2019

Helppo alkuruoka valmistuu Facebookia selatessa

– poimi 4 maukasta alkupalaohjetta opiskelijasyksyyn

Groteskin koekeittiön ohjeilla syntyvät kehoa ja mieltä lämmittävät alkuruoat pimeneviin syysiltoihin.

Teksti ja kuvat: Heta Ojanperä

Ensimmäisen opintotuen salaatti

Valmistusaineet

Uusi sitsivaate

Tietokirja

Kuitteja

Tee näin

1. Kirjaudu nettikauppaan ja valitse sieltä nopeasti ja miettimättä sitseille sopiva vaatekappale. Klikkaa “tilaa”, syötä pankkitunnukset ja odota noin viikko. Suosi kotimaista, sillä toimitusaika on lyhyempi ja hinta korkeampi.

2. Käy kirjakaupassa ja hanki jokin kurssikirja, mitä paksumpi sen parempi. Tärkeää olisi, että voisit kuvitella lukevasi kirjan useampaan otteeseen opintojesi aikana. Esimerkiksi Heywoodin Politics on erinomainen valinta.

3. Kutsu ystäväsi ravintolaillalliselle esimerkiksi ravintola Groteskiin tai Eliteen. Jos sinulla on Journalistiliiton kortti, unohda se kotiin. Juo itsesi jo ravintolassa humalaan, muista kertoa tarjoilijalle “kaikki yhteen” ja lähde ystäväsi kanssa jatkoille. Säästä kuitit.

4. Herää seuraavana aamuna. Revi tietokirja silpuksi ja vaatekappale riekaleiksi, asettele tarjoiluvadille ja koristele edellisillan kuiteilla. Nauti nettipankkia selaten. 


Täyteläinen kalenterigazpacho

Valmistusaineet

Kalenteri ja kynä

Vettä

Silja Line -alus

Tee näin

1. Avaa kalenteri ja valitse sieltä tyhjä päivä. Merkitse siihen kynällä sen päivän luentosi ja sovi lounastapaaminen samalle päivälle. Valitse Tiedekulman kalenterista jokin etäisesti kiinnostavalta vaikuttava seminaari ja lisää myös se kalenteriin. Jos käyt salilla, varaa sille aikaa ennen luentoja. Jos et, varaa aikaa juoksu- tai kävelylenkille. Jos istut jonkin järjestön hallituksessa, ehdota kokousta tälle päivälle. Varaa Examinarium-tenttiaika iltapäivälle ja ilmoittaudu joillekin sen illan sitseille. Täytä kaikki tyhjäksi jääneet kohdat “Kaisaan!”-merkinnöillä.

2. Ennen kuin valitsemasi päivä koittaa, sovi kirjoittavasi jutun johonkin ainejärjestölehteen. Ilmoittaudu speksiin, jos mahdollista näyttelijäksi tai tanssijaksi, ja lisää harjoitukset kalenteriin. Lähde kirjoittamaan fuksiblogia, tai jos et ole fuksi, twiittaa ahkerasti ja huolehdi sosiaalisen median näkyvyydestäsi. Tee kaikkesi saadaksesi töitä, jos saat, ota niin paljon vuoroja ja vastuuta kuin tarjotaan ja pyydä enemmän. Muista merkitä myös ne kalenteriin. 

3. Valitsemasi päivän koittaessa huomaa, että olit kokkauspuuhissasi ilmoittautunut myös VOO:n risselle. Heitä kalenteri vessanpönttöön (varo, ettei se mene tukkoon), suuntaa ratikalla Olympiaterminaaliin ja astu Silja Line -alukseen. 


Valtsikan kuplamehubooli

Valmistusaineet

(Vegaanista) punaista marsipaania 

Club-Mate-juomaa

(Luomu & Reilun kaupan) punaviinipullo

(Itse kasvatettuja) vihreitä lehtiä maun mukaan 

Tarjoiluun

Saippuakuplavettä

Tee näin

1. Dyykkaa valmistusaineet ja mene Snellmaniaan (Unioninkatu 37). 

2. Muotoile marsipaanista sukupuolineutraali henkilö ja aseta se tarjoilulasin pohjalle. 

3. Kaada lasi täyteen Club-Mate-juomaa. 

4. Käväise Kuppalassa juomassa punaviinipullo tyhjäksi ja sipaise tarjoilulasin reunoille viimeiset viinin tipat (ekologista!). Ripottele vihreitä lehtiä koristeeksi. 

5. Tarjoiltaessa puhalla saippuakuplia ja puhkaise oma valtsikakuplasi. 


N. vuoden opiskelijan ruiSLAYpä

Valmistusaineet

Hapankorppu, jonka päiväys on mennyt

Oman vuosikurssin urapäivityksiä

Kandi- tai graduprojekti

Muutama harmaantunut hius

Kymppisitsien vahvistussähköposti

Tee näin

1. Aseta hapankorppu lautaselle. 

2. Selaa muutama tunti Facebookia ja LinkedIniä ja ota kuvakaappaus kaikista omien vuosikurssilaistesi urapäivityksistä. Tarkista myös Helsingin Sanomien Kuukausiliite, saatat löytää kaikkein onnistuneimpien vuosikurssilaistesi henkilöhaastatteluja. Tulosta kuvakaappaukset. 

3. Jauha urapäivitykset silppurissa muruksi. Vuodata kandi- tai graduprojektin parissa muutama kyynel ja sekoita urapäivityssilpun kanssa tahnaksi. Levitä hapankorpun päälle. 

4. Koristele harmaantuneilla hiuksilla ja nauti Kymppisitsien vahvistussähköpostia lukien. 

Yleinen

Instagram uuden käyttäjän silmin

Teksti: Heta Pirttijärvi Kuva: Henna Keränen

Lauantai 7.9.

Olen parin viimeisen vuoden aikana saanut monesti kuulla näyttäväni tyypilliseltä Instagramin käyttäjältä. En ole oikein tiennyt, kuinka kommenttiin pitäisi reagoida, koska minulla ei ole koskaan ollut Instagramia.

Instagram-tilin puuttuminen ei ole aiemmin mietityttänyt, mutta lähiaikoina minusta on alkanut tuntua siltä, että jään jostain paitsi. Lisäksi koen viestinnän opiskelijana velvollisuudekseni olla paremmin perillä sosiaalisen median toiminnasta. Olen päättänyt, että nyt on aikani liittyä Instagramiin. 

Somettomuudesta on melkein tullut osa identiteettiäni, joten ehkä pelkään menettäväni sen, mikä erottaa minut muista. Olen myös hyvin tietoinen somen aiheuttamista ulkonäköpaineista, joten odotan mielenkiinnolla, miten tämä vaikuttaa minuun.

Tiistai 10.9.

Tänään minä sitten sen tein, loin itselleni Instagram-tilin. Ensihetket kuluivat seurauspyyntöjä hyväksyessä. Käyttäjänimekseni tuli @hetasomessa, koska ystäväni keksivät merkata minut osaksi kuviaan samaisella hashtagilla, kun en vielä juurikaan käyttänyt sosiaalista mediaa.

Haluan pystyä kirjoittamaan kokemuksestani mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, joten pelkkä tilin luominen ei luonnollisesti riitä. Tahdon myös julkaista kuvan. Prosessia varten kyselin vinkkejä ystävältäni Roosalta, joka tekee somea työkseen. Ensin piti tietysti ottaa itse kuva – mieluiten sellainen johon olisin tyytyväinen. Suostuttelin siis toisen ystäväni kuvaajaksi ja kolmesataa kuvaa myöhemmin olin tyytyväinen muutamaan. Roosa kertoi, että seuraavaksi hän aina muokkaa kuvan joko VSCO- tai Lightroom-sovelluksella. En ymmärtänyt muokkaamisesta mitään, mutta jo pienellä värien ja valotuksen korjaamisella kuvasta tuli yllättävän ammattimaisen näköinen. 

Opin, että toisten vanhoista kuvista tykkääminen on outoa. En taida sen tarkemmin kertoa, kuinka tämä kävi ilmi, mutta kävi kuitenkin.

Keskiviikko 11.9.

Tänään ehdin perehtyä itse Instagramin sisältöön ja käyttämiseen paremmin. Julkaisin jopa ensimmäisen kuvani ja se sai innostuneen vastaanoton ystäviltäni. Yllätyksekseni huomasin, että Instagramissa vallitsee tietynlaiset kirjoittamattomat säännöt. Minua esimerkiksi neuvottiin olemaan vastaamatta kommentteihin heti, etten näyttäisi siltä, että kyttään omaa kuvaani. Todellisuudessa kuitenkin kyttäsin. Jokin sisälläni halusi koko ajan tietää montako tykkäystä olin saanut ja mitä kommenteissa sanottiin, mikä luultavasti kertoo epävarmuudestani kuvien julkaisemisen suhteen. Lisäksi opin, että toisten vanhoista kuvista tykkääminen on outoa. En taida sen tarkemmin kertoa, kuinka tämä kävi ilmi, mutta kävi kuitenkin.

Perjantai 13.9.

Kokonaisuudessaan olen näiden päivien aikana viettänyt puhelimeni ääressä pelottavan paljon aikaa. Ruutuaikani on tyypillisesti ollut noin kolme tuntia päivää kohden, mutta nyt se on noussut seitsemään tuntiin. Toisaalta luulen – tai ainakin toivon – että suuri osa siitä menee alkuinnostuksen piikkiin. Tuntuu kauhistuttavalta ajatella, että niin paljon päivästäni kuluu puhelinta tuijotellessa.

Toiseksi voin sanoa yllättyneeni siitä, kuinka yleistä kuvien muokkaaminen on. Kysyin ystäviltäni, muokkaavatko he kuviaan ja yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki kuulemma muokkaavat. Toisaalta nyt, kun olen oppinut muokkaamisesta yhtä sun toista, niin ymmärrän sen olevan monelle tapa ilmaista itseään ja tehdä kuvista juuri oman näköisiä.

Toisille täydellisyys tulee siitä hetkestä, jonka kuva taltioi, toisille ihan jostain muusta.

Ymmärrän hyvin miksi Instagram voi aiheuttaa ulkonäköpaineita. Toisaalta nyt kun tiedän, minkälainen prosessi vaaditaan ”täydellisen” kuvan saamiseksi, niin minun on helpompi suhtautua myös virheettömiltä vaikuttaviin henkilöihin inhimillisesti. Lisäksi on hyvä muistaa, että toisille täydellisyys tulee siitä hetkestä, jonka kuva taltioi, toisille ihan jostain muusta.

Yllätyin myös positiivisesti siitä, miten paljon Instagramista löytyy käyttäjien selfieiden lisäksi paljon muutakin. Juuri sisällön paljous ja monipuolisuus mahdollistavat sen, että voin valita millaista sisältöä tahdon nähdä, minkä takia en pidä Instagramia erityisen toksisena ympäristönä.

En kadu Instagramiin liittymistä, koska koen, että olen oppinut jotain uutta itsestäni. En ole sellainen ihminen, joka pystyy rennosti tarkistamaan ilmoituksensa milloin tahansa ilman, että herpaannun siitä mitä olen tekemässä. Minun on pakko asettaa itselleni ajalliset rajat ja varsinkin opiskellessa viedä puhelin mahdollisimman kauas. Jatkossa tuskin julkaisen kuvia kovin aktiivisesti, mutta ilokseni olen pitkästä aikaa innostunut tarttumaan kameraani ja kuvailemaan ympäristöäni.

Yleinen

Missä suimme kerran

Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa (3. Moos 19:27).

TEKSTI: Antti Putila & Akseli Rouvari KUVAT: Suomen Parrakkaat-Yhteisö & kirjoittajat

Viereisillä penkeillä kaksi miestä puhuu rikoksesta. Toinen on ottanut repustaan esiin osuuskaupan pussiin käärityn pullon, josta hän juo pieniä kulauksia läpinäkyvää nestettä irvistellen. Ulkona tihkuttaa, ehkä. Varmuutta ei ole, sillä ikkunat ovat lian pinttämät. Penkit on verhoiltu vihreällä kankaalla, jonka aika on haalistanut oliivinruskeaksi. Niiden välissä on alumiinista tehdyt roskakorit, jotka loistavat katoissa välkkyvien loisteputkien tahdissa kuin tähdet.

Juna näyttää vankilalta.

“Sitten se käänty just, kun mä yritin lyödä sitä ja osuin sitä vaan kaulaan. Lähti juoksee Hennalaan päin.” Toinen mies kuuntelee rauhallisena, tai ainakaan hän ei kommentoi kertomusta mitenkään. Koko vaunu on täynnä ihmisiä, mutta silti tuntuu kuin olisi junassa yksin.

Kesken rikoskertomuksen jostain kauempaa kuuluu huuto: “Ulos sieltä junasta!” Junien ovet päästävät kolmen piippauksen merkkiäänen, ja hetken on hiljaista. Juna liikkuu hitaasti kohti Pasilaa, jonka jälkeen kovaääniset julistavat säristen: “Tämä on Z-juna Lahteen. Seuraavat pysäkit ovat Tikkurila, Kerava, Haarajoki.”

Jännitys.

Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain ’Liipolan Betoni’.

Olemme edellisenä iltana katsoneet ystävien kanssa venäläistä art housea, jonka jälkeen muistamme, että huomenna todella lähdemme matkaan. Ostamme liput Lahteen, joskin tarkempi päämäärä on edelleen mysteeri. Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain “Liipolan Betoni”. Etsimme internetistä tarkempaa tietoa, jota on tarjolla vain niukalti. Ainoa tiedonmurunen löytyy Pitnit.com-sivustolta, jonka mainoslause kuuluu: “Explore the Best Businesses Around You and Stay Connected With Your Friends While On the Go!” Sivusto on epäselväksi jäävällä harkinnalla lisännyt kohteisiinsa Liipolan Betonin. Paikan sijaintia se ei kerro ilmaiskäyttäjälle. Betonin luokitukseksi mainitaan “landmark and historical place”. Ainoastaan kahden virkkeen mittainen esittelyteksti säväyttää:

Täällä et selvää miestä nää. Sinipukuiset alkoholitarkastajat vainoavat tämän mystisen paikan lumoihin joutuneiden menninkäisten elämää.

Facebookissa kiertää vuosittain useita hauskan kuuloisia tapahtumia, joihin osallistutaan tai kiinnostutaan ja sitten odotellaan, että kaverit reagoivat heidän etusivuilleen tuleviin ilmoituksiin. On Naruto-juoksua, Area 51:n valtausta ja sankohiipimisen SM-kisaa. Näistä viimeisin toki sillä poikkeuksella, että tapahtuma oikeasti järjestettiin.

Syksyllä 2018 ilmestyi jälleen uusi tapahtuma. “Parran sukimisen SM-kisat” levisi ympäri internetiä niin, että tuhannet ja taas tuhannet ilmoittivat kiinnostuksestaan ja sadat osallistumisestaan. Niin myös me. Olemme jutelleet tapahtumasta jo vuosi sitten syksynä kaleksin äärellä, ja idea on noussut uudelleen esiin pitkin vuotta. Kaksi viikkoa ennen h-hetkeä käymme tunnustelevan keskustelun: pitäisikö oikeasti mennä?

Parran sukimiskisat tapahtumakonseptina on kiinnostava, mutta sopii hyvin yhteen vallitsevien nykytrendien kanssa: parrakkuus ja partaan liittyvät asiat ovat tällä hetkellä muodissa. Tämä näkyy jo tavaratalojen parranhoitotuotehyllyillä sekä parrakkaan yhteisöllisyyden kasvuna sosiaalisessa mediassa. Tästä paras esimerkki lienee Suomen Parrakkaat-Yhteisö -niminen ryhmä Facebookissa, jonka jäsenmäärä lähentelee jo 1 700.

Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista.

Yhteisön ylläpitäjä A-J Keskinen kertoo perustaneensa ryhmän vuonna 2016 idean synnyttyä hänen Parrakas Mies -bloginsa kautta. “Huomasin blogin suosion kautta partojen, ja varsinkin niiden hoitamisen, alkavan olla Suomessakin selkeästi nouseva trendi”, hän toteaa. “Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista: on nuorempaa ja vanhempaa, pitempipartaista ja lyhyempipartaista, jo pidempään parrakkaina olleita sekä vasta parran kasvattamisen aloittaneita”, jatkaa Keskinen. “Yhteisö on verkosto suomalaisille parrakkaille. Siellä keskustellaan niin partaan liittyvistä asioista, mutta myös kaikesta muusta. Ryhmässä on jaettu ajatuksia muun muassa koulukiusaamisesta, seksuaalivähemmistöistä, matkailusta ja harrastuksista, ja aina positiiviseen sävyyn.” Keskinen kertoo myös ryhmän toteuttaneen viime jouluna keräyksen Kummit ry:n hyväntekeväisyyskampanjaan. Parrakkuus vaikuttaa siis tulleen jäädäkseen osaksi suomalaisen somekulttuurin tiheikköä.

Z-junassa suurin osa matkustajista, myös kovanaamat, ovat kaikonneet ennen Lahtea. Junan hiljentäessä vauhtia Lahden Betoni siintää jylhänä horisontissa kolmoistornineen. Vuotta aikaisemmin Suomen suosituin rap-artisti Cheek on lopettanut uransa mäkimontussa räjähdysten saattelemana.

Hyppytornit ovat kaupungin suosituin maamerkki. Suomalaisen kulttuurin nousut ja laskut nähnyt urheilupyhättö seisoo yksinäisenä Salpausselän ympäröimänä. Liipolan betonista ei sen sijaan näy vielä häivähdystäkään.

Rantaudumme junasta Lahden asemalle, joka on perjantai-iltapäivänä seesteinen. Eilisillasta jatkunut jännitys ja päivällä tehty matkustaminen hiukovat hiljalleen, joten päätämme poiketa lounaalle rautatieaseman läheisyydessä sijaitsevaan Ravintola Vinosiaan.

Tilaamme annokset ja ravintoloitsija Ismaelin tuodessa ne pöytään kysymme, josko hän paikallisena tietäisi Liipolan Betonista.

Hämmentyneen näköinen ravintoloitsija ei ole koskaan kuullutkaan paikasta, saati sitten siellä järjestettävästä tapahtumasta mutta lupaa soittaa ystävälleen, joka “tietää kaikkea tuollaista turhaa”. Kotvasen kuluttua Ismael palaa kertomaan viestin ystävältään. ”Liipolan Betoni on ostoskatu”, hän sanoo. Itse kisat eivät kuulemma ole näkyneet katukuvassa.

Katsomme karttasovellusta ja nopeasti selviää, että Lahden Liipolan kaupunginosassa sijaitsee todella ostoskatu. Kuvitelmat hämärästä kujasta häviävät ja näemme mielessämme, kuinka kävelykadulle on pystytetty pieni lava, jossa kilpaillaan sulassa sovussa.

Siirrymme odottamaan bussia Marskin aukiolle, jonka keskellä seisoo lahtelaisen kuvanveistäjän Veikko Leppäsen veistämä, Suomen ensimmäinen marsalkka Mannerheimin patsas. Leppäsen patsas oli alunperin tarkoitettu Helsinkiin, juuri siihen, missä Mannerheiminaukiolla nyt seisoo toinen lähes identtinen Marski, mutta suunnittelukilpailussa hänen luomuksensa jäi toiselle sijalle. Leppäsen patsaasta pidettiin kuitenkin hänen kotiseudullaan niin paljon, että se päätettiin siirtää Lahteen, keskeiselle paikalle rautatieaseman viereen.

Odotellessa keskustelu kääntyy parrakkuuteen ja sen merkitykseen. Sosiaalisesta mediasta löydetyn yhteisöllisyyden ja sitä kautta organisoitujen tapahtumien kautta parrakkuus voidaan nykyään kokea hyvin vahvana ja kokonaisvaltaisena osana omaa identiteettiä ja elämää, johon me molemmat myös samaistumme.

Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu…

Suomen Parrakkaat-Yhteisön aktiivi Markku T. Penttinen kuvaa parrakkuutta ja yhteisöä päivittäiseksi harrastukseksi. “Parta on olennainen osa persoonaani, vaimo ei edes muista, milloin minulla ei olisi ollut partaa – paitsi 35 vuotta sitten, kun meidät vihittiin!” hän naurahtaa. Penttinen näkee yhteisön somekotinaan, jossa voi aina olla oma itsensä riippumatta siitä, mitä muussa elämässä tapahtuu. “Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu, aivan kuin juttelisi omien veljien tai parhaiden ystävien kanssa.”

Ryhmän aktiivisuus ja positiivinen henki on silmiinpistävää, aivan toisenlaista kuin muissa vastaavankokoisissa isoissa Facebook-ryhmissä. Julkaisuja tulee joka päivä lukuisia, ja esimerkiksi tämän jutun kuvitusta varten postaamamme ketju keräsi yhteensä yli 150 kommenttia. Ryhmään jopa monia kertoja päivässä postaava Penttinen kertoo myös saaneensa ryhmästä lukuisia kavereita, joita on tavannut sosiaalisen median ulkopuolella. “Tunnelma esimerkiksi partamiitissä oli yhtä rento kuin ryhmässä. Itse tapasin myös juuri puolentusinaa partaveljeä viikon aikana työmatkoilla eri puolilla Suomea.”

Yhteisön merkitys näyttäytyy sen jäsenille arvokkaana ja tärkeänä, mikä on aistittavissa yhteisön hengestä.

Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia.

Bussi 1R kaartaa hitaasti pysäkille ja nousemme kyytiin. Toivomme näkevämme bussissa muita osallistujia, mutta turhaan. Mistään sukimiseen viittaavasta ei ole merkkejä. Ohitamme jäähallin, jonka piha on täynnä punaisia perheautoja. Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia. Äkkiä olemme keskellä teollisuusaluetta, joka vaihtuu nopeasti metsäksi. Bussi yskii ylöspäin pitkää, jyrkkää mäkeä niin, että kyydissä olevat matkustajat pitävät kiinni kaiteistaan. Mäen päällä on yksinäinen Luhtikadun pysäkki, jonka kohdalla karttasovellus käskee jäädä pois.

Pysäkiltä taivallamme muutaman minuutin syrjäistä metsäpolkua, jonka jälkeen kohtaamme yllättävän näyn. Metsän keskeltä avautuu leveä asfalttitie, jonka vieressä on tyhjiä parkkipaikkoja ja autioita liiketiloja. Tyhjässä liiketilassa on ollut ravintola, josta muistuttavat enää vain kuluneet teippaukset ikkunoissa ja kolme uljasta lipputankoa, joiden nupit kiiltävät pilvisestä säästä huolimatta.

Ostoskadun loistosta on jäljellä enää pelkät paljaat luut.

Kauempana siintävät lähikaupan valotaulut ja huomaamme toisen ravintolan edessä olevilla penkeillä noin kymmenisen ihmistä.

Innostus.

Olemme ehtineet kävellä vain muutaman askeleen kohti kaukana näkyvää joukkoa, kun kaukaa kuuluu rosoisella äänellä toimitettu aggressiivinen huuto.

“Älä saatana lähetä tota viestii!”  

Astumme lähemmäksi ja huomaamme, että ravintolan edessä istuva ihmisjoukko koostuukin hieman nuhraantuneista ravintolan asiakkaista, jotka ovat siirtyneet epäviralliselle anniskelualueelle omine eväineen. Bongaamme heidän tukikohtansa olevan sama Pitnit.comin kuvassa esiintyvä betonikoroke: olemme löytäneet Liipolan Betonin.

Kello lyö hieman yli neljän. Itse kilpailun on julistettu alkavan Liipolan Betonilla kello 16:20. Päätämme kävellä vielä kerran ostoskadun takakautta ympäri, tutkaillen josko jostain löytyisi viitteitä muista osallistujista.

Paikalle on saapunut vain hiljaisuus.

Asetumme odottamaan muita osallistujia vielä Liipolan parturi-kampaamon eteen, mistä pystymme tarkkailemaan joka suuntaa. Muita ei kuitenkaan näy. Päätämme odottaa reilusti ja toivomme, että paikalle saapuisi vielä mattimyöhäisiä. Turhaan. Varttia vaille viisi aloitamme kilpailun, joka on lyhyt. Asetumme vuorotellen parturi-kampaamon oven eteen ja aloitamme noin kahdenkymmenen sekunnin suorituksen. Ei aplodeja, ei kättelyitä, ei kanssakilpailijoita. Olemme kai voittaneet parran sukimisen Suomen mestaruuden.

Yleinen

Kansan tahto

Finlandia-hymni Maamme-laulun tilalle! Kannabis lailliseksi! Tiukennuksia verkkokalastukseen! Muun muassa näihin asioihin suomalaiset haluavat vaikuttaa kansalaisaloitteiden kautta.

Teksti: Emma Viitanen Kuvat: Aliisa Perikangas

“Apua, pitäisiköhän tälle asialle tehdä jotain?”

Tätä pohti kesällä oikeustieteen opiskelija Iina Palonen, 22. Heinäkuun alussa uutisista oli saanut lukea jo neljästä tapauksesta, joissa kuutti oli kuollut kalastajien verkkoon. Suomen nykyisen lainsäädännön mukainen verkkokalastuskielto on voimassa maaliskuun puolivälistä kesäkuun loppuun, joten luvut ovat aikamoisia: neljä kuollutta kuuttia vain muutamassa päivässä. Yhä tukalamman tilanteesta teki se, että saimaannorppia elää ainoastaan Suomessa. Tiivistettynä siis: jos laji häviää Saimaalta, se häviää koko maailmasta. 

Tosiaan, tälle varmaan pitäisi tehdä jotain. 

3. heinäkuuta Palonen laittoi vireille “kuuttialoitteen”, joka kieltäisi verkkokalastuksen kokonaan saimaannorpan levinneisyysalueella, ympäri vuoden. Vireillepanoon tarvitaan vähintään viisi äänioikeutettua Suomen kansalaista, joten Palonen pyysi mukaan perheenjäseniään sekä parhaan ystävänsä. “Kun pyysin porukat mukaan sanoin, että aloite saattaa saada vaikka 10 000 kannattajaa. Että tämä on oikeasti tärkeä juttu”, hän kertoo. 

Kai lopulta riittää se, että asia on lähellä ihmisten sydäntä

Aloite tosiaan sai 10 000 kannattajaa, ja ylikin. Seuraavana päivänä allekirjoituksia oli kertynyt yli 30 000 ja sitä seuraavana liikuttiin jo yli 60 tuhannessa. “En osannut kuvitella tällaista ollenkaan. Ajattelin, että ehkä se 10 000 voisi tulla täyteen noin puolessa vuodessa. Ja että sekin olisi ihan tosi siisti juttu”, Palonen toteaa.

Aloitteella on kaikkiaan 76 200 kannattajaa. Suosio tuli myös Paloselle täytenä yllätyksenä. “On kyllä hassua, että miten pienistä asioista voi tulla niin viraaleja. Monet ajattelevat, että jos haluaa saada kansalaisaloitteen kannattajat täyteen, tarvitaan markkinointia kaduilla ja Facebookissa, pitää miettiä brändiä, pitää olla nettisivut… Meillä ei ollut edes mitään viestintästrategiaa. Kai lopulta riittää se, että asia on lähellä ihmisten sydäntä”, hän pohtii.

Jumalanpilkkaa, kannabista ja tasa-arvoa

Millaiset asiat sitten ovat lähellä suomalaisten sydämiä? Minkälaisia muita aloitteita suomalaiset tekevät?

No, näitähän riittää. “Maammelaulun korvaaminen Finlandia-hymnillä”, “Jumalanpilkka pois rikoslaista”, “Kannabis lailliseksi!” ja “ HUONEKALUJEN VERHOILU JA ENTISÖINTI KOTITALOUSVÄHENNYKSEN PIIRIIN” -nimiset aloitteet ovat kaikki jutun kirjoitushetkellä käynnissä oikeusministeriön kansalaisaloite.fi-sivustolla. Niiden kannatus vaihtelee parista sadasta nimestä muutamaan tuhanteen, mutta kaukana ollaan 50 000 kannattajasta, joka takaa asian etenemisen eduskuntaan. 

Kansalaisaloitteella voidaan ehdottaa uutta lakia sekä voimassaolevan lain muuttamista tai kumoamista. Sen tavoitteena on tukea vapaata kansalaistoimintaa ja tätä kautta vahvistaa myös kansalaisyhteiskuntaa, jossa eri väestöryhmät pääsevät aktiivisesti osallistumaan ja vaikuttamaan yhteiskunnan kehittämiseen. Jee! 

Toisinaan tämä vaikuttaminen toimii: esimerkiksi Tahdon2013-kampanja tasa-arvoisen avioliittolain puolesta keräsi vaaditut kannattajat, eteni eduskuntaan ja johti lopulta lakimuutokseen. Tällä hetkellä samaa tavoittelevat eduskunnassa esimerkiksi “Tyttöjen sukuelinten silpomisen kieltäminen”, “Raiskauksen määritelmä suostumusperustaiseksi – Suostumus2018” sekä “Dieselautojen käyttövoimaveron poisto” -nimiset aloitteet. Yhteensä kuuden eduskunnassa vireillä olevan kansalaisaloitteen lisäksi on tiedossa, että toinen mokoma on kerännyt tarvittavan kannattajamäärän. Ne toimitetaan eduskuntaan lähiaikoina.

50 000 allekirjoitusta on kerättävä kuuden kuukauden kuluessa. Kun aloite on saanut vaadittavan kannattajamäärän, se etenee eduskuntaan käsiteltäväksi. Luovuttamisen jälkeen se jää odottamaan sopivaa ajankohtaa, jolloin se tulee lähetekeskusteluun täysistunnossa. Eduskunnan lainsäädäntöjohtaja Tuula Kulovesi kertoo, että odotusajan pituus riippuu täysin eduskunnan työtilanteesta. Se on vaihdellut parista viikosta reiluun kuukauteen.

Lähetekeskustelun päätyttyä aloite lähetetään valiokuntaan käsiteltäväksi. “Periaatteessa valiokunnan päätösvallassa on, ryhtyykö se käsittelemään aloitetta. Valiokunnan on joka tapauksessa ilmoitettava aloitteen tekijöille kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun aloite on saapunut valiokuntaan, mihin toimenpiteisiin se ryhtyy asiassa”, Kulovesi toteaa.

Valiokunnat aloittavat työskentelyn pääsääntöisesti julkisella asiantuntijakuulemisella, jossa kuultavina ovat aloitteen tekijät, ministeriön asiantuntijoita ja mahdollisesti myös muita alan asiantuntijoita. Kulovesi huomauttaa, että näitä kuulemisia voi seurata verkosta ja ne löytyvät sieltä myös tallenteina. Itse jatkokäsittely tapahtuu kuitenkin suljetuissa kokouksissa. 

Valiokunnan valmistelutyö päättyy mietintöön, jossa se esittää asiasta näkemyksensä ja perustelunsa sekä ehdottaa täysistunnolle, mitä eduskunnan tulisi asiasta päättää. Mietintö palaa lopulta täysistuntokäsittelyyn, jossa asiasta tehdään päätös.

Aina aloitteet eivät tähtää uusiin lakeihin, vaan toisinaan myös niiden kumoamiseen.

Tähän mennessä kansalaisaloitteita on hyväksytty vain kaksi: kansalaisaloite avioliittolain, rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain ja transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisesta sekä äitiyslaki. Kuloveden mukaan luku ei kuitenkaan kerro välttämättä koko totuutta. Toisinaan alkuperäinen aloite on hylätty, mutta samanaikaisesti on hyväksytty vastaavaan uudistukseen tähtäävä sääntely joko edustajien lakialoitteen tai hallituksen esityksen pohjalta. 

Lisäksi usean aloitteen johdosta on hyväksytty eduskunnan lausumia, joissa hallitusta on kehotettu ryhtymään selvitystoimiin asian tiimoilta. Osa aloitteista on puolestaan liittynyt EU-lainsäädännön alaan. Näissäkin tilanteissa eduskunta on hyväksynyt lausumia, joissa kehotetaan hallitusta vaikuttamaan EU-sääntelyn muuttamiseksi.

Aina aloitteet eivät tähtää uusiin lakeihin, vaan toisinaan myös niiden kumoamiseen. Näin kävi myös Tahdon2013-aloitteen kanssa. Lain tultua voimaan vireille pantiin kansalaisaloite avioliiton säilyttämisestä miehen ja naisen välisenä. Aloite eteni eduskunnan äänestykseen, jossa se kuitenkin hylättiin äänin 120–48. Onko tällainen yleistä? Tehdäänkö eduskunnassa toisinaan “turhaa” työtä?

Kuloveden mukaan ei: niin kutsuttuja vasta-aloitteita on eduskuntaan tullut yhteensä vasta kolme. 

50 000 kannattajaa on paljon – vai onko?

Perustuslain muutos, joka mahdollistaa kansalaisaloitteiden jättämisen, tuli voimaan maaliskuussa 2012, jolloin avattiin myös Kansalaisaloite.fi-verkkopalvelu. Suurin osa aloitteiden kannattajista kerätäänkin sitä kautta. Sosiaalisen median aikakaudella julkiseen keskusteluun on hiipinyt kuitenkin kysymys siitä, että onko 50 000 kannattajaa liian pieni määrä. Kuten Palosen aloite osoittaa, ne voivat levitä nykyään erittäin nopeasti. Johtaako tämä eduskunnan ruuhkautumiseen? Tehdäänkö niitä vitsillä? Kansalaisaloitteiden aihepiiriä ei ole juurikaan rajattu, joten melkein mistä vaan voi laittaa aloitteen vireille.

Sekä Palonen että Kulovesi kokevat, että kansalaisaktiivisuuden lisääntyminen on ennemmin hyvä kuin huono asia. 

“Mielestäni on jotenkin typerää kun puhutaan, että tämän pitäisi olla vaikeampaa. Jos pohditaan esimerkiksi äänestysprosenttia, niin ihmisethän haluavat, että se olisi suurempi. Mielestäni vaikeuttamista ennemmin pitäisi miettiä, että miten kansalaisvaikuttamisesta voitaisiin tehdä helpompaa ja osallistavampaa”, Palonen toteaa.

Kulovesi on samoilla linjoilla. “Viime vaalikauden eli neljän vuoden aikana eduskuntaan tuli vireille 19 kansalaisaloitetta. Tämä ei ole mielestäni kovin suuri lukumäärä. Päinvastoin, kansalaisaktiivisuuden lisääntyminen on erittäin positiivinen ilmiö ja seuraisin vielä rauhassa, miten aloitemäärät tällä toisella vaalikaudella kehittyvät.” 

Tämän artikkelin kirjoitushetkellä aloitteita on käynnissä 75, joiden lisäksi yksi on alkamassa. Yhteensä aloitteita on jätetty 1042. Suurin osa kansalaisaloitteista ei siis edes päädy eduskunnan käsittelyyn. Eikä varsinkaan uudeksi laiksi, sellaisen muutokseksi tai kumoamiseksi. Kuten todettua, niin on käynyt vasta kaksi kertaa. Kovinkaan tehokas väylä kansalaisaloite ei siis välttämättä ole.

Entä avoimuus? Vaikka osa prosessista on hyvin avointa, kansalaisaloitteiden käsittelystä suuri osa tapahtuu kuitenkin valiokunnissa, suljettujen ovien takana. Mikäli aloitteen liikkellepanijoina ja allekirjoittajina toimivat kansalaiset, pitäisikö heidän päästä myös seuraamaan aloitteen etenemistä? 

Kansalaisaloitteiden jättämisestä on tuskin tulossa täyttä pelleilyä.

Pienestä onnistumisprosentista ja sulkeutuneisuudestaan huolimatta kansalaisaloitteita pidetään kuitenkin yleisesti ottaen hyvänä vaikuttamisen väylänä. Turun yliopiston vuonna 2016 julkaiseman “Demokraattiset innovaatiot Suomessa – Käyttö ja vaikutukset paikallisella ja valtakunnallisella tasolla“ -selvityksen mukaan lähes 80 prosenttia vastaajista katsoi kansalaisaloitteen parantaneen suomalaista demokratiaa. Lisäksi kansalaisaloitteiden on katsottu aktivoivan muuten passiivisempia ryhmiä, esimerkiksi nuoria.

Ja onhan 50 000 kannattajaa suuri määrä, varsinkin Suomen kokoisessa maassa. Kaikista vitsikkäimpien aloitteiden voi olla vaikea saavuttaa vaadittua allekirjoitusmäärää, joten kansalaisaloitteiden jättämisestä on tuskin tulossa täyttä pelleilyä. Aiheista ollaan aidosti intohimoisia. Kenties tämä vaikuttaa osaltaan siihen, että suomalaiset myös näkevät kansalaisaloitteet hyvänä ja tarpeellisena vaikuttamisen väylänä. Ja siihen, että ne myös halutaan pitää sellaisena.

Palosen aloite on juttua kirjoittaessa Väestörekisterikeskuksessa tarkistettavana, josta se etenee aikanaan eduskunnan käsiteltäväksi. Toivon mukaan ensi kesänä emme enää lue uutisia kuuttien kuolemista.

Jännityksellä jäämme myös seuraamaan, miten käy esimerkiksi aloitteen “MÖRKÖPÄIVÄ JUHLAPÄIVÄKSI 26.5”.  Sillä oli jutun kirjoitushetkellä vajaat 100 kannattajaa.

Yleinen

Kuka luulet olevasi, Dmitry Gurbanov?

TEKSTI Antti Putila & Leo Taanila KUVAT Rosa Lehtokari

Kuka luulet olevasi, Dmitry Gurbanov?

Mamu, joka osaa käyttää Twitteriä.

Kerro jotain taustastasi.

Olen kotoisin Venäjältä. Olen opiskellut ruotsiksi eli se on mun “äidinkieli” täällä. Suomen kielen olen oppinut kavereiden kautta, en ole sitä koskaan opiskellut. 

Twiittaat hyvin aktiivisesti muun muassa politiikasta. Mistä kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin?

Periaatteessa koko mun perhe on aina ollut melko poliittinen. Faija on aina sanonut, että politiikkaa kannattaa seurata. Siksi hain myös opiskelemaan valtiotieteitä.

Haastattelua edeltäneen kuukauden aikana twiittasit yli 1 000 kertaa. Mistä aika ja energia moiseen?

Ei se vie kovinkaan paljoa energiaa. Olen tosi nopea lukemaan. Herätessäni avaan Twitterin, sitten Hommaforumin, Futisforumin, Punk in Finlandin ja Ylilaudan. Käyn kaikki läpi. Siihen ei mene kovin kauaa. Voin aamulla kirjoittaa kymmenen luonnosta ja julkaista niitä päivän mittaan. Töissä voin viiden minuutin tauon aikana laittaa kymmenen twiittiä, mä olen suht tehokas. Ei se oikeasti ole raskasta. 

Monet tutkijat lukevat paljon kirjoja, mutta he eivät välttämättä lue internetin syvää päätyä.

Tavoitteletko jotain aktiivisuudellasi?

No, mä en tykkää äärioikeistosta ja natseista. Kai tavoite on vähentää niiden tukea yhteiskunnassa. Ja sitten mä shitpostaan aika paljon huonoja meemejä.

Niin, Twitter-profiilissasi kerrot olevasi äärioikeistoasiantuntija. Milloin kiinnostuit aiheesta?

Varmaan 2011 aiheen ollessa nousussa. Minulla on myös tausta, josta natsit eivät tykkää, minkä takia se alkoi kiinnostaa, ja aloin lukea enemmän aiheesta. Monet tutkijat lukevat paljon kirjoja, mutta he eivät välttämättä lue internetin syvää päätyä. Ilman sitä on todella vaikeaa ymmärtää, mitä mieltä äärioikeistolaiset ovat, ja minkälaiset asiat niitä yhdistää ja erottaa. Pienet nyanssit voivat aiheuttaa giganttisia riitoja koko liikkeessä. Lapuan liikkeen historiaa on tutkittu paljon, mutta myöhempiä liikkeitä melko vähän.

Twiittaan noista aiheista, koska Suomessa ei ole kovin montaa ihmistä, joka sitä tekisi. Historiantutkija Oula Silvennoinen on viime aikoina lähtenyt twiittaamaan paljon enemmän. Äärioikeistotutkija Tommi Kotonen on tullut myös Twitteriin, mutta hän on vähän epäaktiivisempi. 

Aiotko itse paneutua aiheeseen akateemisessa elämässäsi?

Luultavasti. Saan pian valmiiksi kandini, joka käsittelee sitä, minkälainen sisäinen jarrujärjestelmä on estänyt Soldiers of Odin -ryhmää käyttämästä väkivaltaa, vaikka heillä olisi aika kova väkivaltapotentiaali. Tutkijan urasta en osaa sanoa. Apurahahakemuksien tekeminen ei välttämättä kiinnosta. Instagram-tarinoista olen nähnyt sen stressaavuuden.

Ahdistaako kaiken ikävän lukeminen?

En sanoisi, että ahdistaa. Joskus tulee sellaisia päiviä, että vituttaa tämä paska, esimerkiksi silloin kuin Uudessa-Seelannissa tapahtui terrori-isku. Pystyn onneksi palaamaan takaisin raiteilleni melko nopeasti.

Mitä teet kun et ole netissä?

Opiskelen ja käyn töissä. Mä tykkään pyöräillä paljon, harrastan vapaaottelua ja urheilen. Luen myös tosi paljon. Joskus se on vaikeaa, jos puhelin on vieressä. Olen Twitterissä viisi minuuttia, sitten luen viisi minuuttia.

Voitko suositella jotain kirjaa?

Viimeksi luin Benjamin Carter Hettin Death of Democracyn. Se käännettiin suomeksi, mutta ostin sen englanninkielisenä, kun en jaksanut odottaa sitä kirjastosta. Se oli tosi selkeästi ja hyvin kirjoitettu kirja.

Koetko olevasi jonkinnäköinen vallan vahtikoira?

En oikeastaan. Jossain vaiheessa tajusin, että mulla on kohta 10 000 seuraajaa ja aloin olla huolellisempi sen suhteen, etten jaa sellaista materiaalia, joka voisi vahingoittaa ihan tavallista kansalaista. Siksi peitän henkilöiden nimet, kun jaan jonkin hauskan kuvan Facebook-kommenteista, vaikka ne ovatkin julkisia viestejä ja kenen tahansa luettavissa. Yritän sensuroida, vaikka ne eivät tulekaan mistään privaattiryhmästä.

Koen, että mulla on jonkin sortin vaikutusvaltaa, koska joskus kansanedustajat uudelleentwiittaavat, ja jotkut perussuomalaiset luulevat, että mä olen vaikuttanut esimerkiksi Iltalehden linjaan tai tällaista. Jani Mäkelä kirjoitti, että mun takiani Iltalehti on tarjonnut Maria Ohisalolle mahdollisuuden vastineeseen, kun otsikko oli huono. Silloin tajuaa, että on päässyt jonkun ihon alle.

Saatko törkyä yksityisviestein tai muuta kautta?

Yllättävän vähän. Varmasti saisin enemmän, jos olisin nainen tai kuuluisin seksuaalivähemmistöön. Ehkä kerran kuukaudessa tulee sellainen “tapa ittes” -juttu. Noin viisi vuotta sitten oveeni liimattiin jokin tarra, mutta se oli ainoa tuollainen tapaus. Sisältö liittyy harvemmin venäläisyyteeni, mutta esimerkiksi natsit ovat korostaneet juutalaista taustaani.

Minkälaisia ajatuksia Venäjä herättää sinussa nykyisin?

Sukulaisiani asuu siellä, mutta en oikeastaan ikävöi sieltä mitään. Mulla on kaksoiskansalaisuus, enkä periaatteessa tarvitsisi Venäjän passia mihinkään, mutta siitä on paljon vaikeampi luopua kuin monet luulevat. Se vaatii paljon paperitöitä ja rahaa, jotta voi todistaa olevansa velaton ja niin edelleen. Kun käydään keskustelua siitä, mikseivät Venäjän kansalaiset luovu toisesta passista, tätä ei tiedetä. Maan johto on ihan perseestä, mutta kansaa ei siihen saa sekoittaa. Ne ovat ihan eri asioita.

Miten sosiaalinen media on mielestäsi muuttanut politiikkaa?

Nuoriso ei saa uutisia enää niin paljoa peruskanavista kuten esimerkiksi Yleltä, vaan sosiaalisesta mediasta. Myös vanhemmat ihmiset ovat siirtyneet valtamedian ulkopuolelle ja tämä näkyy siinä, että monet salaliittoteorioihin uskovat ovat keski-ikäisiä. Esimerkiksi QAnon on selvästi vanhemman väestön asia, ja jos katsoo niiden mielenosoituksia, niin siellä marssii 40-vuotias Karen Wisconsinista. Kokonaisuudessaan muutos on ollut positiivinen. Ihmiset, joilla ei ollut aikaisemmin ääntä yhteiskunnassa, ovat saaneet ihan helvetin voimakkaan megafonin. Esimerkiksi transihmiset, jotka eivät aiemmin saaneet ääntään kuuluviin valtamediassa, voivat nyt kirjoittaa kaikkien saataville omat mielipiteensä. 

Voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys on tappanut koko ulkoparlamentaarisen äärioikeiston Suomessa.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on noussut esiin kaksi koulukuntaa, joista toinen korostaa, että pitäisi kuunnella tasapuolisesti kaikkien mielipiteitä huolimatta siitä, millaisia ne ovat. Toinen puoli taas näkee, ettei meillä ole mitään velvoitetta kuunnella kaikkien mielipiteitä, jos ne esimerkiksi loukkaavat. Mitä ajattelet tästä?

Liberaali ajatus aatteiden vapaasta markkinapaikasta perustuu siihen, että asioista keskustelevilla ihmisillä on edes jonkinlainen konsensus siitä, millainen maailma ja todellisuus on. Jos vastapuoli esimerkiksi uskoo, että käynnissä on valkoisen väestön kansanmurha, sillä on ihan eri todellisuus kuin minulla, eikä tällainen keskustelu johda mihinkään, vaan polarisoi ihmisiä. 

Olet arvostellut mediaa siitä, miten se kohtelee perussuomalaisia ja muuta oikeistoa. Mitä se voisi tehdä paremmin?

Perussuomalaisia ei haasteta tarpeeksi. Kun perussuomalaisia haastetaan, nähdään miten heikolla pohjalla puolue on. He puhuvat väestönvaihdoksesta tilastollisena faktana. Toimittajat eivät kuitenkaan kysy, keitä ne väestönvaihtajat ovat. Jos perussuomalaisilla olisi selkeä määritelmä, kuka on väestövaihtaja ja kuka on suomalainen, voitaisiin väitteet helposti tarkistaa tilastoista. Pitäisi tietää, onko Suomessa syntynyt tummaihoinen henkilö, joka juo kaljaa ja tykkää käydä saunassa, katsoa lätkää ja jonottaa ämpäreitä, suomalainen vai määrittääkö ihonväri sen. Persunuorten kohdalla tämä on selvää, mutta emopuoluetta toimittajat eivät grillaa tarpeeksi, vaikka he ovat gallupeissa suurin puolue. 

Mistä se voi johtua?

Mediakenttä ei ole ymmärtänyt, kuinka suuri puolue perussuomalaiset on. He olivat keväällä kymmenen prosentin puolue, jonka kannatus nousi Oulun uutisten räjäytettyä somen ja poliittisen keskustelun. Muut puolueet ja media eivät olleet valmiita siihen. Ne ajattelivat, ettei perussuomalaisia kannata haastaa eikä heihin kannata kiinnittää huomiota, ja se on mun mielestä ollut todella huono taktiikka. 

Onko perussuomalaisten nousu vaikuttanut äärioikeistoon Suomessa?

Vuosien 2015–2016 verrattain suurikokoinen ulkoparlamentaarinen joukko on kutistunut pieneksi ja radikaalimmaksi, kun äärioikeistosta monet ovat kertoneet suoraan siirtyneensä kannattamaan perussuomalaisia. Väestönvaihdospuheet ovat selvästi tehonneet tähän porukkaan. Itsenäisenä pysyvät äärioikeistoliikkeet joutuvat puolestaan olemaan entistäkin radikaalimpia tehdäkseen pesäeron perussuomalaisiin, koska kuka helvetissä haluaa äänestää porukkaa, jolla on perussuomalainen agenda, mutta on hörhömpi. Voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys on tappanut koko ulkoparlamentaarisen äärioikeiston Suomessa. 

Arvostelit viime vaalikaudella paljon Juha Sipilän hallitusta, mutta näetkö siinä jotain hyvääkin?

Hyvää siinä oli se, että näimme populismin heikon puolen. Soinin perussuomalaiset huusivat oppositiosta, miten he muuttaisivat kaiken, mutta hallituksen konsensusdemokratiassa kaikki muuttui, ja he joutuivat nielemään paljon lupauksiaan saadakseen edes joitakin asioita läpi. 

Mitä ajattelet nykyhallituksesta?

Vaikea sanoa. Paljon on ollut puhetta, mutta vielä vähän konkreettisia tekoja. Politiikassa asiat kestävät, eikä kaikki voi muuttua sekunnissa. Kyllä keskustan mukanaolo hallituksessa harmittaa, koska ne yrittävät vieläkin ylläpitää mainettaan arvokonservatiivisena puolueena. Tämän takia esimerkiksi translaki vesittyi, koska oli pakko tehdä kompromisseja. 

Entä mitä ongelmia vasemmistopuolueilla on?

Vihreiden ongelma on, että ne eivät tiedä, mitä mieltä ne ovat talouspoliittisesti. Tietysti he puhuvat mieluummin ilmastonmuutoksesta. Vasemmistoliitto puolueena vaikuttaa epämodernilta, vaikka Li Andersson on ihan mahtava ja osaava tyyppi. Puolueessa on vieläkin ihmisiä, jotka puhuvat kommunismista eikä sellainen vetoa. Identiteettipoliittinen taistelu on nykypäivänä talouspolitiikkaa suuremmassa osassa, ja tämän vihreät hallitsee vasemmistoliittoa paremmin. Olen samaa mieltä Halla-ahon kanssa, että perussuomalaiset ja vihreät asettavat tällä hetkellä poliittisen keskustelun agendan ja muut puolueet mukautuvat siihen. 

Tällä hetkellä ei ole ainakaan minkäänlaisia suunnitelmia lähteä politiikkaan.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen tiimoilta julkisuudessa on puhuttu siitä, riittääkö demokratia enää, vai pitäisikö siirtyä johonkin muuhun. Toimiiko demokratia?

Ymmärrän sen, että demokratiassa monet asiat kestävät pidempään kuin moni ehkä haluaa, ja ilmastonmuutoksen eteen on pakko tehdä asioita nopeasti. En kuitenkaan ole valmis avaamaan porttia sellaisille asioille, että yhtäkkiä vaikka hylättäisiin perustuslaki, koska nyt on pakko tehdä asioita. Esimerkiksi Boris Johnson ajatteli voivansa ajaa brexitin läpi vaikka autoritaarisesti, kun kansa oli aiemmin sen puolesta äänestänyt. En ole valmis sellaiseen. 

Kiinnostaako itseäsi politiikkaan lähteminen?

Ei. Tällä hetkellä ei ole minkäänlaisia suunnitelmia siihen suuntaan. Ihmiset joutuvat puoluepolitiikassa puolustamaan päätöksiä, joista eivät ole samaa mieltä. Ymmärrän, miksi niin tehdään, mutta en ole valmis puolustamaan jotain ihan vierasta mielipidettä, sellaista, jota mä vihaan. Parlamentaarinen politiikka ei tällä hetkellä kiinnosta.

Missä Dmitry Gurbanov on kymmenen vuoden päästä?

No ainakin varmaan slaavikyykyssä twiittaamassa. Varmaan edelleen tykkään suolakurkuista.

Mikä on paras suolakurkkumerkki?

Hapatetut venäläiset suolakurkut ovat hyviä, mutta kyllä mä tykkään niistä aika laajalla skaalalla.