Arkisto

Mitäs muistat ysäristä? – Groteski kyseli kampuksella

viivi1

Mikä on mieleenpainuvin muoti-ilmiö ysäriltä?

Säkkimäisyys.

Viivi, 21, kirjallisuustiede

lotta2

Miten koit laman?

Perheessämme oli konkurssi.

Lotta, 23, yhteiskuntapolitiikka

laura3

Millainen on suhteesi Smurffeihin?

Vihamielinen. Smurffiina oli sairaan ärsyttävä.

Laura, 29, valtio-oppi

mårten3

Mikä on lempijamituksesi ysäriltä?

Rhythm of the Night.

Mårten, 24, kauppatieteet

maiju2

Kuka Spice Girl olit?

Se blondi muija, olikse Emma?

Maiju, 22, tilastotiede

leena2

Mitä luit ysärillä?

Iskän vanhoja poikien seikkailukirjoja mökin “aarrekirjahyllystä”.

Leena, 23, viestintä


Tekstit: Karolina Toivettula

Kuvat: Elisa Kitunen

Arkisto

Ja lapionvarret laitetaan kettingistä

Ysärillä syntyneellä ei ole multaa kynsien alla. Hänellä on rasitusvamma peukalossa liiallisesta Instagramin selaamisesta. Lapion se luulee olevan tarkoitettu nojailemiseen. Pitäisi laittaa varsi kettingistä, eipähän nojailisi enempää. Miten tällainen pehmo pärjää työelämässä?

”Ei nuorista enää löydä kunnollisia työntekijöitä. Ei ole kotona opittu tekemään töitä. Ei voi luottaa, että hommat tulee hoidettua. Eiväthän ne osaa mitään.”

Nämä mielipiteet olen kuullut lukuisilta ihmisiltä ympäri Suomea. Moni perinteisten fyysisten töiden työnantaja pitää ahkeria, osaavia ja oma-aloitteisia nuoria työntekijöitä harvinaisina.

Kunnollisella työntekijällä tulisi heidän mielestään olla multaa kynsien alla ja lapion hiertämiä kovettumia kämmenissä.

Oikeanlaisella työntekijällä ei ole näppäimistön aiheuttamaa rasitusvammaa vasemman käden pikkurillissä, kuten minulla vastikään.

Työelämä on muuttunut valtavasti viimeisten vuosikymmenien aikana. Raskaan fyysisen työn tekijöitä kuitenkin tarvitaan edelleen, eli onhan se osoitus laiskuudesta, jos eivät lapiohommat kiinnosta.

Höpö höpö, sanovat viestinnän alan ammattilaiset.

”Yhdeksänkymmentäluvulla syntyneet työntekijät ovat jo tämän päivän, eivät vain tulevaisuuden voimavara. Ikäpolvella on intoa, energiaa ja etenkin rohkeutta haastaa perinteisiä tapoja toimia”, sanoo digitaalisen sisältömarkkinoinnin toimiston Vapa Median toinen perustaja Ilona Hiila.

Hiilan mukaan ysäreissä parasta on heidän kykynsä muuttaa työelämän totuttuja käytäntöjä ja rakenteita. Jos jokin toimintatapa osoittautuu toimimattomaksi, on kokeiltava rohkeasti uutta.

Perinteisillä fyysisen työn aloilla riittää vertailupohjaa aikaisempiin ikäluokkiin. Myyttiset tarinat Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanin suota kuokkivasta Jussi Koskelasta alkaen ovat rakentaneet ihannekuvaa näiden alojen työntekijöistä.

Vielä sota-ajan jälkeen ajateltiin, että yksilön pitäisi nähdä työ arvokkaana sen sisällöstä riippumatta.

Akateemisesti koulutettujen tarina työelämässä on kuitenkin nykyään kovin erilainen. On olemassa työpaikkoja, joilla ei edes ole kokemusta kovin vanhoista työntekijöistä.

”Työntekijöinä 90-luvulla syntyneet vaikuttavat yhtä ahkerilta ja oma-aloitteisilta kuin 80-luvulla syntyneetkin”, sanoo Maria Ruuska, yksi kolmesta Kaskas Median perustajasta. Hänen firmassaan ei ennen 1980-lukua syntyneitä ole näkynyt kuin asiakaspuolella.

”Ysärit eroavat kasareista ehkä siinä, että harjoitteluun hakeudutaan hyvin varhaisessa vaiheessa opintoja. Se on hyvä juttu, koska opiskeluaikana kannattaa hankkia monenlaista työkokemusta sekä oman alan töistä että ihan muista hommista”, Ruuska sanoo.

Hän kuitenkin muistuttaa, että myös ysärit tarvitsevat yhtä lailla opintojaan kuin työtäkin. Monet työnantajat ovatkin valmiita joustamaan tässä suhteessa.

Opinnot eivät välttämättä enää erotu samalla tavalla itsenäiseksi elämänvaiheeksi kuin aikaisemmin. Monet etsivät mielenkiintoisia töitä jo opiskeluaikana. Työt eivät ole vain välttämätön paha kaurapuuron saamiseksi lautaselle. Ne ovat yhtä lailla keskeinen osa elämän sisältöä kuin opiskeluvaiheen kaverit ja bileet.

Vielä sotien jälkeisessä Suomessa eli vahvasti ajatus siitä, että yksilön pitäisi nähdä työ arvokkaana sen sisällöstä riippumatta. Viime vuosikymmeninä varsinkin akateemisesti koulutetut ovat kuitenkin alkaneet mieltää työn henkilökohtaisena projektina. Sen on oltava mielekästä ja toteutettava omaa persoonaa.

”Mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään, sitä enemmän joukossa on työntekijöitä, jotka sitoutuvat ennen kaikkea mielekkäisiin työtehtäviin ja työkavereihin, eivät niinkään työnantajaan – ellei työnantaja anna erityistä syytä sitoutua. Ja sivumennen sanoen, se on aika tervettä”, sanoo Pete Saarnivaara, yksi Kaiku Helsinkiviestintätoimiston perustajista ja osakkaista.

Muutos aiheuttaa paineita myös työyhteisöille. Työntekijät eivät ole enää valmiita sitoutumaan sitoutumisen vuoksi. Heidän tavoitteensa ovat yksilöllisiä. Menestyäkseen rekrytointikilvassa yrityksen on onnistuttava kaikkien muiden tavoitteidensa ohella tukemaan työntekijänsä identiteetin rakentamista.

”Näille nuorille duuni ei ole vain duunia vaan osa identiteettiä”, Ilona Hiila vahvistaa.

”Tämä ryhmä täytyy vapauttaa ja haastaa toimimaan rohkeasti ja rikkomaan rajoja. Silloin he tuovat parhaan panostuksen tekemäänsä työhön”, Hiila jatkaa.

Työn kokonaisuuden on sovittava työntekijän arvomaailmaan ja elämäntapaan. Työelämään ei enää sopeuduta, vaan sitä sopeutetaan.

“Näille nuorille duuni ei ole vain duunia vaan osa identiteettiä.”

Asennehan on suorastaan ihailtavan röyhkeä. Myönteinen röyhkeys vaatii aina myös itsevarmuutta. Viestintätoimisto Milttonin rekrytoinnissa mukana olevan Cecilia Adolfssonin havaintojen mukaan sitä ysäreillä riittää.

”Monet ovat ehtineet jo lyhyessä ajassa olla monessa mukana, ja työelämään tuotavat meriitit saattavat löytyä myös harrastusten, mielenkiinnon kohteiden tai elämänkokemuksen puolelta”, Adolfsson sanoo.

”Työhaastattelujen perusteella itsevarmuus näkyy parhaimmillaan oman osaamisen ja näkemyksen taitavana esiintuomisena, joka herättää kiinnostuksen. Toisaalta joskus lopputuloksena on ylimitoitettu käsitys omasta osaamisesta.”

Myös Hiilan havaintojen mukaan ysärinuoret ovat poikkeuksellisen kunnianhimoisia.

”He haluavat haastaa itseään ja menevät mieluusti epämukavuusalueelleen kehittymään”, Hiila sanoo.

Nuorten niputtaminen yhteen joukkoon on kuitenkin enemmän kuin ongelmallista.

Etenkin ysäreiden kohdalla yhtenäisenä joukkona tarkastelussa on ongelmia. Vuonna 1990 syntyneet täyttävät tänä vuonna 25 vuotta. Vastaavasti vuosikymmenen viimeisenä vuonna syntyneet täyttävät 16 vuotta. He saavat muun muassa oikeuden ajaa kevytmoottoripyöräkortin. Edellinen ryhmä saa todennäköisesti yliopiston Etappi-kirjeen.

Ei ihme, etteivät kaikki innostu tavasta, jolla yksinkertaistetaan ysärit yhteen lokeroon.

”En mitenkään”, on Pete Saarnivaaran selvä vastaus, kun kysyn, kuinka hän luonnehtisi 1990-luvulla syntyneitä työntekijöinä.

Yhtenäiskulttuurista, mikäli sellaista on koskaan ollutkaan, ei 90-luvulla ollut hänen mukaansa enää jälkeäkään.

”Pääsääntöisesti Suomessa työntekijät ovat hyvin koulutettuja, osaavia, oma-aloitteisia ja tunnollisia iästä, sukupuolesta tai uskonnollisesta tai kulttuurisesta taustasta riippumatta”, Saarnivaara jatkaa.

”Sukupolvikokemus on epäilemättä ihmisiä yhdistävä tekijä, mutta yksilöiden väliset erot ja henkilökohtaiset arvostukset ovat paljon merkittävämpiä. On vaikea edes aukottomasti määritellä, mikä se sukupolvikokemus mahtaa loppujen lopuksi olla.”

Tätä taustaa vasten Saarnivaara kuitenkin myöntää, että yhdeksänkymmentäluvun lapsissa voi olla aikaisempaa enemmän esimerkiksi epämuodollisuutta ja avoimuutta arvostavia. Heidän tietotekniset taitonsa ovat yleisesti ottaen hyvät.

Alussa kuvaamani kokemukset ysäreitä laiskoina pitävistä työmiehistä ovat jo muutaman vuoden takaa. Meillä vuosikymmenen ensimmäisillä lapsilla on siis ollut hyvin aikaa petrata. Lisäksi kannattaa muistaa, että edellinen sukupolvi pitää aina seuraajiaan hitusen laiskempina ja osaamattomampina kuin itseään.

Tilastokeskuksen mukaan viime vuosien keskimääräinen työelämään siirtymisen ikä oli naisilla 20 ja miehillä 21 vuotta. Tähän tilastoon eivät kuitenkaan kuulu pätkä- tai osa-aikatyötä tekevät virallisesti päätoimiset opiskelijat. Heitä on suuri joukko kaikissa alle 25-vuotiaissa yliopisto-opiskelijoissa.
Vielä kaksikymmentä vuotta sitten keskimääräinen työn aloittamisikä oli poikkeuksellisen korkealla: naisilla 26 ja miehillä 25 vuotta.

Ainakin yksi asia, josta edellisellä sukupolvella ei ole varaa napista edes nuorisotyöttömyyden ja kasvavan syrjäytymisongelman keskellä.


Kirjoittaja on juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta syntynyt 1990-luvun elätti.

Arkisto

Älä kerro kesätyöstäsi

Kun medialaiselta kysyy, mitä kuuluu, saa usein vastaukseksi jotain tällaista:

“Menen kesätöihin tähän toimitukseen, sitten teen harjoittelun siinä toimistossa, sitten lähden vaihtoon tuonne ja siinä sivussa pitäisi kai kandi pyöräyttää, hehehe. Juuh, kyllä tässä on hir-ve-ä kiire päällä, kun on niin s**tanan monta rautaa tulessa ja jalka vähän joka oven välissä. Mutta mitä sulle? Mitä duuneja? Aiotko kesällä ihan vain opiskella vai…?”

En halua olla töykeä, mutta tavallaan minua ei kiinnosta. Haluaisin oikeasti tietää, mitä kuuluu. Siis onko heinänuhaa, uusi poiccis tai suunnitelmia viikonlopuksi. Suoraan sanottuna olen vähän loukkaantunut, jos minusta ollaan kiinnostuneita vain potentiaalisena kilpailijana. En tykkää siitä tunteesta, että opiskelijakollegoiden seurassa pitää varoa paljastamasta menestyksensä salaisuutta ja jättää vaikutelma, että nyt menee hyvin ja lujaa. Valitettavan usein minusta tuntuu juuri siltä.

Syytän sekä alaa että tätä aikaa, jossa rakennamme tulevia uriamme. Nuoruus ja kilpailuhenkisyys ovat media-alan ydintä. Mutta kyllä ysärilasten menestystarinat puhuttavat nyt joka puolella. Työnantajatkin pitävät meitä erityislaatuisina, kuten käy ilmi heidän haastatteluistaan sivuilta 18–21.

Ja entäs nämä ysäritoivot: Sivulta 34 alkaen esittelemme viisi 1990-luvulla syntynyttä ihmelasta, jotka ovat jo nyt saaneet aikaan enemmän kuin moni saa koko elämässään. Halusimme heidät Groteskiin, koska lehtien pitää kertoa sankaritarinoita. Ne inspiroivat. Mutta kyllä ne samalla lannistavat, ainakin minua.

Olen kuullut miljoona valitusvirttä siitä, miten tuntuu, että muut medialaiset vain mennä porskuttavat kohti menestystä ja itse junnaa paikoillaan. Olen tuntenut niin itsekin. Häpeän salaa sitä, että olen yksi vuosikurssini vanhimmista. Samalla tiedän, että minulla menee monen mielestä hyvin. Mutta itsesääli ja epävarmuus ovatkin harvoin suhteessa siihen, miten oikeasti menee.

On tietenkin ihan kiva, että meillä on nyt toisemme vertailuryhmänä. Voi arvioida, miten nopeasti voi valmistua, miten yhdistää koulu ja työt, sen sellaista. Voi yrittää imeä oppeja siihen, miten voisi itse yltää samaan kuin joku true menestyjä.

Mutta muutamassa vuodessa sitä valmistuu, ja vertailuryhmä hajoaa. Kymmenen vuoden kuluttua on ihan sama, saiko ensimmäisen työnsä alalta fuksina vai maisterina. Eikä silloin voi haalia kunnioitusta sillä, että on lafkan nuorin työntekijä. Aina on joku, joka on saanut aikaan enemmän ja nuorempana. Aina on joku, jonka vuoksi vähätellä omia saavutuksiaan.

Nyt: lopetetaan tämä itsesääli. Ensinnäkin on raivostuttavaa kuunnella muiden avautumisia omasta muka-luuseriudestaan. Toiseksi itsesääli ei vie meitä minnekään.

Meillä on ympärillämme joukko, joka tietää, millaista on kamppailla niin vaikealla ja kilpailuhenkisellä alalla kuin viestintä. Miksei ottaa siitä joukosta kaikki irti, eikä vain kyräillä kateellisena? Yritän kovasti suhtautua teihin vertaistukena ja tovereina, en uhkana ja kilpailijoina. Tiedän nimittäin, ettette te voi sysätä minua syrjään polultani menestykseen. Jokaisella kun on oma polkunsa kuljettavana.


Kirjoitus on ilmestynyt Groteskin 2/2015 pääkirjoituksena.

Arkisto

Median Harkkailta – Miten niitä töitä oikein saadaan? (Osa…

Median Harkkaillasta kertovan blogitekstin ensimmäinen osa käsitteli tapahtumassa vierailleiden Suomen Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen edustajan, Piritta Jokelaisen sekä Viesti ry:n Maria Vilppolan puheenvuoroja. Tällä kertaa vuorossa ovat Harkkaillassa omia työharjoittelukokemuksiaan jakaneet Median omat naiset Krisu, Magda, Sylvia ja EA.

Miten ensimmäinen harkkapaikka saadaan?

Illan kuumimmaksi sanaksi nousi verkostoituminen, joka herätti niin puhujissa, kuin kuulijoissakin tahattomia vilunväreitä. Kristiina ”Krisu” Markkanen totesi, että verkostoituminen on aina ollut hänelle pahin mahdollinen kirosana. Krisun kanssa samaa mieltä olivat myös Magdaleena Ignatius ja Elli-Alina ”EA” Hiilamo. ”Kuka muka tykkää sellaisesta ihmisestä, joka vain hustlaa oma etu edellä koko ajan?” Magda kysyi.

Verkostoitumisen merkitystä työnhaussa ja työelämässä muutenkin ei voi kuitenkaan vähätellä, ja jokainen puhujista piti sitä äärimmäisen tärkeänä myös työharjoittelujen kannalta. Krisu kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan verkostoitumisen ei tarvitse olla vain käyntikorttien jakamista, vaan suurin osa verkostoitumisesta tapahtuu luonnollisesti. Jos tekee hommansa kunnolla ja jättää itsestään hyvän ja tekevän kuvan, jää ihmisten mieliin – ja tadaa – verkostoituu.

Magdankaan mielestä verkostoituessa ei kannata ruveta niin sanotusti kylähuoraksi, ja alkaa verkostoitua väkipakolla ja pienimmänkin tilaisuuden tullen. Verkostoitumista voi tapahtua lähes huomaamatta esimerkiksi yritysexculla tai hallituksen ja muiden opiskelijaaktiviteettien kautta. Myös EA muistutti kuulijoita excujen tärkeydestä. Excut antavat mahdollisuuden tutustua mahdollisiin työnantajiin, ja sellainen mahdollisuus kannattaa ehdottomasti käyttää hyväksi. EA ja Krisu peräänkuuluttivat myös periksiantamattomuuden voimaa työnhaussa – molemmat olivat saaneet harjoittelupaikkansa ankaran puhelu- ja meilipommituksen ansiosta.

Miten ensimmäisessä harkkapaikassa pärjää? Ja miten siitä saa itselle eniten hyötyä?

Työn hakeminen ja työhaastattelut ovat vasta ensimmäisiä askelia työharjoittelussa. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen on sitten todellinen näytön paikka – täytyy osoittaa, että työhakemuksessa annetut lupaukset tulevat lunastettua. Krisulta, Magdalta, EA:lta ja Sylvialta sateli oivia neuvoja myös siihen, miten harjoittelussa pärjää parhaiten.

Sylvian mukaan kannattaa kysellä paljon, mutta ei liikaa. ”Google on oikeasti harkkarin paras kaveri. Aina kannattaa googlata, ennen kuin kysyy.” Fake it ’til you make it –ohjenuora sai myös paljon kannatusta puhujien keskuudessa. Krisun mukaan kannattaa sanoa ennakkoluulottomasti ”joo” kaikkiin tarjottuihin työtehtäviin, sillä silloin antaa itsestään juurikin sen ”hyvän ja tekevän” kuvan työnantajalle – ja pakon edessä tulee opittua myös paljon uusia taitoja.

Magda halusi kuitenkin muistuttaa, että harjoittelijalla on aina oikeus myös pyytää apua ja lisää aikaa tehtävistä selviytymiseen. Lisäksi harjoittelijalla on aina oltava mentori – eli henkilö, jonka työnkuvaan kuuluu harjoittelijan perehdyttäminen ja neuvominen. Tähän Viesti ry:n edustaja Maria Vilppola antoi viisaan vinkin: mentori ja perehdytys kannattaa ottaa puheeksi jo työsopimusta allekirjoitettaessa.

Sekä toimituksessa että viestintätoimistossa työharjoittelussa on tärkeää oppia sietämään painetta, sillä asioita tehdään rinnakkain samaan aikaan, ja nopealla aikataululla.  On oltava valmis omistautumaan hetkeksi yhdelle asialle täysin, mutta myös päästämään nopeasti irti. Valmiin päälle ei ole tapana jäädä istumaan.

Krisun, Sylvian, EA:n ja Magdan pikavinkit työharjoittelusta haaveilevalle medialaiselle:

  • Monipuolinen kiinnostuneisuus ympäröivästä maailmasta ja hyvä yleissivistys kantavat pitkälle.
  • Kannattaa seurata, mitä vanhemmat työntekijät tekevät, ja adoptoida heidän toimintatapojaan.
  • Tee aina parhaasi, mutta muista RIITTÄVÄ LAATU.
  • Älä nirsoile työtehtävissä. Kaikki kokemus on alallamme arvokasta.
  • Muista pyytää palautetta!
  • Sinä olet somenatiivi. Muista se! Kannattaa myös tarjoutua tekemään firman omaa somea!
  • Otsikoi työhakemusmeilisi aina ”Työharjoitteluhakemus”. Luovat otsikot saattavat hukkua meilitulvaan.
  • Älä pyydä avaamaan useita liitteitä. Laita hakemuksesi meilin leipätekstille, CV liitteksi.
  • Laita LinkedIn kuntoon, ja siisti nettipresenssisi. Se tarkistetaan varmasti.
  • Kannattaa käyttää fonttina mieluummin Helveticaa, kuin Arialia. Kuulemma toimii.
Arkisto

Median Harkkailta – Miten niitä töitä oikein saadaan? (Osa…

Joukko medialaisia kokoontui kevään lopulla Uudella ylioppilastalla keskustelemaan opiskelijoita kovasti puhuttavasta aiheesta: työllistymisestä. Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan Harkkaillassa puheenvuoronsa pitäneiden Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n ja Viesti ry:n edustajien näkemyksiä työllistymisestä ja palkkauksesta. Myöhemmin ilmestyvässä kakkososassa käsitellään opiskelijoiden omia harjoittelukokemuksia ja vinkkejä.

Media ry:n järjestämän Harkkaillan tavoitteena oli tuoda työelämästä ja työharjoittelusta kiinnostuneita jäseniään saman katon alle jakamaan kokemuksiaan ja keskustelemaan itseään askarruttavista työelämän realiteetteihin liittyvistä asioista. Mukana Harkkaillassa olivat myös Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n sekä Viesti ry:n edustajat, jotka jakoivat ammattilaisen ottein tutkimustietoa viestinnän opiskelijoiden työllistymisestä ja edunvalvonnasta.

Painoarvoa verkostoitumiselle ja proaktiivisuudelle  

Illan avasi puheenvuorollaan Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen opiskelija-asiamies Piritta Jokelainen, joka löi pöytään illan ensimmäisen hämmentävän faktan, joka varmasti muuttaa jokaisen iltaan osallistuneen työnhakumenetelmiä ainakin jonkin verran. Jokelaisen mukaan alle kolmen vuoden sisään valmistuneilla yhteiskuntatieteilijöillä alle puolet ensimmäisistä oman alan työpaikoista löytyvät avointen työpaikkailmoitusten kautta. Yli puolet ensimmäisistä työpaikoista hankitaan siis verkostojen kautta, eli ”suhteilla”.

Hämmentävää, mutta toisaalta myös loogista oli myös se, että isoa osaa esimerkiksi yksityisten yritysten avoimista työpaikoista ei edes ilmoiteta julkisesti, vaan paikat täytetään hiljaisella haulla niin ikään jo olemassa olevien verkostojen kautta. Jokelaisen mukaan työnhaussa kannattaa siis olla mahdollisimman proaktiivinen ja lähettää avoimia hakemuksia myös sellaisiin kiinnostaviin paikkoihin, jotka eivät välttämättä ole julkaisseet avointa työpaikkailmoitusta. Lisäksi Jokelaisen mielestä on tärkeää muistaa myös oma nykyinen verkostonsa. Omiin tuleviin kollegoihin verkostoituminen jo opiskeluaikana saattaa kuulostaa hupsulta, mutta se on satsaus tulevaisuuteen.

Jokelainen alleviivasi myös harjoitteluiden merkitystä: noin viidennes ensimmäisistä oman alan vakituisista työpaikoista on saatu aiemman harjoittelun avulla.

Entäs se palkka sitten?

Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen jälkeen ääneen päästettiin Viesti ry:n, eli viestinnän alan ammattilaisten ammattijärjestön edustaja Maria Vilppola. Vilppolakin korosti puheenvuoronsa alussa verkostoitumisen merkitystä, ja huomautti, että ammattijärjestöt ovat erinomainen verkostoitumisympäristö, joissa voi tutustua eri-ikäisiin ja erilaisissa tehtävissä toimiviin alan ammattilaisiin.

Vilppola käänsi puheenaiheen melko nopeasti medialaisten keskuudessa alati puhuttavaan ja usein närkästystä herättävään aiheeseen: palkattomiin harjoitteluihin.

Viesti ry:n linjaus on, että työstä pitää aina maksaa palkkaa. Googlaamalla löytää nopeasti Viestin julkaiseman vähimmäispalkkasuosituksen, joka on 80-90 prosenttia varsinaisesta palkasta. Luku kirvoitti kuulijoiden keskuudessa naurahtelua, sillä kukaan ei ollut kuullut kenenkään koskaan saaneen edes lähellekään niin paljon palkkaa harjoittelusta. Vilppolan mukaan kaiken voi saada realismin rajoissa, ja kaikesta voi neuvotella, mutta palkkatoiveensa pitää pystyä perustelemaan. Hänen mukaansa palkkaus pitäisi aina ottaa työhaastattelussa esille, ja siitä pitäisi aina yrittää neuvotella.

Miten palkkauksesta sitten neuvotellaan? Vilppolan mukaan palkattomuus tuo mukanaan oikeusturvaan liittyviä ongelmia, joiden avulla voi yrittää perustella työnantajalle, miksi työstä pitäisi saada palkkaa. Ensinnäkin, palkattomassa harjoittelussa jää ilman kunnollista työsuhdetta, jolloin työntekijän oikeudet sekä työsuhteen tuoma turva ovat heikkoja tai jopa olemattomia. Palkattomasta työsuhteesta ei myöskään kerry ansiosidonnaista päivärahaa pahan päivän varalle. Tämä argumentti pätee myös harjoitteluihin, joista maksetaan nimellistä korvausta esimerkiksi muutama satanen kuukaudessa. Myöskään näistä työsuhteista ei ansiosidonnaista kerry.

Medialaiset pyysivät Viesti ry:tä pitämään isompaa meteliä harjoittelupalkkasuosituksista. Medialaisten mielestä olisi helpompaa neuvotella palkoista, jos taustalla olisi palkkasuositustaulukon lisäksi ammattijärjestön edistämä ja ylläpitämä voimakas mielipide siitä, että palkattomien harjoittelujen tarjoaminen on epäreilua ja vähentää viestinnän opiskelijoiden arvostusta työmarkkinoilla. Viestin Maria Vilppola lupasi, että Viesti ry keskittyä viestinnän opiskelijoiden edunvalvontaan, ja mielipiteisiin.