnettävä.

Näin jälkikäteen kulttuuri- ja kielimuurista selvinneenä totean, että on maailman turhinta asettaa itsensä ja toisen väliin näkymätön muuri. Sitä muuria ei nimittäin niin vain kaadeta.

Muurattuna on helppo luoda ympärilleen hiljainen ja näennäisesti turvallinen maailma, jonne on aina mahdollista paeta kohdatessa uuden selätettävän haasteen. Sitä paitsi, maailmallahan meidät tunnetaan juroudestamme, joten turhaa stressiä väkinäisen hymyn luomisesta ei edes tarvitse ottaa.

Loppujen lopuksi koen kielen olevan se tekijä, joka ajaa meidät konflikteihin keskenämme. Informaatiokatkos, väärinymmärrys tai kommunikoinnin kulttuurierot. Arkiongelmat ovat yleensä hyvin globaaleja. Heräämme kahvin avulla, mietimme missä söisimme lounaan ja soitammeko tarpeeksi usein vanhemmillemme. Etsimme rakkautta ja teemme itsekkäitä tekoja.

On vain päästettävä irti siitä yksinäisyyden ja alastomuuden tunteesta, joka helposti kehittyy uudessa ympäristössä. Yhtenä päivänä sitä vain sitten herää pitkästä aikaa vaatteet päällä ja mieli kirkkaana. Vieras tuntuu tutulta ja ongelmat muuttuvat haasteiksi tai projekteiksi.


 

Kuvat: Dora Göran & Justus Mättö

2015

Tissitkö uutisia?

Sananvapaus on yksi demokratian kulmakivistä. Sitä voidaan käyttää myös puolustamaan yläosattomien naisten kuvia.

Iso-Britannian suurilevikkisin sanomalehti The Sun on julkaissut kolmossivullaan kuvia yläosattomista nuorista naisista lähes 45 vuotta. No More Page 3 -niminen kampanja ryhtyi vastustamaan seksistisenä pitämäänsä palstaa vuonna 2012 iskulauseella Boobs aren’t news, tissit eivät ole uutisia. Kampanjan kannattajien mielestä vanhanaikainen topless-palsta kuuluu historiaan. He huomauttavat, että The Sunia lukevat myös lapset.

Palstan lopettamista vaativan vetoomuksen on allekirjoittanut yli 217 000 ihmistä. Kampanjaa tukevat muun muassa useat nuorten ja tyttöjen järjestöt sekä Britanniassa toimiva raiskaustukikeskus. No More Page 3:n kannattajia löytyy eri poliittisten puolueiden parlamenttiedustajista.

Tämän vuoden tammikuussa uutisoitiin laajasti, että The Sun lopettaa kiistellyn palstan printtiversion ja jättää kuvat verkkoon. Kului viikko, ja 22.1. kolmossivulla oli oikaisuja-otsikon alla kuva paljasrintaisesta nuoresta naisesta, joka iskee nauraen silmää. Teksti kuului suomennettuna jotakuinkin näin:

Viitaten kaikkien muiden medialähteiden viimeaikaisiin raportteihin, haluaisimme selventää, että tämä on kolmossivu ja tässä kuvassa on Nicole, 22, Bournemouthista.

Lisäksi lehti esitti ironisen anteeksipyynnön muiden medioiden toimittajille, jotka ovat kuluttaneet viimeiset kaksi päivää The Sunista kirjoittamiseen. Lehden PR-johtaja Dylan Sharpe oli ilkkunut edellisenä päivänä Twitterissä, että puheet olivat olleet vain spekulaatiota ja ettei The Sunin ulkopuolisiin lähteisiin kannattaisi luottaa. Sharpen mukaan monet tulevat näyttämään typerältä.

Kolmossivua puolustavat syyttävät No More Page 3 -kampanjaa sievistelystä ja tiukkapipoisuudesta. He puolustavat lehden oikeutta harjoittaa rehellistä liiketoimintaa ja glamour-mallien oikeutta tehdä työtään. Ovatko kampanjan kannattajat kateellisia, koska eivät itse näytä samalta kuin kolmossivun tytöt?

Yksi näistä suosiollisilla geeneillä siunatuista onnekkaista, kolmossivun tyttö Rhian Sugden, ilmaisi oman näkemyksensä kiistaan Twitterissä 20. tammikuuta. Sugdenin mukaan on vain ajan kysymys, milloin kaikki mitä teemme, on rintaliivejä käyttämättömien ja mukavia kenkiä pitävien miestenvihaajien sanelemaa.

Niin ikään pessimistisen kommentin esitti kolumnisti Sarah Vine, joka kirjoitti Daily Mail -lehden verkossa (21.1.2015), että kolmossivun lopettaminen ei ole voitto feminismille. Hänen mukaansa nuoret brittinaiset eivät tarvitse apua nöyryyttääkseen itseään julkisesti, sillä paljasta pintaa näkee kolmossivua enemmän perjantai-iltana suuressa kaupungissa, kun tytöillä on mahat täynnä halpaa vodkaa. Vinen mielestä on ristiriitaista, että ihmiset vasta puolustivat raivokkaasti Charlie Hebdon oikeutta julkaista mitä tahansa, mutta kolmossivun sananvapauden kieltämistä pitäisi juhlia.

Vine ei ole ainoa, joka on todennut, että nykyfeministeillä on suurempiakin ongelmia kuin paljasrintaisten naisten kuvat. Feministien pitäisi keskittyä vastustamaan tyttöjen sukupuolielinten silpomista ja ääri-islamilaisen Isiksen naisten alistamista.

Argumentti on räväkkyydessään naurettava. On täysin selvää, että Vinen mainitsemat esimerkit naisten alistamisesta ovat vakavuudessaan täysin eri luokkaa kuin The Sunin kolmossivu. Mutta alistamisen tai loukkaamisen muotoja ei voi asettaa järjestykseen ja sanoa, että toinen voidaan sallia, kunhan vakavampaan loukkaukseen puututaan. Ei ole lainkaan yhdentekevää, millaisia kuvia naisista esitetään.

Kolmossivun tyyppinen julkisuus opettaa sekä tytöille että pojille, että naisen rooli on esitellä rintojaan, kun lehden muilla sivuilla kirjoitetaan politiikassa, liike-elämässä ja urheilussa menestyvistä miehistä. Mediarepresentaatiot muokkaavat alitajuisia käsityksiä, jotka vaikuttavat tietoiseen käytökseen. Alistava julkisuus rohkaisee ajattelua, jonka mukaan alistava käytös on hyväksyttävää.

Glamour-malleilla on tietysti täysi oikeus ansaita elantonsa paljastamalla rintansa. On kuitenkin huomionarvoista, että vain ani harva mies tienaa leipänsä esittelemällä alastonta vartaloaan. Yhtäkään miestä kolmossivulla ei tiettävästi ole nähty. Glamour-mallin ura näyttää olevan houkutteleva vaihtoehto ainoastaan naisille. Jokainen voi tietysti miettiä, miksi näin on.

Markkinalogiikalla toimiva lehti painaa lain puitteissa sivuilleen mitä se lystää, eikä rintakuvia ole kielletty missään laissa. Kuten Britannian muidenkin lehtien, The Sunin levikki laskee vuosi vuodelta ja taistelu lukijoista on kovaa. Kilpailu ei kaihda keinoja. Any publicity is good publicity. Olipa kolmossivusta mitä mieltä hyvänsä, ainakin The Sun on ihmisten huulilla.

Paljasrintaisten naisten kuvat tuskin täyttävät minkäänlaisia uutiskriteerejä tai toteuttavat journalismin yhteiskunnallista tehtävää, mutta tietysti viihteelläkin on arvo ja merkitys. Eikö viihteenkin silti pitäisi olla tasa-arvoista, ei alistavaa?

Kolmossivu-keskustelussa lehdistönvapaus-argumentti on valjastettu liiketoiminnan puolustamiseen. Sananvapaudella, jonka tarkoituksena on edistää yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa, perustellaan sukupuolia eriarvoistavaa julkisuutta. Demokratian kehdossa, liberaalissa lännessä sananvapauden jalo periaate on väännetty tarkoitushakuisesti toimimaan vastoin sen alkuperäistä ajatusta. Tissit eivät ole uutisia, mutta se ei estä sanomalehtiä julkaisemasta niitä.