2015

Palikkafeministi

11-vuotias Maria Pettersson etsii Kannelmäen kirjastosta uutta luettavaa. Hyllyjen lomasta, rajatieto-osaston vierestä hän löytää kirjoja, joista lukee ensimmäisen kerran sanan feministi.

TEKSTI Sonja Ulma KUVA Mette Bremer

Kirjat ovat 60-luvulta ja niissä haaveillaan naisten ylivallasta ja kerrotaan miesten aiheuttamista ongelmista maailmalle. Pettersson sulkee kirjat ja ajattelee, että tuon asian kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä.

Vuonna 2014 Helsingin Sanomilla työskentelevää Petterssonia tituleerataan lehdissä feministitoimittajaksi, joka on innostanut kolumnillaan feministisen Faboless-tuotemerkin. Mitä välissä tapahtui?

Kansainvälinen seikkailijatar

Kylkiluihin ulottuvista violeteista hiuksista ei voi erehtyä. Pettersson on haastatteluissa kuvattu erikoiseksi tyypiksi, joka ei välitä muiden mielipiteistä, käy häämatkallaan Pohjois-Koreassa ja vapaa-ajallaan larppaa peikkona. Keskustelupalstoilla hän on paholaisesta seuraava. Odotan räiskyvää, äänekästä ja tinkimätöntä persoonaa.

”Otatteko pahaa kahvia, pahaa teetä vai pahaa kaakaota?” Pettersson kysyy. Rikkinäisissä tennareissaan hän ei ole läheskään niin pelottava kuin internet on antanut ymmärtää.

”Pienenä unelma-ammattini oli kansainvälinen seikkailijatar. Sitten halusin suurlähettilääksi.”

Suurlähettilään haaveammatti mielessään Pettersson alkoi opiskella venäjää, valtio-oppia ja kansainvälistä kauppaa.

”Sitten mulle paljastuikin, että suurlähetystössä työskenteleminen on ihan kauheata.”

Petterssonilla oli kasassa paljon hajanaisia opintoja, joista ei voinut valmistua tiettyyn ammattiin. Hän hätääntyi.

”Mulla oli pari kaveria toimittajana ja olin kirjoittanut tyylin joihinkin koulun lehtiin. Ajattelin, että tämä voisi olla mun juttu ja kokeilin. Mistään mitään tajuamatta ehdottelin juttuideoita lehtiin.” Petterssonin hämmästykseksi ideat menivät läpi ja juttuja julkaistiin.

”Silloin tajusin, että tämähän on parasta ikinä ja tykkään tästä ihan hulluna.”

Pettersson otti muutaman kurssin viestintää yliopistolla nähdäkseen mitä ne antaisivat. Samaan aikaan hän luki paljon itsenäisesti toimittajan työstä, mutta ei koskaan opiskellut toimittamista. Hän jatkoi juttujen kirjoittamista ja sai työtarjouksen City-lehdeltä.

”Aina kun olen mennyt johonkin uuteen virkaan, olen jännittänyt ihan hirveästi. Kun sain ekan duunin Citystä ajattelin, että ’täyspäiväinen toimittaja, herran jestas, eihän mulla voi riittää ideat'”, Pettersson sanoo.

Kahden City-vuoden jälkeen Pettersson päätti hakea Ylioppilas-lehden päätoimittajaksi. Hän sai pestin. 24-vuotias päätoimittaja vertasi itseään haastattelussa vitsillä mediainstituutioon, mutta tutisi salaa housuissaan.

”Mä oon 24 ja mun pitäisi tehdä lehtiuudistus, johtaa toimitusta, jotenkin johtaa lehteä ja päättää linja. Tämähän on ihan kauheata, eihän tähän ihminen pysty”, Pettersson muistelee ajatelleensa.

Hän kuitenkin pystyi ja reilun vuoden Ylioppilaslehden johtamisen jälkeen Petterssonia pyydettiin takaisin City-lehdelle, tällä kertaa päätoimittajaksi.

Vastaa vihaan rakkaudella

City-lehden lopetettua toimintansa Pettersson tuotti nimikko-ohjelmaansa Yle Puheella. Sen lähetysten joukossa oli yksi, joka käsitteli naisten kohtaamaa seksismiä videopelaajina ja pelintekijöinä. Ohjelma kirvoitti paljon palautetta, myös vihapostia. Sitä tulee paljon etenkin, jos kirjoittaa suureen mediaan näkyvällä paikalla. Aiheet kuten maahanmuutto, työttömyys, perussuomalaiset, feminismi ja tasa-arvo kirvoittavat väistämättä vihapostia. Siihen kannattaa varautua myös, jos kritisoi Israelin toimia tai kirjoittaa naisista ja videopeleistä.

”Olen oppinut, että jos olen telkkarissa puhumassa tulenarasta aiheesta, laitan sen jälkeen kännykän puoleksitoista tunniksi kiinni ja deletoin ääniviestit kuuntelematta.”

Juttuja kirjoittaessaan Pettersson tietää, mistä lauseista tulee sanottavaa. Se ei saa Petterssonia muuttamaan sanamuotoja, päinvastoin.

”En ole urpoille mitään velkaa. En voi tehdä työtäni inhottavimmalle promillelle Suomessa.”

Ensireaktio saadusta vihapostista on hämmennys. ”Tämä ihminen on puoli neljältä aamuyöllä katsonut, että hänellä ei ole elämässään sillä hetkellä muuta tekemistä kuin lähettää mulle tämä viesti,” Pettersson sanoo.

Välillä vihaposti johtaa kirjeenvaihtoon. Jos saatu posti on ”käsittämätöntä tekstioksennusta”, Pettersson ei vastaa. Mutta jos hän löytää kirosanojen joukosta punaisen langan, hän saattaa lähettää viestin takaisin.

”Jos on tulkittu eri tavalla kuin olen ajatellut, saatan sanoa, että kirjoittaessa ajattelin näin.”

Vihapostiin Pettersson vastaa aina hyvin asiallinen ja sydämellisesti. Yltiöystävällinen vastaus riisuu vihaajan aseistaan.

”Toinen saattaa hävetä ja pyytää anteeksi”, hän kertoo. Pettersson on saanut uhkauksiakin, muttei ole koskaan oikeasti pelännyt henkensä puolesta. Hänen puhelinnumeronsa on edelleen julkinen. Muutama kollega on salannut omansa saamansa vihapostin vuoksi.

”Välillä tulee paljon kritiikkiä ja vähän vihapostia. Kritiikki ei kuitenkaan ole vihapostia. Se voi olla ankaraa ja tylysti esitettyä, mutta se on eri asia kuin vihaposti.” Siinä missä vihaposti lisää vettä Petterssonin myllyyn, asiallinen kritiikki on saanut hänet miettimään kirjoittamaansa uusiksi.

”Sitä ymmärtää olleensa hölmö ja seuraavalla kerralla yrittää olla vähemmän hölmö.”

Hankala akka

Suurin osa Petterssonin saamasta palautteesta on kuitenkin positiivista, ja se tuntuu aina ihanalta. Hyvästä palautteesta on syntynyt muutakin kuin mielihyvää – esimerkiksi feministinen tuotemerkki Faboless. Fabolessin tullessa puheeksi Pettersson on pompannut sohvan perältä aivan etureunalle istumaan. Hän käyttää hyperbolisia adjektiiveja ja hymy leviää korvasta korvaan.

Petterssonin lokakuussa Nyt-liitteelle kirjoittama kolumni Setäjengi kouluttaa hallituksen hankalaa akkaa käsitteli entisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen johtotapaa. Viinanen paljasti Iltalehden (1.10.2014) haastattelussa, että hänellä oli kekseliäs tapa pitää sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski-Vikatmaa pois neuvottelupöydästä. Kuuskoski-Vikatmaa oli juuri synnyttänyt, eikä äitiyslomaa ollut, joten ministerin piti hoitaa imetys ottamalla taukoja neuvotteluista. Viinasen mukaan ”koska Eeva oli niin hankala, niin aina kun hän oli pääsemässä omalla vuorollaan ministerinä sisälle keskustelemaan budjetista, pidimme tauon.” Tauko kesti aina niin kauan, kunnes piti taas imettää.

Petterssonin kolumni innoitti Fabolessin, joka kritisoi hyvä veli -verkostoja. Sen pyrkimyksenä on ”haastaa vallitsevia rakenteita ja muistuttaa vastavoimien tarpeesta”. Pettersson kuuli Fabolessin tekijöistä ensimmäisen kerran, kun sen järjestäjät aloittivat kampanjan.

”Faboless nostaa esiin myös kivoja setiä, kivoja faboja, jotka käyttävät heillä olevaa valtaa hyvään,” Pettersson sanoo.

Myynnissä on julisteita ja kangaskasseja, joissa Viinaselta näyttävä ilmapallo sanoo ”Naiset ovat niin hankalia”. Saadut tuotot lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Pettersson on jo tilannut oman julisteensa ja useita kasseja.

Kolumni kirvoitti myös vastineita. Muun muassa Ilta-Sanomien Ulla Appelsin nimitti kolumnissaan Petterssonia feministi-kolumnistiksi. Ammattinimikkeeseen yhdistetty etuliite hämmentää Petterssonia.

”En ole koskaan kuullut, että musta käytettäisiin nimikettä feministi-toimittaja. Mitä se edes tarkoittaa? Kuulostaa oudolta. Toki sellaiset asiat kuin tasa-arvo on mulle tosi tärkeitä ja totta kai se näkyy mun artikkeleissa – tai toivottavasti näkyy. Mutta kun kirjoitin juttua roboteista, joihin on ympätty eläinten ominaisuuksia, ei feminismi siihen liity. Kun kirjoitan tekniikasta, en ole feministitoimittaja, vaan feministi ja toimittaja, niin kuin kaikessa muussakin.”

Palikkafeminismillä perille

Fabolessin suosio kertoo osaltaan siitä, miten feminismi sanana on palannut arkipuheeseen. Pettersson muistelee ensikohtaamistaan feminismin kanssa lapsena ja kertoo tutustuneensa käsitteeseen uudestaan lukiossa.

”Silloin tajusin, että toi [60-luvun feminismi] on ihan aikansa elänyttä. Eihän kukaan enää noin ajattele. Ajattelu on siirtynyt aika paljon eteenpäin”, hän sanoo.

Petterssonille feminismi on arkijärkeä ja tasa-arvoa. Sitä hän on saanut selittää useita kertoja, esimerkiksi lähdettyään mukaan asevelvollisuuden lakkauttamiseen tähtäävään Ohi on -kampanjaan. Ja osallistuttuaan Hjallis Harkimon kanssa A-Studion naisjohtajuutta käsitelleeseen ohjelmaan.

”Sanoin, että olen feministi. Ja Hjallis sanoi, ettei hän todellakaan ole feministi. Sitten keskusteltiin muun muassa mahdollisuuksien tasa-arvosta. Tosi palikkakamaa, pitää olla samanlaiset mahdollisuudet työelämässä ja mahdollisuudet samaan palkkaan. Sanoin sitten, että Hjallis tätä tarkoittaa feminismi, ootko eri mieltä? ’En tietenkään, kaikkihan noista on samaa mieltä, eihän noista ole mitään järkeä olla eri mieltä.’ Niin, niin yksinkertaista se on.”

Pettersson osallistui myös Naisasialiitto Unionin Tulva-lehden tekemiseen, mutta tunsi kokouksissa olonsa sivistymättömäksi akateemisten feministien keskellä.

”Mä olen ihan pässi, en ymmärrä feminismistä mitään, kaikki muut on niin paljon fiksumpia,” hän ajatteli.

Vaikka akateemiset termit aiheuttivat alkuun päänvaivaa käytännön feministille – kuten Pettersson itseään leikkisästi nimittää – feminismin ydin pysyi hänelle selvänä.

”Tasa-arvo on kivaa ja mä pidän siitä. Ja yritän toimia sillä tavalla, että olisi tasa-arvoa monessa asiassa: rikkaiden ja köyhien, miesten ja naisten, homojen, heteroiden ja kaikkien sukupuolten välillä.”

”Tasa-arvo on feministin ja feminismin ja mun mielestä kaikkien järkevien ihmisten tavoite. Jos olen sellaisessa seurassa ja kirjoitan sellaisille ihmisille, joille feminismi on isoin ja kauhein asia, pitää tehdä valinta: Haluanko edistää tasa-arvoa vai haluanko, että ne lakkaavat olemasta allergisia feminismi-sanalle. Ei mun ole pakko puhua sanasta ”feminismi”. Puhutaan sitten vaikka tasa-arvosta, jos se on helpommin ymmärrettävä ja menee nopeammin perille.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Huipputoimittajan resepti

Pettersson vaikuttaa turhautuneelta päädyttyään taas selittämään termejä. Vielä turhautuneempi hän on ajatuksesta, että profiloituminen feministi-toimittajaksi olisi tarkoituksellista. Tietoinen toimittajabrändin rakentaminen ja itsensä tuotteistaminen tuntuu hankalalta. Pettersson kertoo, ettei esimerkiksi Twitteriä päivittäessään mieti julkisuuskuvaansa. On twiittejä Gamergatesta, Palestiinan tilanteesta ja kuvia hölmöistä liikennemerkeistä.”Oonkohan mä brändännyt itseni todella perselleen? Ei juttua kirjoittaessa mieti sitä, miten se leimaa itseä.”

Paine itsensä tuotteistamiseen kuitenkin kasvaa. ”Kahta asiaa mulle on hoettu toimittajana: pitää brändätä itsensä ja pitää erikoistua. Että töitä riittää tulevaisuudessa sellaisille ihmisille, joilla on vahva henkilökohtainen brändi ja jonkun tietyn alan erikoisosaajia. En tiedä milloin se päivä koittaa, mutta toivottavasti ei kovin pian, koska silloin mulla ei ole enää töitä”, Pettersson naurahtaa.

Erikoistumisen peräänkuuluttaminen on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä mediatalot oikeasti haluavat.

”Päinvastoin on tarvetta sellaisille toimittajille, jotka osaavat toimittaa, kuvata, editoida, ohjelmoida ja taittaa”, hän listaa vetäen korostetusti henkeä välissä.

”Ehkä meidän pitää ajatella uudestaan sitä, mitä meidän työ on. Tämä ei ole tiedon siirtelyä internetistä lehteen. Se on ajattelemista, käsittelyä – sitä, että otetaan selville”, Pettersson alleviivaa. Tiedon suora välittäminen ei riitä. Se kuuluu menneisyyteen.

Petterssonin mukaan toimittajaksi halajavan kannattaa olla utelias. ”Uteliaisuus on auttanut aika pitkälle. On harvoja aloja, joilla saa työntää nenänsä joka paikkaan ja olla sen takia hyvä työntekijä. Parhaat tuntemani journalistit ovat laajasti sivistyneitä, kiinnostuneita kaikesta ja uteliaita erilaisten asioiden suhteen”, Pettersson sanoo. Tällaisia ovat Petterssonin mukaan esimerkiksi amerikkalainen seksikolumnisti Dan Savage, kiinalainen maailman vaikuttavimpiin naisiin listattu Hu Shuli sekä venäläinen Putinin hallintoa arvostellut ja salamurhattu Anna Politkovskaja.

”Kehottaisin seuraamaan ulkomaisia medioita, sekä uutispuolta että aikakauslehtiä. Mieluiten useista maista ja monilla kielillä”, Pettersson sanoo. Hän suosittelee myös seuraamaan suomalaista mediaa monipuolisesti ja oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

”Muotitoimittaja voi saada tosi hyviä idiksiä vaikka autolehdistä.”

Toimittajan työ on alan paineista huolimatta sitä, mitä Pettersson haluaa edelleen tehdä. Työnkuva, joka monesta vaikuttaisi sekavalta, on hänen mielestään juuri työn paras puoli. Pettersson kertoo kirjoittaneensa lähes jokaiselle Helsingin Sanomien osastolle urheilua lukuun ottamatta.

”Työn mukavuus voi liittyä siihen, että tapaa supermielenkiintoisia tyyppejä ja onnistuu paljastamaan tai ymmärtämään jotain, mitä kukaan ei ole ennen paljastanut tai ymmärtänyt. Tai siihen, että teksti auttaa tai voimaannuttaa monia lukijoita. Tai sitten voi pitää mukavana, että on tekemässä matkajuttua Toscanasta,” Pettersson hymähtää ja tekee kädellään viinilasin pyöritystä imitoivan liikkeen.

Ehkä toimittajat ovatkin nykypäivän kansainvälisiä seikkailijattaria.


Kuvat: Mette Bremer

2015

Julkinen löyly

Kotiharjun Sauna on Helsingin ainoa täysin puulämmitteinen yleinen sauna. Sörnäisiin saavuttuani huomaan ensimmäisenä saunan ulkopuolella muovituoleissa pyyhkeet lanteillaan istuskelevat hilpeät miehet. Suunnilleen joka kolmannella saunaan menijällä näyttää olevan olutta mukanaan, ja harmittelen, että unohdin ostaa oman. Onneksi yleisissä saunoissa on tapana myydä virvokkeita.

TEKSTI Antti Ahonen KUVA Mette Bremer

Alkuvaiheissa saunaa ylläpiti taloyhtiö, ja toiminnasta vastasivat talonmies ja lämmittäjä.

1970–80-lukujen taitteessa taloyhtiö lopetti toimintansa ja vuokrasi tilan eteenpäin nykyisen omistajan vanhemmille. Sisään astuu pari vakioasiakasta, jotka kyselevät Runebergin torttujen perään. Ei kuulemma ole tarjolla. Miehet ovat kuitenkin varautuneet pahimpaan ja lyövät omat tortut pöydälle. Vastaanottovirkailija laittaa kahvin heti valumaan, ja yllätyn tuttavallisesta meiningistä.

Asiakkaiden määrä Kotiharjun saunassa vaihtelee: viikonloppuna kävijöitä saattaa olla päivässä satoja, alkuviikosta taas noin kuusikymmentä. Heti tiistaina tulevat ne, joille sauna on viikon kohokohta. Kävijöistä selkeä enemmistö on miehiä, mutta viime aikoina naissaunojien määrä on ollut kovassa kasvussa. Myös turisteja käy paljon, ja lauteilla kuulee suomen lisäksi monia muita kieliä. Vastaanottovirkailija hyvästelee ranskankielisen asiakkaan suvereenisti tämän äidinkielellä.

Saatuni opastuksen yleisestä saunaetiketistä siirryn pukuhuoneen puolelle, survon kalsarit kaappiin ja suuntaan laudeliinoineni pesuhuoneeseen. Aikaisemmin olin tarkistanut netistä, että miesten saunan päivän ylin lämpötila oli 116 astetta. Lukema kuumottaa hieman, mutta perääntyminen ei enää tässä vaiheessa tule kuulonkaan.

Olen ennakkoluuloissani profiloinut saunan Helvetin esikartanoksi. Yleisessä saunassa hyviin tapoihin kuuluu, että ovesta astuttaessa kysytään lauteilta tarvitaanko lisää löylyä. Löylykomennot tulevat Kotiharjun saunassa piippuhyllyltä, ylintä laudetta hieman korkeammalla olevalta tasolta, jolle mahtuu istumaan kerrallaan viitisen ihmistä. Piippuhylly on kuin valtaistuin, josta löylyä pelkäämättömät saunojat valvovat valtakuntaansa. Vaikka hyllyllä näyttää olevan tilaa, jätän ensikertalaisena väliin. Tiedä vaikka keltanokille järjestettäisiin jonkinlainen rituaalinen sisäänpääsykoe, joka kulminoituu siihen että löylykauhalla poltetaan veljeskunnan salainen symboli kokelaan vasempaan kivekseen.

Löyly tuntuu varsin pehmeältä, ja vaikka asteita on, olo ei äidy missään vaiheessa tukalaksi. Myös ilmapiiri on miellyttävä: lauteilla käyttäydytään kuin oltaisiin vanhoja tuttuja, mikä aiheuttaa yleisissä tiloissa kontaktiin tottumattomassa suomalaisessa lähes pelonsekaisia tunteita. Vaikka juttuun pääsee helposti mukaan, osa ihmisistä haluaa istua saunassa hiljaa, ja sitäkin on syytä kunnioittaa. Tähänhän voisi melkein tottua, jos vain matkaa tänne ei Espoosta olisi kuin Mordoriin konsanaan.

Suomessa sauna on tasa-arvoinen instituutio. Kun vaatteet otetaan pois, ovat herrat ja narrit lauteilla sekaisin – Kotiharjun saunassa tunnetutkin kasvot saavat saunarauhan.

Kulttuurisauna sijaitsee Helsingin Merihaassa. Veden äärellä sijaitseva sauna muistuttaa suurta valkoista tiiliskiveä. Tunnistan sen saunaksi lähinnä katolla olevasta kyltistä, ja sisään astuessani yllätyn täysin. Vastaanottotila on sekoitus aasialaista kulttuuria ja karua suomalaista alkukantaisuutta. Kengät jätetään heti eteiseen niille varatulle matolle samaan tapaan kuin Japanissa pyhiin paikkoihin astuttaessa. Pukuhuone onkin sitten karumpaa osastoa. Haaleat kiviseinät ja pelkistetyt kaapit puhuvat omaa kieltään, samoin seuraavan oven takana sijaitseva suihkuosasto. Jos tästä vielä karummaksi menee, en yllättyisi, jos lauteetkin olisi upotettu suoraan peruskallioon. Pian kuitenkin tajuan, etten ole Glorian toimittaja, joten jätän sisustuksen syväluotauksen sikseen.

Puheet Helsingin hipster-saunasta voidaan unohtaa. Sakki on samanlaista kuin muissa testikohteissa. Päädyssä on ikkuna suoraan Suomenlahdelle, ja parimetrisellä löylykauhalla kaadetaan vettä valtavan kiukaan luukusta sisään. Löyly on varsin hyvä ja pehmeä täälläkin, mutta lauteilla on melko hiljaista.

Hetken löylyssä rentouduttuani siirryn ulkotilaan, jonne mennään vastaanoton kautta. Vastaanotossa on jatkuvasti tarjolla vettä, mikä on varsin hyvä ajatus löylyjen välissä. Terassille on tehty talveksi avanto, ja kesällä pääsee uimaan suoraan mereen. Jos veteen mielii, mukaan pitää kuitenkin ottaa omat uimahousut. Palattuani suihkun kautta saunaan alan uskoa siihen, että käynti yleisessä saunassa tosiaan on reilun kymmenen euron arvoinen. Fiilis on erilainen verrattuna uimahallin saunaan tai lenkkisaunaan. Yhden käyntikerran perusteella vaikuttaisi siltä, että Kulttuurisaunalla käy enemmän yksittäisiä saunojia kaveriporukoiden tai vakioasiakkaiden sijasta.

Sauna Arlan tunnistaa massiivisesta metalliportista. Kulttuurisaunan jälkeen palaan taas vanhan liiton meininkiin. Kävelen sisäpihalta saunaan, jossa minua on vastassa saunan nykyinen omistaja Kimmo Helistö. Saunaa nyt kahdeksan vuoden ajan pyörittänyt Helistö ihastui asiakkaana ollessaan saunan hieman kulahtaneeseen mutta alkuperäiseen ulkoasuun. Hän kuitenkin mietti, voisiko antaa saunan rapistua tekemättä asialle mitään, ja lopulta päivänä saunan edellinen omistaja tarjosi Helistölle viestikapulaa kannettavaksi eteenpäin.

Sauna Arla haluaa olla nimenomaan yleinen sauna, ei tilaussauna. Esimerkiksi polttariporukoita pyritään välttämään yleisen rauhan säilyttämiseksi. Kuitenkin omat saunakaljat saa ottaa mukaan eikä lasiin syljetä täälläkään. Helistön mukaan yleisiä saunoja voi pitää korttelikapakoiden kaltaisina sosiaalisina tiloina. Toki saunassa peseydytään, muttei enää samasta syystä kuin vuosikymmeniä sitten. Yleiseen saunaan tullaan hyvän löylyn takia, joka on erilainen kuin esimerkiksi sähkölämmitteisen kiukaan löyly. Sauna Arla on lämmennyt kaasulla vuosikymmeniä.

Helistön mukaan asuntoihin rakennettavat saunat eivät kuitenkaan ole uhka yleisille saunoille. ”Pääkaupunkiseudulla asuminen on tänä päivänä järkyttävän kallista. Ihmiset eivät halua maksaa pienestä kopista suuria summia. Varsinkin kun saunasta tehdään yleensä muutaman vuoden sisällä jonkinlainen varasto.” Helistön mukaan oli kulttuurisesta näkökulmasta vakava moka hävittää Helsingin yleisiä saunoja vuosikymmeniä sitten. Hän kuitenkin uskoo yleisen saunan uuteen tulemiseen. Helistöllä on työn alla hanke, jonka tarkoituksena on tuoda Jätkäsaareen uusi saunan ja ravintolan yhdistävä kompleksi. Sauna Arlan hän sen sijaan haluaa säilyttää ja kehittää sitä nimenomaan alkuperäisenä kohteena.

On aika siirtyä saunatestin viimeisiin löylyihin. Pääni yläpuolella on luukku, johon löylyvettä heitetään. Siitä on vastaanottotiskin ja saunan välillä varoitettu kahteen kertaan. Jos heittää paljon löylyä, naama kannattaa ottaa pois luukun edestä, muuten tulee vettä visiiriin. Kolmannen varoituksen saattelemana siirryn lauteille muiden arjen ritarien joukkoon. Meininki on todella hyvä, samoin löyly. Juttu lentää lauteilla ja hetken päästä muuan partasuu aloittaa keskustelun kanssani. Tunnistan ammattilaisen kumisandaaleista. Vieressäni istuvalla miehellä on päässään harmaa saunahattu, jonka tarkoituksena on kuulemma suojata päätä ja korvia löylyiltä sekä estää huonoa oloa. Ilmeisesti myös saunominen on välineurheilua. Pikku hiljaa kolme päivän saunaputki alkaa painaa. Lähtiessäni huikkaan Helistölle kiitokset loistavasta löylystä ja meiningistä.


Kuva: Mette Bremer

2015

Jumalten laji

Crosstrainerista CrosFittiin.

Suomalaiset ovat vaihtaneet crosstrainerit CrossFittiin. Uudessa treenimuodossa tavoitteena on mahdollisimman monipuolisen urheilijan perikuva. Lajiin hurahtanut toimittaja kävi tarkastamassa sen SM-kisat.

TEKSTI Isa Kalpainen KUVAT Joona Raudaskoski

Winter War ei ole isänmaallinen muistotilaisuus tai hevikeikka. Sillä nimellä kulkee helmikuun alussa Tampereella järjestetyt CrossFitin SM-kisat. Täällä talvisodan henki on vähän erilainen. Kaksituhatpäinen yleisö huutaa ja seuraa yhtä ainoaa urheilijaa keskellä suurta mustaa kenttää. Naisella on edessään 70 kilon painoinen levytanko, ja tavoitteena saada se suorille käsille pään päälle.

Hetkeä aiemmin hän on suorittanut saman liikkeen 11 kertaa hieman pienemmillä painoilla. Urheilija astuu levytangon taakse, jännittää lihaksensa kireiksi ja vetää tangon vauhdilla ylös maasta. Sen jälkeen hän sinkoaa nopeasti tangon alle ja punnertaa sieltä vielä itsensä ylös. Tuomari heilauttaa kätensä eteen hyväksytyn suorituksen merkiksi. Nainen pudottaa helpottuneena painot maahan ja yleisö räjähtää suosionosoituksiin. Suomen kovakuntoisin nainen Saara Laaksonen on juuri suorittanut Snatch ladder –nimisen lajin loppuun Crossfitin SM-kisoissa. Hän on ensimmäinen nainen, joka siinä on onnistunut.

CrossFitin SM-kisoissa kilpaillaan aikaa vastaan yhteensä yhdeksässä lajissa. Kaksi ensimmäistä kisattiin jo perjantaina ja ne sisälsivät sisäsoutua. Itse kisapäivinä nähtiin perinteisiä metconeita eli treenejä, joissa suoritetaan eri liikkeitä aikaa vastaan sekä tämä painonnosto tyyppinen ”ladder”. Lajivoittoja ottivat niin kärkiurheilijat kuin myös lopputuloksissa huonommin pärjänneet. Kisojen idea onkin selvittää, kuka on kaikista monipuolisin urheilija ja pärjää yhteistuloksissa parhaiten. Tänä vuonna naisissa Laaksonen selvitti tiensä yhteispisteissä selvästi muita korkeammalle ja miehissä hieman niukemman voiton vei maailmallakin kilpaillut Mikko Aronpää.

CrossFitistä on lyhyen ajan sisällä tullut suosittu urheilulaji. Laji rantautui Suomeen vuonna 2007 ensimmäisen boksin eli salin myötä. Viime vuosien aikana boksien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti, ja niitä onkin tällä hetkellä jo yli 40. Jokaisella salilla on satoja jäseniä, ja yhteensä CrossFit-intoilijoita on noin viisituhatta. Jos laskuihin otettaisiin mukaan myös crosstraining-salit, luvut kaksinkertaistuisivat. CrossFitiä ja crosstrainingia ei kuitenkaan pidä sekoittaa keskenään. Vain salit, jotka ovat saaneet virallisen luvan ja koulutuksen harjoittaa CrossFitiä saavat käyttää itse sanaa. Muut käyttävät sanaa crosstraining. Tavalliselle kuntoilijalle ne ovat sama asia, mutta itselleni CrossFit on kilpaurheilua, kun taas crosstrainingia pidän kuntoilumuotona siinä missä zumbaakin.

Takaisin kisoihin. Kentällä olevien urheilijoiden ohimoilla valuvat hikipisarat. Katse on keskittynyt. Aika alkaa! Kahdeksan urheilijaa alkaa kävellä käsillään rivissä. Parhaat etenevät 16 metriä putkeen kerta toisensa jälkeen, kun taas toiset pääsevät vain muutamia senttejä eteenpäin. Kahden minuutin jälkeen aika loppuu ja parhaimpienkin tahti on hiipunut. Edessä on minuutti lepoa, ennen kuin suoritus jatkuu. Urheilijat siirtyvät 50-kiloisten levytankojen taakse ja nostavat niitä rinnalle tasaisella tahdilla toisen kahden minuutin ajan. Seuraa toinen minuutin tauko, joka tuntuu varmasti puolet lyhyemmältä. Pian urheilijat hyppäävät kiinni leuanvetotankoihin ja alkavat nostella varpaitaan niihin kiinni niin nopeasti kuin pystyvät. Se ei tosin riitä aidan toisella puolella olevalle yleisölle, joka janoaa lisää.

”Kiinni tankoon vaan!”

”Loppuun asti nyt!”

Aika loppuu, ja ennen kuin hengitys ehtii tasaantua, on jo hypättävä kiinni renkaisiin. Voimavetoja, puuh! Niissä urheilijan on kammettava itsensä roikunnasta suorille käsille renkaiden päälle. Vain muutama onnistuu. Aika loppuu ja yleisö taputtaa kunnioittaen urheilijoiden ponnistuksia. Juuri tällaista tunnelmaa urheilu parhaimmillaan luo.

Lajin perustaneen Greg Glassmanin mukaan CrossFitin tavoitteena on luoda ideaalin urheilijan perikuva, joka on samaan aikaan voimistelija, painonnostaja sekä pikajuoksija. Lajin kehityttyä vaatimuksiin on näköjään lisätty myös ainakin kestävyysurheilijan sekä uimarin ominaisuudet. Vaikka laji on kilpatasolla todella haastava ja intensiivinen, se sopii myös täysin nollasta aloittelevalle kuntoilijalle. Yksi CrossFitin keskeisiä ideoita onkin liikkeiden skaalaaminen itselleen sopivaksi. Vaikka treeniohjelman mukaan pitäisi tehdä käsilläseisontapunnerruksia, jollekin urheilijalle seinäänpunnerrukset saattavat olla kehityksen kannalta parempia liikkeitä. Skaalausta käytetään kaikkiin liikkeisiin ja sen avulla jokainen saa omantasoisensa mutta silti haastavan treenin aikaiseksi.

Tutustuin CrossFitiin Youtube-videoiden innoittamana noin vuosi sitten. Olin kuullut lajista joskus jotain, mutten koskaan oikein hahmottanut, mistä siinä on kyse. Aloitin CrossFitin noin puoli vuotta sitten, kun lähelleni avattiin uusi sali. Lapsena omistin aikani telinevoimistelulle ja sen lopetettuani olen pelannut koripalloa sekä käynyt kuntosalilla. Tavalliset treenini Crossfitissä alkavat soudulla tai tuplanaruhypyillä. Itse voima- tai taito-osuudessa harjoittelemme joko tekniikkaa tai teemme puhdasta voimaa. Loppuun tehdään ”metcon” eli treenin sykettä nostava osuus. Se voi kestää minuutista puoleen tuntiin, ja siinä yhdistellään kaikkia eri ominaisuuksia.

CrossFitissä ei melkein koskaan tiedä mitä on tulossa, mutta kaikkeen on osattava varautua. Urheiluvälineet, treenit tai kilpailut eivät ole ennalta määriteltyjä. Niiden sisältö saattaa selvitä kisaajalle vasta muutamia minuutteja ennen suorituksen alkamista. Laji saattaa kestää sekunteja tai kymmeniä minuutteja.

CrossFitissa on hyvin paljon vaativia liikkeitä, joita ei opi vain pomppimalla ohjaajan perässä epämääräisesti vähän sinne päin kolmenkymmenen muun ihmisen kanssa. CrossFitin liikkeet ovat vaativia ja väärillä tekniikoilla toteutettuina jopa vaarallisia. Tästä syystä jokaisen lajin aloittavan on käytävä niin kutsuttu On Ramp –kurssi, jossa käydään perusteet läpi. Ilman sitä lajia ei saa harjoitella virallisilla saleilla.

Oma treeniboksini CrossFit10K, iso halli autokorjaamon vieressä, sijaitsee Konalassa. Lattia on betonia ja tilaa on paljon, katosta roikkuu renkaita ja köysiä. Jokaisella kahvakuulalla ja käsipainolla on oma paikkansa, ja välineiden siivoaminen käytön jälkeen takaisin on jokaiselle itsestäänselvyys. Eniten tilaa vie musta kehikko, jossa on lukemattomia erilaisia tankoja ja kyykkytelineitä. Oman boksini ohjelmointi koostuu kolmesta treenipäivästä ja yhdestä lepopäivästä. Syklin ensimmäisenä päivänä harjoittelemme painonnostoa, toisena voimistamme ylävartaloa ja teemme voimisteluliikkeitä, ja kolmantena yleensä kyykätään. CrossFit-sali on kaukana tavallisen kuntosalin ahtaudesta ja ankeudesta. Täällä ei tarvitse pelätä, että hauiskääntöön seläntaivutuksella vauhtia ottava hikinen möhkäle törmää levytankooni kriittisellä hetkellä valakyykyn ala-asennossa

CrossFitissä tärkeää on yhteisöllisyys. Treenaajat eivät puuskuta salilla yksinään tai kyräile toisiaan, vaan treenaavat yhdessä samaa asiaa valmentajan opastuksella. Yhdessä selvitetään, miksi ja miten liikkeitä tehdään. Valmentaja huomauttaa, jos jonkun liikkeen tekee päin seiniä. Yhteisöllisyyden tunne syntyy pitkälti siitä, että ihmiset käyvät samaan kellonaikaan tekemässä samaa treeniä ja kamppailevat samojen ongelmien kanssa: joidenkin kyykkyasennon liikkuvuudessa on puutteita, toisten kädet aukeilevat. Lepopäivä on hankala malttaa pitää. Yhteisiä puheenaiheita löytyy helposti ja huumori on hyvää.

Askelkyykkykävely, jes! Käsi verillä, jes! Minuutin ajan burpeita, jes! CrossFit on brändännyt aina inhoamani asiat maailman siisteimmiksi. Lajia hehkutetaan netissä, treeneissä ja mediassa. Ketäpä ei kiinnostaisi äärettömän tehokas treeni, joka lupaa hioa kenen tahansa fyysiset ominaisudet huippuunsa? Lopetin aikoinani ryhmäliikuntatunneilla käymisen, koska en voinut sietää askelkyykkyä. Nyt saatan fiilistellä sitä jo edellisenä iltana, kun seuraavan päivän treeni julkaistaan netissä.

Uskon, että CrossFit koukuttaa ihmisiä sen yhteisöllisyyden lisäksi monipuolisuudella. Tarvitaan liikkuvuutta, nopeutta, voimaa, ketteryyttä, kestävyyttä ja huumoria: esimerkiksi ensimmäinen käsilläseisonta ei ole välttämättä järin esteettinen. Jokainen onnistuu kuitenkin jossain, ja pääsee hyödyntämään vahvuuksiaan. Jokaiselle jää vielä paljon opittavaa ja haasteita. CrossFit ei lopu kesken.

Urheilijat hymyilevät helpottuneena palkintopalleillaan, mitalit roikkuvat kaulassa. Areenalla on pitkän päivän jälkeen tunkkaista. Vaikka tila hiljenee nopeasti ja ihmiset alkavat lipua kohti uloskäyntejä, omat ajatukseni eivät rauhoitu. Näen uudestaan päivän parhaimmat onnistumiset ja tylsimmät mokat. Päätän, että joku päivä minä olen aidan toisella puolella. CrossFit on lopullisesti aivopessyt minutkin.


kuvat: Joona Raudaskoski

 

2015

Paskapuhetta

Naistenvessat ovat epäilemättä yksi avoimimmista tietämistäni keskusteluväylistä: niiden seiniltä tuntuu löytyvän vastaus kysymykseen kuin kysymykseen. Mutta voiko mikä tahansa aihe saada akateemisten naisten huomion, vai ansaitsevatko jotkut teemat sitä enemmän kuin toiset? Mikä aktivoi satunnaista kävijää vastaamaan kirjoituksiin? Aloitan kokeilun Twitterin beta-versiossa – yliopiston vessassa.

TEKSTI Kira Keini KUVA Matilda Kivelä

Astun nolona Porthanian naistenvessan koppiin. En ole koskaan kirjoittanut vessan seinälle, ja tuntuu, kuin olisin tekemässä jotain hyvinkin radikaalia. Olen varma, että kaikki taakseni jäävässä jonossa vaistoavat aikeeni.

Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa olen pikemminkin hiljainen seuraaja kuin aktiivinen sisällöntuottaja. Seinäkirjoittelun autuas nimettömyys tuntuu erittäin helpottavalta. Ei tarvitse hävetä tai pelätä paljastuvansa.

Anonyymiys näkyy myös aiheissa. Vessassa jutellaan avoimesti seksikokemuksista (legendaarinen ”Kuinka moni on harrastanut seksiä jonkun Antin kanssa?” -gallup), yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta (”Free Pussy Riot – Onko tissit paljaana riehuminen ainut tapa vaikuttaa?” ) ja annetaan mieleenpainuvia elämänohjeita (”Tyydy siihen mitä on. That’s the only way.”).

Kokemattomuus kuultaa läpi ensimmäisestä kirjoituksestani, jossa utelen opiskelijoiden yleistä mielipidettä tutkintouudistuksista. Raapustelu saa oloni tuntumaan samanaikaisesti kapinalliselta ja äärimmäisen nössöltä. Sivusilmällä seinältä erottuu tikkukirjaimin kirjoitettu ”ILKKA KANERVA” ja sen viereen töherretty kirkkovene.

Parin seuraavan päivän aikana kyselen kontrastiksi muutamalla seinällä treffivinkkejä. Vaihdan vielä varmuuden vuoksi kynäni paksumpaan tussiin ja ympyröin tekstini muiden kirjoitusten seasta.

Odotusten mukaisesti – mutta kuitenkin hienoiseksi pettymykseksi – kysymykseni eivät kirvoita yhtäkään vastausta. Onko syy twiittieni aiheissa vai muotoilussa? Yliopiston vessakoppikirjoitusten parhaimmistoon verratessa on helppo huomata, miksi vastausta ei kuulu. Sekä kirjoitusten muodossa että sisällössä on keskustelun aikaansaamiseksi vielä reilusti parantamisen varaa.

On oltava röyhkeä ja provosoiva. Ja täysin eri mieltä kaikesta.

Kun kommentteja ei satele vielä viikonkaan kuluttua keskustelunavauksesta, kokeilen uutta taktiikkaa. Päätän vessatwiitata päivämäärällä varustetun suoran kysymyksen: ”Kirjoittaako tänne enää kukaan?”

Päiväyksellä on ainakin jonkinlainen aktivoiva vaikutus, sillä parin päivän päästä twiittini viereen on ilmestynyt yksiselitteinen ”ei”. Oheen on piirretty vihainen hymiö.

Oloni on sankarillinen. Kommentti tuntuu yhtä hyvältä kuin ilmoitus uudesta Twitter-seuraajasta.

Matilda Kivelä

Ensimmäisestä vastauksesta innostuneena aloitan ahkeran seinäspämmäyksen. Vietän pitkiä aikoja keskustakampuksen naistenvessoissa vaihtaen kopista toiseen mahdollisimman huomaamattomasti. Tarkkailen tekstieni keräämää huomiota. Haluan saada irti enemmän: ylireagointia, närkästystä, avautumista, epäuskoa.

Päädyn lähestymään kirjoittelullani kahta seinätwiittailijan perustyyppiä: omia kokemuksiaan jakavia, ihmissuhdeasioista kiinnostuvia sunnuntaikirjoittelijoita ja helposti provosoituvia mielensäpahoittajia.

Ensiksi mainittua ryhmää ovat yliopiston naistenvessoissa aktivoineet muun muassa ”Voiko fuckbuddy-suhde toimia?”- ja ”Kokemuksia anaaliseksistä?” -tyyppiset kysymykset. Tämänkaltaiset twiitit saavat aikaan pääosin satunnaista huutelua, mutta parhaimmillaan tuloksena on jopa hämmentävää avautumista. Jatkan teeman mukaisesti kysymällä kokemuksia kimppakivasta ja toisaalla polyamoriasta.

Jälkimmäistä ryhmää, mielensäpahoittajia, on lähestyttävä kritisoiden ja röyhkeästi provosoiden. Valitsen seinälle solvattavaksi sellaisia ryhmiä, joihin itsekin kuulun. Ensimmäisenä kohteeksi joutuvat valtsikalaiset, joita haukun ylimielisiksi tyhjäntoimittajiksi. Ei mene kokonaista päivääkään, kun tekstini on jo saanut vastauksen: ”Joku on mahdollisesti hieman katkera :)”. Kaipaamaani haastavaa uhittelua kirjoitus ei synnytä.

Varsinainen menestys on kuitenkin vasta seuraava, naissukupuolta alistava raapustukseni: ”Naisen paikka on keittiössä, ei yliopistolla!”

Solvaukseni ei onnistu herättämään närkästynyttä keskustelua naisten oikeuksista, mutta miehiä sarkastisesti kritisoiva manifesti on sitä vastoin valmis:

”Miehen paikka on makuuhuoneessa, ei yliopistolla.”

”Totta! Miehiä ei muuhun tarvita!”

”Miehet vittuun tästä vessasta!”

Olen ihmeissäni ja innoissani. Anonyymi twiittailuni on tehnyt minusta naisten silmissä miehen.

Vaikken varsinaisesti saa aikaan keskustelua – puhumattakaan pätevästä argumentoinnista –, kirjoittelu ei kuitenkaan ole ollut täysin hyödytöntä: olenhan synnyttänyt edes pientä liikehdintää ja muodostanut samanmielisten sarkasmin ystävättärien yhteisön Porthanian vessaan.

Some-addiktille satunnainen provosointi naistenhuoneen seinällä on kutkuttavaa – olen jättänyt merkkini satojen päivittäisten seuraajien nähtäville.


Kuva: Matilda Kivelä

2015

Kuka luulet olevasi, Juhani Mykkänen?

TEKSTI Melissa Heikkilä KUVA Kristiina Markkanen

Juhani Mykkänen, Nyt-liitteen entinen esimies, athenelainen ja media-alan monitoimimies, kuka luulet olevasi?

(Päivä)työtön alkoholisti.

Oikeasti?

Joo joo! [Mykkänen hörppää oluttaan]

Mitä sitten teet jos et ole päivätöissä?

Olen yrittänyt hakeutua kivoihin proggiksiin fiksujen ja huumorintajuisten ihmisten kanssa, ja katsella, mitä elämä toisi. Yritän tehdä juttuja, joista tulee sellainen fiilis, että jos en ole mukana, niistä ei tule samanlaisia taikka niitä ei tapahdu ollenkaan. Ykkösasia ei ole massin saaminen.

Lähdit Hesarilta etsimään uusia haasteita. Kaduttaako?

Ei millään tavalla, vaikka olikin todella haikeaa lähteä sieltä. Halusin lähteä silloin kun oli sellainen olo, että oli tosi kivaa vielä.

Eli luovutit?

Tavallaan joo. Mitäs muuta se on kuin luovuttamista, jos irtisanoutuu työpaikastaan. Päämotiivina ei ollut halu luovuttaa, vaan halu päästä tekemään uusia juttuja. Poltteli päästä tekemään muutakin kuin journalismia ja näin, että vaikeat ajat olivat tulossa taloon, enkä pystyisi tuottamaan haluamaani laatua.

Miten myllyssä olevalta alalta saa helpoiten töitä?

Helpointa on koko ajan pyrkiä alalle, muttei ottaa stressiä siitä, että pääsisi heti alan palkkatöihin. Kun porukkaa voidaan palkata lisää, sisään pääsevät kaikkein parhaimmat tyypit. Ei kannata vaipua epätoivoon, vaan hankkia tarvittavia taitoja. Free-duuneja on aina tarjolla oli kyse sitten verkosta, ainejärjestölehdestä tai ylioppilaslehdestä, tai oman aktiivisen some-profiilin tai blogin ylläpitämisestä. Kunhan pitää itsensä kartalla ja teroittelee kynsiään.

Mitä katsoit ensimmäisenä työhakemuksessa?

Rehellisesti sanottuna katsoin sitä, onko nimi entuudestaan tuttu. Sinä aikana kun oli Nytin esimies, juuri kukaan ei soittanut ja kysellyt, mikä tilanne on ja onko hakemus tullut perille. Sehän on ihan hullua! Mikä olisi parempi tapa kuin soittaa suoraan päätöksen tekevälle tyypille ja kertoa itsestään suoraan? Jollakin tavalla kannattaa erottua joukosta.

Uskomattoman hyvä tapa erottautua on tehdä napakka ja mietitty hakemus, josta jättää esimerkiksi kaikki adjektiivit pois. Ei mitään ulospäin suuntautunutta, avarakatseista tai innovatiivista. Kerro mitä olet tehnyt, mitä haluat saada aikaan, mistä jutusta olet tykännyt ja miten haluaisit kehittää asioita. Konkreettisia asioita. Luetuta hakemus kaverilla.

Kun lopetit Hesarilla, kouluttauduit personal traineriksi. Miksi?

Halusin keskittyä asioihin, joita en voisi tehdä päivätöissä. Hyvin harvoin töistä voi ottaa vapaata kahden viikon intensiivikurssia varten maanantaista lauantaihin aamusta iltaan. Olin omalla salillani ja näin ilmoituksen, että kurssi oli -70% alennuksessa. Olen käynyt puolitoista vuotta ahkerasti salilla ja ajattelin, kuinka siistiä olisi vain istua kaksi viikkoa ja oppia ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta, terveellisestä liikkumisesta ja syömisestä. Kehoni on työkaluni kaikessa tekemisessä, ja tunnen sen aika huonosti. En ajatellut, että tekisin PT:n hommia työkseni. Se tuntui hyvältä läpältä, jonka voi kertoa baaritiskillä.

Mitä yhteistä on personal trainingilla ja journalismilla?

Kummassakin paneutuminen yksityiskohtiin tekee lopputuloksen. Oikeasti hyvä juttu syntyy, kun kaivetaan tarkat tiedot ja luvut, ja jätetään turhat koristelut pois. Personal trainerille taas maksetaan siitä, että hän opettaa oikean tekniikan ja oikeat liikkeet sekä katsoo, ettei asiakas satuta itseään. Lähes jokaisen liikkeessä on jotain hiottavaa.

Paljon nostat penkistä?

[Mykkänen pohtii hetken] Tekisi mieli vastata jotain nokkelaa. Oikeasti se on yli 90 mutta alle 100.


Kuva: Kristiina Markkanen