Relevantit

Syrjintää ja esteitä yliopistoyhteisössä

Sörnai gushan laulaminen on valtsikassa asetettu kyseenalaiseksi tänä keväänä. Turvallisten tilojen ja yhdenvertaisuuden puolesta on kuitenkin mahdollista tehdä enemmän.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Katri Astala & Rosa Lehtokari

YLIOPPILASLEHTI UUTISOI VUONNA 2008 venäläisen dosentin Andrei Gurtovin eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle tehdystä kantelusta, joka koski filosofisen tiedekunnan promootioretkellä jaetun kirjasen juomalaulua. Kyseisellä retkellä loukkaavaa laulua ei laulettu, mutta hyvin usein kappale lauletaan opiskelijoiden sitseillä tai vuosijuhlilla vielä tänä päivänä. Siitäkin huolimatta, että tuolloinen Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto kommentoi laulua epäasialliseksi ja tasa-arvovastaava Terhi Saarikoski kehotti miettimään, kannattaako loukkaavia lauluja laulaa ylipäänsä.

Sörnai gusha on yksittäisenä sitsilauluna syrjivä eikä yliopistomaailmassa tapahtuva ulossulkeminen missään nimessä lopu siihen. Suoraa rasismia näkyy yliopistoyhteisössä, ja lisäksi syrjintää ja ulossulkemista löytyy rakenteista. Sosiaalitieteiden opiskelija Aracelis Correa nostaa esiin esimerkkejä rasismista yliopisto- ja opiskelijamaailmassa: “Opiskelijat saattavat heittää rasistisia vitsejä tai kommentteja, jotka eivät ole ihan loppuun mietittyjä”. Konkreettisesti ulossulkeminen näkyy niin, että ei-valkoisille opiskelijoille puhutaan englantia olettamalla heidät esimerkiksi vaihto-oppilaiksi eikä suomalaisiksi.

Räikeimmillään rasismi näkyy yliopistoyhteisössä järjestöissä ja niiden ulostuloissa. “HYY:n alla on rasistisia järjestöjä, esimerkiksi Helsingin Akateemiset Perussuomalaiset (HAPSU). Sen kannanotot ovat olleet räikeän rasistisia. Hiljattain kuvattiin luonnolliseksi eri kansalaisuuksien tunnistamista ulkonäön perusteella ja väitettiin, ettei ulkomaalaisia saisi päästää yliopistolla päättäviin elimiin”, Correa sanoo. Suomalaisuus liitetään vain valkoisuuteen, mitä se ei missään nimessä ole.

Kannanoton jälkeen HYY tiedotti, ettei HAPSU:n ulostulo vastaa sen yhdenvertaisuuteen liittyviä arvoja. HAPSU:n suunnalta on aiemminkin tullut selkeästi rasistisia lausuntoja, mutta ongelmana on ollut niiden julkaisu yksityishenkilöltä eikä järjestöltä itseltään, jolloin HYY:n kädet toimia ovat olleet sidotut. Nyt järjestöltä tullut kannanotto on kuitenkin käsittelyssä, kun ylioppilaskunnan edustajiston alainen talousjohtokunta arvioi HAPSU:n jäsenyyttä HYY:n piirissä. [HAPSU on sittemmin poistettu HYY:n järjestörekisteristä, toim. huom.]

RASISMIN SIETÄMINEN OMASSA YHTEISÖSSÄ on ongelmallista. Esimerkkinä Correa antaa vaalipaneelin sisältävän HYY:n tapahtuman, jonka järjestämisessä hän on ollut mukana. Yhdenvertaisuuteen ja turvallisen tilan periaatteisiin sitoutuneen HYY:n tapahtumaan hän on yrittänyt etsiä perussuomalaisten ehdokasta, joka ei olisi tehnyt jotakin ihmisryhmää syrjivää tai loukkaavaa ulostuloa. Ehdokkaan etsiminen on tuottanut vaikeuksia, ja Correa pohtii, voiko rasismiin vahvasti liitettyä puoluetta edes edustaa ilman liitosta siihen. Yliopistoyhteisön pitäisi tuntua turvalliselta kaikille, joten hän toivoisi, että tapahtumia suunnitellessa kaikki voisivat kokea tulleensa huomioiduksi.

Yleisemmin valkoisuus näkyy normina yliopistolla. Sekä yliopiston hallinnossa että opetushenkilökunnassa representaatio on Correan mukaan puutteellista. Opetuksessa toistuu eurosentrisyys. Samat asiat pätevät myös ylioppilaskunnassa ja järjestökentässä sekä niiden järjestämissä tapahtumissa. “Itsensä näköisiä opiskelijoita näkee kovin vähän ja siksi välillä miettii, että kuulunko edes tänne”, Correa pohtii. Omia kokemuksia ei myöskään välttämättä pääse jakamaan samassa tilanteessa olevien kanssa.

”Minun ei tulisi olla se, joka heittelee ilmoille ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.”

Correa katsoo, että päivittäin Suomessa kohdattavan syrjinnän takia tuki on tarpeen. “Ajattelen, että niin kauan kuin Suomessa on rasismia ja joudumme kohtaamaan ennakkoluuloja, ulossulkemista sekä räikeää vihapuhetta, tarvitsemme erityistä tukea.” Tämän takia hän nosti valtsikalaisille tarkoitetussa Facebook-ryhmässä esiin halunsa perustaa järjestö tuen takaamiseksi. “Haluaisin järjestöllä luoda representaatiota pitämällä esimerkiksi lukupiirejä ja leffailtoja, jotka rikkovat sitä valkoisuuden ja eurosentrisyyden kuplaa, jossa elämme yliopistolla ja yhteiskunnassamme.”

Olennaista on myös tarjota vertaistukea ja muistuttaa siitä, ettei kukaan ole ajatustensa kanssa yksin. Facebookissa Correa mainitsee, että jäseneksi haluavalle ei ole mitään ulkonäöstä, taustasta, uskonnollisesta vakaumuksesta tai kansalaisuudesta johtuvaa rajoitetta, vaan kyse on siitä, miten identifioituu itse. Toistaiseksi varsinaista järjestöä ei siis vielä ole, mutta jonkin verran ihmisiä on ilmaissut halunsa lähteä mukaan. “Heidän kanssaan aletaan pohtia, mihin suuntaan järjestöä luodaan. Myös järjestön nimi on vielä pohdinnan alla.”

KEINOT RASISMIN KITKEMISEEN on otettava tosissaan. Correa korostaa etenkin rakenteellisen rasismin tiedostamista ja oman toiminnan reflektointia: “Minun ei tulisi olla se, joka heittelee ilmoille ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.” Hän nostaakin esiin yliopistolla toimivat tahot, joiden tehtävä olisi puuttua vallitsevaan ilmapiiriin ja kehittää yhdenvertaisuutta. ”Henkilökunnalla tulee olla työkalut toimia, kun joku ilmoittaa kokeneensa rasismia.” Tähän tarvitaan koulutusta. Luennoitsijoiden ja muiden järjestävien toimijoiden tulisi huomioida eri taustoista tulevat opiskelijat, kun suunnitellaan opetusta tai muuta toimintaa yliopistoilla.

Olennaista on tarjota vertaistukea ja muistuttaa siitä, ettei kukaan ole ajatustensa kanssa yksin.

Näin ei kuitenkaan aina ole, ja Correa nostaakin esimerkiksi tilanteen sosiologian kurssin luennolta, jolla näytettiin väkivaltainen video Rodney Kingin pahoinpitelystä. Afroamerikkalainen King tuli tunnetuksi, kun poliisit pahoinpitelivät hänet vuonna 1991 Los Angelesissa, mutta heitä ei koskaan tuomittu oikeudenkäynnissä, jossa valamiehistö koostui vain valkoisista. Seurauksena oli suuria mellakoita. Correa kyseenalaistaa sen, miksi video tuli näyttää luennolla ilman suoraa tarkoitusta tai sisältövaroituksia. Videota ei purettu muuten kuin keskustelemalla vierustoverin kanssa. Correa oli yhteydessä luennoitsijaan kysyäkseen asiasta, mutta ei saanut vastausta.

CORREAN MUKAAN RESURSSEJA tulisi käyttää sen selvittämiseksi, miksi suhteellisesti pienempi osa maahanmuuttajataustaisista päätyy yliopistoon kuin valtaväestöstä, jotta tasa-arvoiset kouluttautumismahdollisuudet voidaan taata. Samaa on pohtinut Turun yliopiston sosiologian dosentti Elina Kilpi-Jakonen tutkimuksissaan. Uutistamo.fi-sivustolla julkaistussa tekstissään hän nostaa esiin, ettei koulutuksen yhdenvertaisuus toteudu Suomessa.

Huomattavia eroja näkyy oppimistuloksissa ja arvosanoissa, joiden takia syntyy erilaisia mahdollisuuksia edetä koulutusjärjestelmässä. Kilpi-Jakonen nostaa esiin myös sen, että monesti niiden perusteella on mahdollista arvioida menestystä toisella asteella sekä todennäköisyys jatkaa korkea-asteelle. Maahanmuuttotausta vaikuttaa kuitenkin kaksijakoisesti, sillä huolimatta negatiivisista yhteyksistä on eurooppalaisissa tutkimuksissa havaittu myös maahanmuuttajaperheistä löytyvän enemmän koulutuksellista kunnianhimoa. Useissa tapauksissa muuhun väestöön verrattuna koulussa yhtä hyvin pärjänneet maahanmuuttajataustaiset nuoret etenevät korkeakouluun muita todennäköisemmin. Maahanmuuttajataustaiseksi on tässä yhteydessä määritelty henkilö, jolla on kaksi ulkomailla syntynyttä vanhempaa.

AINEISTOISTAAN KILPI-JAKONEN KUITENKIN huomaa eriarvoisuutta aiheuttavan seikan. Maahanmuuttajataustaiset nuoret päättävät peruskoulunsa heikommin arvosanoin kuin valtaväestöön kuuluvat. Tämä vaikeuttaa heidän jatko-opiskelumahdollisuuksiaan toisella asteella. Toiselle asteelle edenneistä valtaväestön nuorista 67 prosenttia suorittaa tutkintonsa loppuun, kun maahanmuuttajataustaisten kohdalla luku on vain 53 prosenttia Kilpi-Jakosen aineistossa, joka on kerätty Tilastokeskukselta vuosilta 2000–2004.

Kilpi-Jakonen nostaa selittäväksi tekijäksi perhetaustan. Maahanmuuttajataustaisten vanhemmat kykenevät antamaan vähemmän tiedollista ja taloudellista tukea kouluttautumiselle, vaikka henkinen tuki voi olla korkealla. Perhetaustalla on merkitystä, mutta ratkaisuja on löydyttävä erilaisista taustoista löytyville myös koulutusjärjestelmän sisällä, jotta yhdenvertaiset mahdollisuudet voidaan taata. Kilpi-Jakonen nostaa keinoiksi esimerkiksi opettajien kielitaitoisuuden lisäämistä, joilla voidaan parantaa maahanmuuttajataustaisten nuorten oppimistuloksia ja koulutuksesta läpipääsyä. Kannustus opiskeluun läpi elämän on myös olennaista.

Yliopistoyhteisössä on siis tehtävää yhdenvertaisuuden puolesta edelleen, vaikka paljon on saavutettu. Suomalainen yhteiskunta torjuu eriarvoisuutta, mutta koulutuspolitiikan keinoin erityistilanteita voitaisiin huomioida enemmän. Järjestelmätason ongelmien lisäksi jokaisen oma itsereflektio eri tilanteissa voi muuttaa ympäristöä.

Yleinen

Season Film Festival tarjosi laadukasta indie-elokuvaa ja monenlaisia näkökulmia

Groteski kävi katsastamassa Season Film Festivalin tarjontaa ja tunsi kevään tarttuneen myös valkokankaalle.

TEKSTI Antti Putila

Season Film Festival järjestettiin Helsingissä maaliskuun viimeisenä viikonloppuna, siis aivan kevään kynnyksellä. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin järjestämä, ennen ”Nainen ja Artisokka” -nimellä kulkenut festivaali tarjoaa keväisin taidokkaasti kuratoidun kattauksen elokuvia, jotka tulevat Suomen valkokankaalle joko tuoreeltaan tai ovat (usein harmittavasti) jääneet täällä vaille laajaa teatterilevitystä.

Tänä vuonna festivaalin ohjelmiston keskiössä olivat kysymykset identiteetistä, sukupuolesta ja moniäänisyydestä. Ohjelmistoon oli valittu uutuuselokuvia yhteensä yhdeksästä eri maasta. Festivaalin kuumimpiin elokuviin voidaan laskea Jacques Audiardin upea Sistersin veljekset, sekä indiefaneja ympäri maailmaa ihastuttaneet Brady Corbetin Vox Lux ja Carlos López Estradan Blindspotting, jotka saivat Suomen ensi-iltansa festivaalilla.

Kävimme katsastamassa festivaalin huomiota herättäneet uutuudet.

 

Blindspotting (Carlos López Estrada, 2018, USA.)

Oaklandin lähiöön sijoittuva draama herättää ajatuksia vakavista ilmiöistä sekoittaen taitavasti draamaa ja komediaa. Viimeisiä päiviä ehdonalaisessaan viettävä Collin (Daveed Diggs) on töissä muuttofirmassa parhaan ystävänsä Milesin (Rafael Casal) kanssa. Collin on päivä päivältä kyllästyneempi Milesin käytökseen ja pohtii asettaako edelle hyvän elämän vai ystävyyden. Kaksikon välinen dynamiikka toimii loistavasti ja pakottaa katsojan syventymään myös taustalla näkyviin ongelmiin, joita ympäröivä yhteiskunta aiheuttaa. Elokuvan miljöö, aurinkoinen Oakland ja sen tuhannet korttelit kätkevät auringon ja harmaan asfaltin taakse talouskriisin runteleman kaupungin, jossa yhteiskunta on murroksessa ja haparoi uutta suuntaansa vanhojen, värillisiä edelleen räikeästi sortavien rakenteiden alla.

Janina Gavankar ja Daveed Diggs.

Collin haluaa tuntea empatiaa, olla kiltti ja osoittaa huumoria, mutta on silti niin lähellä räjähtää vihasta. Vihan tunteen ottaessa vallan hän räppää ja kirjaimellisesti sylkee pois hänet täyttävää vihaa. Miles puolestaan on epävarma ja kantaa hartioillaan valtavia paineita perheensä elättämisestä. Myös ympäröivä yhteiskunta muuttuu ja asettaa hänen asemansa uhatuksi, olipa kyse sitten värillisten ihmisten voimaantumisesta tai siitä, että nykyään hampurilaisravintolan oletusvaihtoehto onkin vegaaninen ja lihaa saa vain pyydettäessä.

Diggs ja Rafael Casal.

Blindspotting on Carlos López Estradan esikoisohjaus ja samalla mestariteos. Se onnistuu kuvaamaan rakenteellista syrjintää, yksilön sisäistä kamppailua muuttuvan identiteettinsä kanssa sekä urbaanin kaupungin ongelmia. Ja kaikki tämä hieromatta niitä katsojan naamaan.

Blindspotting nähtävissä verkossa muun muassa iTunesista ja Amazon primesta

 

Eighth Grade (Bo Burnham, 2018, USA.)

Vuosi sitten Sundancen elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut Eighth Grade oli festivaalin suuria tapauksia. Se on (jopa meemiksi nousseen) A24-tuotantoyhtiön luomus, joka saa nauramaan ja kiristämään hampaita, monesti jopa samanaikaisesti. Eighth Grade on samalla myös ohjaaja Bo Burnhamin debyyttiohjaus.

Elsie Fisher näyttelee elokuvassa kahdeksasluokkalaista Kaylaa.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti kahdeksasluokkalaisesta Kaylasta (Elsie Fisher), jonka harrastus on kuvata Youtubeen elämänohjelatteuksia viliseviä videoita, jotka on suunnattu juuri hänen ikäisilleen nuorille. Jo videoiden otsikot saavat katsojan vääntelemään penkissään: ”Kuinka olla oma itsesi”, ”Kuinka selvitä joka tilanteesta itseluottamuksen avulla”. Selfhelp-videoiden ohella Kayla on kuitenkin hyvin epävarma. Koulussa hän kohtaa jatkuvasti tilanteita, joita jokainen meistä on ainakin jossain muodossa joskus kokenut. Nuoruuden haparoivissa ensiaskeleissa Kaylaa auttaa hänen isänsä (loistava Josh Hamilton), joka tuntuu olevan aivan pihalla siitä, mitä nuoruus oikein on.

Eighth grade tarjoaa kuitenkin myös syvempiä sävyjä. Tilannekomiikan taakse kätkeytyy sosiaalisen median parissa kasvaneen z-sukupolven syvä ahdistus, joka näyttäytyy omanlaisena normistonaan. Kaiken sosiaalisuuden keskellä tulee kuitenkin muistaa, että myös yksin eläminen on hyvä ja oivallinen valinta.

Elokuvaa katsoessa haluaa painautua kiusallisuudesta penkkiin sikiöasentoon aivan kuin olisi katsomassa piinaavinta kauhua. Tilannekomiikka toimii Burnhamin ohjauksessa loistavasti ja Elsie Fisher näyttelee kaikki tunneskaalat mielettömän taidokkaasti.

Kahdeksasluokkalainen jännittää ensi kertaa eteen tulevia tilanteita ja tapahtuipa niissä mitä tahansa, on hän mielestään epäonnistunut. Parhaiten koko elokuvan ja murrosiän summaavat Kaylan sanat: ”Tuntuu kun jonottaisi vuoristorataan, jännitys tuntuu vatsanpohjassa asti. Erona on se, että vuoristoradassa käytyäsi tunnet vatsanpohjassasi helpotuksen tunteen. Minulla sellaista ei tule, vaan sama jännitys jatkuu ikuisuuteen asti.”

 

Eight Grade nähtävissä verkossa ainakin Amazon primessa.

 

Woman at War [Kona fer í stríð] (Benedikt Erlingsson, 2018, Islanti, Ranska, Ukraina.)

Woman at War on islantilaisen Benedikt Erlingssonin toinen kansainväliseksi hitiksi noussut elokuva. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa oli pikimustaa huumoria täynnä ollut Of Horses and Men, joka oli vuoden 2013 omalaatuisimpia elokuvia. Viisi vuotta myöhemmin Erlingsson ohjasi ja käsikirjoitti Woman at Warin, joka on hänen tyylilleen uskollinen, mutta hänen edellistä elokuvaansa vieläkin sekopäisempi ja ihanampi.

 

Halldóra Geirharðsdóttir tekee hienon kaksoisroolin.

Islantilainen kuoronjohtaja, maailman sympaattisin tyyppi, Halla (Halldóra Geirharðsdóttir), on kyllästynyt ilmastoahdistukseen ja kaupunkiin tulevaan uuteen voimalaitokseen ja on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä sabotoimalla voimalinjoja. Hallan tekoset ovat aiheuttaneet pienessä Islannissa suuren skandaalin, joka on yllättänyt myös Hallan itsensä. Tarinan alkuasetelma on sympaattinen, ja niin absurdi, että se naurattaa väkisinkin.

Geirharðsdóttir tekee elokuvassa mielettömän hienon kaksoisroolin näytellessään Hallaa ja tämän siskoa, joogaopettaja Ásaa. Siskosten välinen dynamiikka on koko elokuvan keskiössä, kun he joutuvat pohtimaan elämää suurempia kysymyksiä, vaikka muukin elämä painaa päälle. Elokuva tavoittaa hyvin tämän ajan eetoksen, jossa ilmastoahdistuksemme raivaa tietä huolettomuuden edestä tuoden samalla arkeemme yhä enemmän asioita, joita pohtia.

Woman at War on uskomattoman kaunis elokuva. Kuvaaja Bergsteinn Björgúlfsson on tehnyt taianomaista työtä sommittelussa ja monet elokuvan freimit sopisivat hyvin kehyksiin seinälle Ikeasta ostettujen sisustustaulujen paikalle. Islannin ylängöt loistavat kauniimpana kuin koskaan vain paljastaakseen tuhon, joka meitä odottaa, jos emme tee mitään.

Erlingsson onnistuu yhdistämään elokuvassa, monen muun festivaalilla nähdyn teoksen tavoin, tilanteen vaatiman vakavuuden huumoriin, jonka alkulähde on lopulta tilanteen vaatima vakavuus. Elokuvan kerronta ottaa niin absurdeja piirteitä, että on pakko hymyillä ääneen monta kertaa. Juonenkäänteet ovat toinen toistaan hurjempia ja elokuvan henkilöhahmot jotain poikkeuksellista. Esimerkiksi Juan Camillo Roman Estrada tekee yhden hauskimmista sivuosarooleista, joita olen koskaan nähnyt. Ai niin, musiikki. Noh, katsokaa itse ja nauttikaa.

Woman at War saatavilla digitaalisesti 4.5. alkaen.

 

Vox Lux (Brady Corbet, 2018, USA.)

Ohjaaja Brady Corbet on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt ohjata jo kaksi palkittua kokopitkää. Hänen fasismin noususta nuoren ihmisen näkökulmasta kertova esikoisohjauksensa The Childhood of a Leader (2015) keräsi palkintoja muun muassa Venetsian elokuvajuhlilla. Corbetin toinen ohjaus, Vox Lux jakaa mielipiteitä aivan yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen elokuvansakin.

Natalie Portman loistaa poptähti Celestenä.

Vox Lux kertoo kouluampumisesta odottamattomaan poptähteyteen nousevan Celesten (Natalie Portman) tarinan. Sivuosassa Celesten karismaattista manageria esittää Jude Law, jonka karismaattisuus ei yllä aivan Portmanin tasolle, mutta korkealla ollaan silti.

Elokuvassa suuressa osassa on luonnollisesti musiikki. Vox Luxin soundtrackin on kirjoittanut tosielämän poptähti Sia, joka on tehnyt fantastista työtä. Scifipopin vallatessa korvakäytävät elokuva tulee yhtenäiseksi sen päähenkilöiden ollessa juuri sitä, mihin heidät on alun perin luotu. Intensiivisten kohtausten välissä tempoa rikkoo hieman Willem Dafoen kertojaääni, joka tarjoaa informaatiota lopulta itse elokuvaa nopeammin.

Corbynin käsikirjoituksen myötä elokuvan tarina on kuitenkin voimakas. Aluksi tragedia antaa viisautta, joka kuitenkin muuttuu tähteyden myötä joksikin aivan muuksi. Celestestä tulee loppuun hiotun mekanismin yksi osa, joka oikeastaan pitää koko laitetta toiminnassa. Tämä osa on kuitenkin kuolevaisen hauras. Itse koneen tarkoitus on tuottaa sen näkevälle maailmalle onnellisuutta. Maailmalle, joka haluaa unohtaa rumuuden ja tuskan.

Vox Lux saatavilla digitaalisesti muun muassa Amazon primesta.

 

 

2019

Tahtomaan tuomittu

“Testamentti (lat. testamentum, sanasta testari ’todistaa’) eli jälkisäädös on tahdonilmaisu, jolla henkilö ilmoittaa tahtonsa omaisuutensa kohtalosta kuolemansa jälkeen.”

TEKSTI Ainomaija Mikola KUVITUS Inka Salminen

Testamentti ei tunnu minulle läheiseltä instituutiolta eikä liiemmin säväytä. Vähän niin kuin kesämökin ostaminen tai ryijyt seinällä – en taida osua kohderyhmään. Lain mukaan testamentin voi Suomessa laatia kuka tahansa yli 18-vuotias, poikkeustilanteessa myös 15-vuotias. Testamentti liittyy kuitenkin väistämättä kuolemaan, enkä minä ole kuolemassa, päinvastoin: populaarikulttuurin mukaan elän elämäni parasta aikaa.

Mieleeni ei tule mitään, mitä haluaisin testamentata, jos minulta sellaista nyt vaadittaisiin.

Testamentin juuret löytyvät alun perin roomalaisesta oikeudesta. Meidän tuntemamme testamentti-instituutio kehittyi nykyiseen muotoonsa antiikin Roomassa 300- tai 200-luvulla eaa. Vanhimman säilyneen testamentin uskotaan kuitenkin olevan peräisin jo 2000-luvulta ennen ajanlaskun alkua: Faarao Khafren pojan Nekuren viimeinen tahto on kaiverrettu hänen hautakammionsa seinään oletettavasti jo vuonna 2061 eaa. Siinä hän testamenttaa 14 isänsä mukaan nimettyä kylää vaimolleen ja lapsilleen. Nykypäivänä aikamoisen kohuotsikon arvoinen jälkikirjoitus, uskaltaisin veikata…

Vanhin säilynyt suomalainen testamentti on piispa Benedictin testamentti vuodelta 1287. Keskiajalla katolinen kirkko kasvatti testamentin suosiota ja samalla omaa tilipussiaan – omaisuuden panttaaminen kirkolle kun luonnollisesti lyhensi kiirastulessa vietettyä aikaa. Niinpä uskovaiset tekivät kuolinvuoteillaan runsaskätisiäkin lahjoituksia sielunsa pelastamiseksi ja jättivät jälkikasvunsa näkemään oman torpan sijaan nälkää. Testamenttiasiakirjasta tehtiin mahdollisimman yksinkertainen, jottei yksikään seurakunnan jäsen pääsisi livahtamaan kuoleman tuolle puolen ilman, että jätti osastaan kirkolle – joko papin ylöspitoon tai kirkon kaunistukseksi. Uskovaisia myös kehotettiin tekemään Kristuksesta yksi lapsistaan, ja luonnollisesti Kristuksen perintöosan pystyi jättämään suoraan kirkolle. Miten sopivaa.

Siinä missä keskiajalla testamentti pelasti kuolevan tuonpuoleisessa koetulta kärsimykseltä – tai ainakin lievitti sitä – tunnutaan testamentteja laativan nykyään ennemmin eloonjäävien omaisten pelastamiseksi. Internetissä testamenttia mainostetaan helpoimpana keinona välttyä mojovalta perheriidalta. Netti pursuaa vinkkejä ja ohjeita testamentin laatimiseen ja maalailee samalla suhteellisen synkkää kuvaa perinnönjaosta. Potentiaalisia testaattoreita houkutellaan seuraavanlaisilla fraaseilla: Älä kylvä perintöriidan siemeniä”, “Tasapuolisuus ylläpitää sisarussuhteita” ja “Testamentti vapauttaa kaunasta ja kateudesta.

Yksityiset lakifirmat käärivät luonnollisesti suurimmat rahat testamenttibisneksestä, mutta lisäksi mainonnassa ovat mukana pankit ja jopa aikakauslehdet. Artikkeleissa testamenttia verrataan tv:n ostoon (“kestää 50 vuotta ja estää perintöriidat”) ja jaetaan parhaat vinkit kuolinpesän raivaamiseen. Oman kategoriansa muodostavat listaukset yleisimmistä perintöriitojen aiheuttajista – asiantuntijoiden mukaan hirvensarvet ja kansallispuvut ovat jopa Arabian astioita halutumpia (!). Ilmeisesti testamenttia voi jopa treenauttaa (“testamentti kuntoon”). Sivustot ovat täynnä kiiltokuvamaisia mainoskuvia hymyilevistä valkohapsisista vanhuksista. Kuvituksen tarkoituksena on ilmeisesti herättää luottamusta, mutta lopputulos on lähinnä muovinen.

Jos testamentin ajatusta lähtee laajentamaan pois sen oikeudellisista ja kirjallisista rajoitteista, pursuaa maailma yhtäkkiä perintöä. Muusikot jättävät jälkeensä musiikkinsa, maalarit taulunsa. Tavallaan testamentin ajatuksen voidaan nähdä syntyneen jo 3000-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun sumerit kehittivät kirjoitustaidon. Korkeakulttuurien nuolenpääkirjoituksella raapustetuista kirjanpidoista on kuitenkin tultu kauas. Digiajasta intoutunut – tai vaihtoehtoisesti valvontayhteiskunnan pelästyttämä – voisi sanoa, että testamenttaamme jatkuvasti sisältöä kun haemme tai syötämme tietoa itsestämme nettiin. Ylipäätään liikkuminen internetissä tai sosiaalisessa mediassa jättää aina taakseen jäljen.

Välillä kuulee puhuttavan yksinäisistä ja upporikkaista vanhuksista, jotka testamenttaavat omaisuuksiaan taloyhtiöilleen. Satunnaisesti taas valtiota onnistaa, kun ilman perillisiä kuoleva jättää jälkeensä jättipotin. Tämänkaltaisesta tarinasta ei yhteiskunta voi kohdallani haaveilla. Ainoat minulta jäävät maalaukset taas ovat jostain syystä edelleen tallella olevat ala-asteen kuvaamataidon työt. Kuolemattomia lausahduksia tuskin löytyy myöskään, ainakaan myönteisessä mielessä. Mitä minä sitten jätän jälkeeni?

Olen ehtinyt vasta kuluttaa yhteiskuntaa, en oikeastaan maksaa mistään siltä saamastani takaisin.

Lapsilisillä todennäköisesti kustannettiin jotain kehitykseni kannalta ei-kuitenkaan-niin-merkittäviä harrastuksia. Nautin ilmaisesta varhaiskasvatuksesta, esikoulusta, yhdeksän vuoden pituisesta perusopetuksesta sekä toisen asteen koulutuksesta. (Ja kehtasinkin valittaa kun koulussa oli ruokana seitiä.) Jatkoin korkeakouluun, mutta minulle ilmainen koulutukseni ei ole poikinut vielä edes kandia, eli ei mitään mistä yhteiskunta hyötyisi piirun vertaa. Opintopistekertymäni on kuitenkin ehtinyt tehdä arviolta jo noin 10 000 euron suuruisen loven yhteiskunnan budjettiin. Voi veljet!

 

Töitä olen tehnyt niin kuin kuka tahansa nuori tässä vaiheessa elämäänsä. Jos jäisin nyt eläkkeelle, olisi eläkkeeni verohallinnon mukaan yksi euro kuussa. Ei niitä tunteja siis ihan mahdottomasti ole päässyt vielä kertymään. Kahden prosentin veroprosenttini ei liiemmin heilauta valtion taloutta.

Koko nuoruudestani jää jäljelle siis vain opintolainani, jonka valtio saa takaisinmaksettavaksi. En ole ehtinyt tehdä silläkään mitään yhteiskunnan mielestä järkevää, vaan asunut kantakaupungissa korkeassa asunnossa ja syönyt silloin tällöin avokadoja. (Jos olisin kauppiksessa, olisin sentään älynnyt sijoittaa lainan osakkeisiin…) Iloista maksuaikaa vaan, Suomen valtio.

Ja avokadoista puheen ollen: myös minun ja ilmaston välinen suhde on ollut melko yksipuolinen.

Pelkästään viime reissullani keräämäni lentokilometrit muodostavat jo leijonanosan suomalaisen keskimääräisistä vuosittaisista hiilidioksipäästöistä. Siihen päälle kun lisää matkalla kuluttamani pulloveden ja kerääntyneet taksimatkat, saa kasvissyöntiä ja kierrättämistä jatkaa vielä tovin, ennen kuin tuo kaikki on kuitattu. Unohtamatta, että joululomaa ennen minulla on ollut kaksi vuosikymmentä aikaa tehdä hallaa ilmastolle.

Kuulun siihen sukupolveen, jota nimitetään ilmaston viimeiseksi oljenkorreksi. Täyskäännös parempaan on tehtävä nyt eikä tulevaisuudessa, muuten tulevaisuutta ei tule. Kansainvälinen hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC antoi viime lokakuussa julkaistussa ilmastoraportissaan ihmiskunnalle 12 vuotta aikaa tehdä merkittävät päästövähennykset, muuten testamenttaamme tuleville sukupolville kuolemaa tekevän maailman. Se vaatii toimintaa, ei taantumista tai passivoitumista. Ilmastokontekstissa ajasta ikuisuuteen siirtyminen voisi toimia – viimeistään hautajaisten jälkeen olisin ainakin päästötön. Valitsen kuitenkin ensisijaisesti muun reitin.

Yhteenveto? Jotta testamentti on laillinen, täytyy se allekirjoittaa kahden todistajan läsnäollessa. Maapallon ei tarvitse etsiä testamenttiinsa todistajia, sillä jokainen meistä on sellainen. Sama pätee yhteiskuntaan – me emme pääse pakoon sitä, eikä se liiemmin meitä. Tässä hetkessä omina todistajinani toimivat Tiedekulman kirkas valaistus ja lukemattomat kaltaiseni, näennäisesti hommia painavat tulevaisuuden toivot. Läppärini akku tekee kuolemaa, en minä. Onneksi näin, sillä kuoleminen tässä kohtaa elämänkaartani olisi suoranaista pilkkaa yhteiskunnalle.

 

Riettaat

Tantraten takaisin kehoon

Sana tantra herättää monenlaisia mielikuvia, jotka vaihtelevat rituaalimaisesta tantraseksistä lähes okkultismia muistuttavaan mustaan magiaan. Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä tantra on ja mitä siinä todellisuudessa tavoitellaan.

TEKSTI Salla Rajala KUVITUS Iisa Pappi

Alkuperä ja historia

Muinaisessa Intiassa, tantran synnyinmaassa, tantralla viitattiin tieteeseen, joka keskittyi metafysiikkaan eli oppiin olemassaolosta ja todellisuuden rakenteesta. Tantran perusideana oli tutkia, miten ihmisen tietoisuus synnyttää kokemuksen maailmasta erityisesti aistihavaintojen kautta. Toinen tantran tavoite oli pyrkiä täydelliseen autuuteen, joka syntyy vapautuessamme kaikista meitä rajoittavista oletuksista ja säännöistä.  Naistenlehtien ”parempaa seksiä tantran avulla” -juttujen perusteella voisi kuvitella, että tantra olisi pelkkää seksiä, mutta todellisuudessa se on vain yksi osa tantran laajaa filosofiaa. Perinteisessä tantrassa ajateltiin, että autuuden tulisi jatkua koko elämän, ja seksuaalisuus on vain aikuisten tapa ilmaista sitä.

Perinteisessä tantrassa on kaksi erilaista koulukuntaa, joita kutsutaan vasemman ja oikean käden poluiksi. Oikean käden polku mieltää tantran elämää ylläpitävänä voimana, ja sen pyrkimyksenä on synnyttää uutta elämää ja toimia yhteiskunnan rakentavana palasena. Oikeaa polkua seuraavat viihtyvät pysyvissä parisuhteissa, ja hankkivat mielellään lapsia – onhan se uuden elämän synnyttämistä sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Vasemman käden polkua kulkevat ovat sen sijaan erittäin askeettisia ja elävät pelkistettyä elämää. Heidän pyrkimyksiinsä ei niinkään kuulu uuden synnyttäminen, vaan ikuisen autuuden saavuttaminen, joka onnistuu esimerkiksi meditoimisen avulla. Vasemman käden tantristit elävät omissa eristäytyneissä yhteisöissään, jotka eivät juurikaan ole kosketuksessa ulkomaailmaan. He eivät koe pysyvää parisuhdetta mitenkään tavoiteltavana asiana, ja seksi on heille oikeastaan pelkkä rituaali, joka suoritetaan tiettynä ennalta määrättynä päivänä. Mahdollisesti syntyvät lapset ovat vain osa yhteisöä, eivät varsinaisesti kenenkään omia lapsia.

Mistä naistenlehdet sitten ovat löytäneet tantran ja sen mullistavan vaikutuksen seksielämään? Kuten monessa muussa tapauksessa, tässäkin kyse on väärinymmärryksestä. 1800-luvulla länsimaalaiset alkoivat kiinnostua tantrasta ja vierailivat tantrisissa temppeleissä. Perinteisten tantristen temppeleiden seinillä on usein runsaasti eroottisia maalauksia, jotka kiinnittivät länsimaalaisten huomion. He näkivät teokset kirjaimellisina kuvauksina eroottisista tapahtumista ja olettivat seksin olevan merkittävä osa tantraa. Asia ei kuitenkaan todellisuudessa ole niin yksinkertainen. Siinä missä kiinalaisessa filosofiassa vuorovaikuttavan parin muodostavat kaikille tutut yin ja yang, tantrassa vastaavat ovat shiva ja shakti. Muinaisissa temppeleissä shivan ja shaktin vuorovaikutus kuvattiin eroottisilla symboleilla, joiden ei – vastoin vierailijoiden uskomusta – ollut tarkoitus merkitä pelkästään kirjaimellisia asioita. Länsimaisilla vierailijoilla ei kuitenkaan ollut riittävää ymmärrystä tantran symboliikasta, ja väärinymmärrys oli valmis leviämään ympäri maailmaa.

Perinteisessä tantrassa ajateltiin, että autuuden tulisi jatkua koko elämän, ja seksuaalisuus on vain aikuisten tapa ilmaista sitä.

 

Moderni ja länsimainen

Siirrytään nyt pois muinaisesta Intiasta, ja palataan takaisin nykypäivään. Modernia länsimaista tantraa kutsutaan nimellä neotantra. ”Tantra on elämäntapa ja elämänfilosofia, ei uskonto”, tantraopettaja ja psykoterapeutti Kirsti Kuosmanen kiteyttää. Hyvä huomio, sillä monet tuntuvat yhdistävän tantran uskontoon. Kuosmasen mukaan neotantraan, toisin kuin perinteiseen, on yhdistetty psykoterapiaa, shamanistisia harjoitteita ja taolaisuutta, kun taas vanhemmassa tantrasuuntauksessa on enemmän filosofista lähestymistä ja meditaatiota. Myös erilaisten mantrojen toistelu meditaation aikana kuuluu klassiseen tantraan, toisin kuin neotantraan.

”Harjoitukset ja meditaatiot ovat hyvin kehollisia. Peruselementit ovat hengitys, ääni ja liike. Voidaan tehdä esimerkiksi tunteenpurkuharjoituksia, joissa tulee esiin se psykoterapia-aspekti.”

Vaikka tantra onkin filosofia, se ei ainakaan enää nykypäivänä ole pelkkää temppelissä mietiskelyä. Siinä otetaan huomioon kaikki elämän osa-alueet aina henkisyydestä seksuaalisuuteen ja tantraryhmiä on hyvin erilaisia. Joissain ryhmissä keskitytään enemmän henkisiin harjoitteisiin, toisissa seksuaalisuuteen ja joissain saatetaan jopa leikkiä. Kuosmanen kehottaa tutustumaan ennalta eri tantraryhmiin, mikäli sen kokeileminen kiinnostaa, saadakseen selville millaisesta ryhmästä on kyse.

 Tantra on elämäntapa ja elämänfilosofia, ei uskonto

Tantra kuulostaa mystisestä maineestaan huolimatta täydelliseltä elämänfilosofialta meille kiireen sokaisemille ja otsa rypyssä puurtaville arjen ahertajille. Tuhannet sähköiset impulssit poukkoilevat aivoissamme yötä päivää saaden meidät stressaantumaan tenttikirjoista, opintopisteistä ja Kelan lähettämistä selvityspyynnöistä. Herätyskellon soimisesta alkaen päivä on minuuttiaikataulutettu, ja illalla sänkyyn kaatuessamme emme saa unta, kun mietimme kaikkia niitä tehtyjä ja tekemättömiä asioita. Olemme tantran tarpeessa, ehkä enemmän kuin uskommekaan, mutta mihin tantrassa oikein tähdätään?

Kuosmasen mukaan yksi tärkeimpiä asioita tantrassa on, ettei oikeastaan ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä tantrassa olisi ikään kuin palata takaisin siihen aitoon ja alkuperäiseen minään. Kulttuuri ja yhteiskunta, sekä lapsena opitut tavat ja säännöt, ovat pakanneet meidät tietyn muotoisiin paketteihimme, joissa suurin osa meistä on, vaikka se paketti olisikin liian pieni tai väärän mallinen. Kuosmanen kertoo, että tantrassa pyritään karistamaan nämä ehdollistumat pois, jolloin ihminen voi vapautua ja olla sitä, mitä todellisuudessa on. Elämästä tulee tällöin huomattavasti nautinnollisempaa. Parhaimmillaan tantrassa voi vapautua kokemistaan traumoista ja ahdistuksista, mutta vaikka tantra on aina terapeuttista, varsinaista terapiaa siitä ei Kuosmasen mukaan kannata hakea.

 

 Vaikka tantra on aina terapeuttista, varsinaista terapiaa siitä ei Kuosmasen mukaan kannata hakea.

 

Seksi ja seksuaalisuus

Monia kiinnostaa tantrassa se paljon puhuttu tantraseksi. Kuosmanen ajattelee, että kiinnostus kertoo ihmisten sisään rakennetusta ajatuksesta, että seksiin tarvitaan joku muu ulottuvuus kuin pelkkä itse akti. Suurin osa ihmisistä on vieroittunut kehostaan, emmekä oikein osaa aistia todellisia tunteitamme. Jos ei itse tiedä, mistä pitää tai mitä tuntee, sitä on vaikea kertoa kumppanillekaan.

”Tantrisessa seksissä tutkitaan sitä, miten voi olla paremmin kontaktissa, eli sitä läheisyyttä ja intiimiyttä”, Kuosmanen selittää. Siinä opetellaan tunnistamaan omia haluja ja tarpeita, jotta voidaan tulla paremmin nähdyksi ja kuulluksi. Läsnäoloa ja tietoisuutta omasta kehosta harjoitellaan aistiharjoitusten avulla. Niiden myötä oppii tunnistamaan kehonsa tapahtumia, jolloin nautinto kasvaa aivan toisiin sfääreihin. Toinen tärkeä osa tantrista seksiä on energian tunnistaminen kehossa. Orgasmi mielletään usein suuntautuvaksi alas ja ulos, mutta tantrisessa seksissä pyritään Kuosmasen mukaan nostamaan energiaa kehossa ylöspäin, joka tuottaa nautintoa koko keholle. Energiaa voidaan myös alkaa kierrättää joko omassa kehossa, tai kumppanien välillä. Avain energian kierrätykseen piilee tantran kolmessa peruselementissä, eli hengityksessä, äänessä ja liikkeessä. Tantraseksi ei siis tarkoita mitään kummallisia asentoja tai monimutkaisia rituaaleja, vaan se on läsnäolon lisäämistä ja parempaa, tietoista aistimista.

Seksuaalisuuteen ja sen käsittelyyn liittyy aina myös riskejä. Jos tantraryhmän ilmapiiri on kannustavan ja rakastavan sijaan painostava, voi Kuosmasen mukaan tapahtua rajan ylityksiä, jotka voivat pahimmillaan aiheuttaa traumoja osanottajille. Valitettavasti tantraryhmissä on esiintynyt myös suoranaisia hyväksikäyttöjä. Jotta tantra olisi mieluisaa, on tärkeää tuntea omat rajansa. Rajojen kokeileminen on Kuosmasen mielestä tärkeää, sillä niitä venyttäessä tapahtuu myös henkistä kasvua. Kokeilemisessa tulee kuitenkin pysyä koko ajan tietoisena omista tuntemuksistaan, eikä antaa valtaa ja rajojaan kenenkään muun haltuun, kuten ei millään muullakaan elämän osa-alueella.

Tantraseksin mainostetaan usein auttavan haluttomuuteen, mutta onkotässä väitteessä mitään perää? Kuosmasen mukaan on, sillä haluttomuus juontaa juurensa siihen, ettemme ole enää kontaktissa kehoomme. Jatkuva somessa pörrääminen vie huomion pois kehostamme ja todellisista haluistamme. Kun kaikki keskittyminen kiinnittyy puhelimeen, miten aivoissa voisi edes riittää tilaa seksin ajattelulle ja halujen syntymiselle. Seksiin ja nautintoon liittyy myös, etenkin naisten kohdalla, paljon pelkoa ja häpeää, joiden kokeminen saattaa estää todellisen nautinnon synnyn. Parhaimmillaan hyväksyntä omaa kehoa ja ajatuksia kohtaan kasvaa, jolloin on myös mahdollista päästää irti häpeästä ja siten myös antaa tilaa omalle nautinnolleen.

Arkipäivän harjoitteita

Sosiaalinen media kuormittaa aivojamme, ja saavat ne käymään ylikierroksilla. Rankan opiskelupäivän päätteeksi moni jumittaa sohvan nurkkaan stalkkaamaan puolituttuja instagramissa tai kirjoittamaan älyttömyyksiä jodeliin. ”Nollataan aivot!” me sanomme, vaikka todellisuudessahan somessa roikkuminen on kaikkea muuta.

Kuosmanen antaa kaksi vinkkiä parempaan läsnäoloon, joiden kautta olisi ehkä helpompi rentoutua. Ensimmäinen harjoitus on yksinkertainen kehomeditaatio. Asetu rennosti istumaan tai makaamaan rauhalliseen paikkaan ja tunnustele sitä, miltä kehossa tuntuu. Ehkä jotain paikkaa kiristää, kutitaa tai kihelmöi? Kurniiko mahassasi tai särkeekö päätäsi? Tai ehkä et tunne mitään, sekin on ihan normaalia. Toinen harjoitus on aisteilla leikkimistä. Sulje silmät ja haistele jotain hyvää tuoksua, maistele ihanaa ruokaa tai kuuntele hyvää musiikkia. Keskity aisteihin, ja miltä ne tuntuvat.

Kuten harjoituksista voi havaita, tantran ytimessä on ajatus paremmasta läsnäolosta ja kontaktista omaan kehoon. Tantra itsessään voi olla melkein mitä tahansa; tunnetyöskentelyä, uusien ajatusmallien muodostamista, tai yhteyttä johonkin korkeampaan. Kaiken ytimessä on oma keho, Kuosmanen summaa. Hänen mielestään tantrassa oppii lohduttavan ajatuksen, että me kaikki olemme todellisuudessa yhtä. Silti jokainen saa olla juuri sitä, mitä haluaa olla. Kaikki ääripäät ovat sallittuja, eikä kenenkään tarvitse ahtautua liian pieneen laatikkoon. Helpottavaa, eikö?

Yleinen

Lupa odottaa

”Jos syytös on tosi, jos tytössä ei tavattu neitsyyden merkkiä, silloin vietäköön tyttö isänsä talon ovelle, ja kaupungin miehet kivittäkööt hänet kuoliaaksi, koska hän teki häpeällisen teon Israelissa, harjoittaen haureutta isänsä kodissa.”

TEKSTI: Henna Ukkonen KUVAT: Heidi Puomisto

NÄIN VANHAN TESTAMENTIN Mooseksen kirjassa neuvotaan toimimaan, jos on saatu selville naisen harrastaneen esiaviollista seksiä. Raamatussa esiintyy myös useita muita säkeitä, jotka viestittävät esiaviollisen seksin olevan haureutta ja siveettömyyttä. Useissa kristillisissä liikkeissä kannustetaankin pidättäytymään seksuaalisesta kanssakäymisestä ennen avioliittoa.

Sain ensikosketuksen aiheeseen asuessani yläasteikäisenä perheeni kanssa Kanadassa. Monen sattuman kautta päädyin opiskelemaan kristillisessä yksityiskoulussa. Taustani ei ollut uskonnollinen, joten koulun käytännöt ja ilmapiiri tulivat minulle monin tavoin yllätyksenä. Yllätyin myös opintojen sisällöstä: pääsimme terveystiedon tunneilla kuulemaan, kuinka seksi kuuluu vain ja ainoastaan avioliittoon. Meitä myös kannustettiin hankkimaan siveyssormukset tätä lupausta vahvistamaan.

Neitsyysaate on peräisin Yhdysvalloista, josta esiaviollisen seksin kieltävä Tosi rakkaus odottaa -kampanja levisi myös Suomeen 1990-luvun lopulla. Kampanjan aatetta korostetaan monissa Suomen kristillisissä yhteisöissä, ja kristillinen media Nuotta on tuottanut kampanjaan liittyen Tosi rakkaus odottaa -vihkosia. Nuotan mukaan vihkoset tutustuttavat nuoret siihen, mitä Jumalalla on sanottavaa rakkaudesta ja seksuaalisuudesta. Vihkot ovat olleet niin suosittuja, että niistä on tehty uusintapainoksia.

Koulussa korostettiin kuuden senttimetrin sääntöä: tyttöjen ja poikien tulisi olla kaikissa tilanteissa vähintään kuuden senttimetrin etäisyydellä toisistaan.

NEITSYYSAATTEEN TUKIJOINA ovat esiintyneet myös monet amerikkalaiset populaarikulttuurin edustajat: muun muassa Jonas Brothersin ja Selena Gomezin tapaiset tähdet ovat esitelleet siveyssormuksiaan. Kanadalainen Hannah Gaunt, 22, kuuli siveyssormuksista ensimmäisen kerran juurikin Jonas Brothersin kautta ja sai itse samanlaisen lahjaksi äidiltään täytettyään 15 vuotta. Vaikka hän sai siveyssormuksen vasta 15-vuotiaana, seksuaaliseen pidättäytymiseen häntä oli opetettu koko elämänsä ajan. Hannah kävi esikoulusta ylioppilaaksi valmistumiseen saakka samaa kristillistä yksityiskoulua, jossa olin vaihdossa. Koulun lisäksi neitsyyslupauksesta kerrottiin kirkon nuorten illoissa, joissa monet koulun nuoret aktiivisesti kävivät.

Yksityiskoulun nuoret olivat sitoutuneet neitsyyslupaukseen sopimuksen tasolla. Lukukauden alussa nuoret ja heidän vanhempansa allekirjoittivat sopimuksen, jossa määriteltiin käyttäytymissäännöt oppilaille. Nuoret eivät saaneet juoda alkoholia, tupakoida tai harrastaa seksiä. Sopimuksessa mainittiin, että sääntöjen rikkomisella olisi seurauksia, kuten väliaikainen tai pysyvä erottaminen koulusta. Hannah tunsi kaksi vanhempaa oppilasta, jotka oltiin erotettu koulusta raskauden vuoksi.

Myös Suomen Tosi rakkaus odottaa -kampanjaan liittyy allekirjoitettava kortti, jossa nuoret lupaavat pidättäytyä seksistä avioliittoon asti. Väitöskirjatutkija Kirsi-Marja Isotalo on perehtynyt suomalaiseen Tosi rakkaus odottaa -kampanjaan pro gradu -tutkielmassaan. Tutkimuksessa tarkasteltiin neitsyyslupauksen vaikutusta kampanjaan sitoutuneiden elämään, ja se koostui 11 haastattelusta ja 12 kirjallisesta kertomuksesta.

Isotalon tutkimuksen mukaan kortin allekirjoittaminen koettiin sitovana. “Kertomusten perusteella vaikuttaa siltä, että kortin allekirjoittamisen jälkeen esiaviollisen seksin harrastaminen oli raskauttavampaa suhteessa Jumalaan kuin tapauksessa, jossa korttia ei olisi allekirjoitettu”, tutkimuksessa todetaan.

ISOTALON TUTKIMUKSEN MUKAAN suomalainen Tosi rakkaus odottaa -kampanja oli vahvasti kytköksissä hengelliseen yhteisöön. Hannahin tapauksessa neitsyyslupaus oli kirkon hengellisen yhteisön lisäksi osana myös koulun opetussuunnitelmaa. Terveystiedon opetus oli jaettu tyttöjen ja poikien tunteihin. Tunneilla käytiin läpi oman sukupuolen anatomiaa, mutta suurimmaksi osaksi seksuaaliterveyden opetus keskittyi neitsyyslupauksesta kertomiseen. Koulun opetuksessa käsitys seksistä oli ainoastaan heteronormatiivinen, ja homoseksuaalisuus oli erikseen kielletty koulun käyttäytymissäännöissä.

Neitsyyslupausta perusteltiin Raamatun sanomalla, mutta nuoria varoitettiin myös esiaviollisen seksin aiheuttamista vahinkoraskauksista ja sukupuolitaudeista. Lisäksi  ensimmäisen kerran kivuliaisuudella peloteltiin, Hannah kertoo. Tunneilla oli erilaisia harjoitteita siitä, kuinka lupauksen pitäminen onnistuu. Tytöt näyttelivät ryhmissä erilaisia tilanteita, joissa esimerkiksi poikaystävä painostaa seksin harrastamiseen. He harjoittelivat, mitä he sanovat ja kuinka he kieltäytyvät ehdotuksesta. Ehkäisystä ei nuorille kerrottu. Jos se joskus nousi puheenaiheeksi, opettajat korostivat, etteivät ehkäisykeinot ole luotettavia.

Koulun valvonta ulottui myös terveystiedon tuntien ulkopuolelle. Hannah kertoo, että tyttöjen ja poikien kanssakäymistä vahdittiin jatkuvasti henkilökunnan toimesta. Koulussa korostettiin kuuden senttimetrin sääntöä: tyttöjen ja poikien tulisi olla kaikissa tilanteissa vähintään kuuden senttimetrin etäisyydellä toisistaan. Kaikki tottelivat koulun sääntöjä julkisissa tiloissa, mutta koulun kappelin sokkeloiset käytävät olivat kuitenkin nuorten parien suosittu kohtaamispaikka, jossa he kykenivät olemaan katseilta piilossa. Kun opettajat saivat tietää tästä, lisättiin käytäville erityisvalvontaa.

Tutkimuksessa ilmeni, että seksuaalisuuteen liittyvää syyllisyyttä tunsivat niin sopimusta rikkoneet kuin neitsyyslupauksensa pitäneet. Monilla haastateltavilla seksuaalisuuteen liittyvä häpeä jatkui myös avioliittoon saakka.

HANNAHIN MUKAAN SEURUSTELU ja tapailu yksityiskoulussa oli todella hankalaa ja hämmentävää. Nuoret olivat jakautuneet sen mukaan, kuinka he suhtautuivat neitsyyslupaukseen. Osa nuorista ylpeili sillä, etteivät olleet edes suudelleet kumppaniaan ja aikoivat säästää ensisuudelmansa avioliittoon. Myös monet koulun opettajista olivat tehneet näin. Eriäviä mielipiteitä lupauksen ehdottomuudesta oli, mutta kukaan nuorista ei uskaltanut avoimesti myöntää, että haluaisivat rikkoa sopimusta tai jo tehneensä niin. Hannah on kuitenkin jutellut koulukavereilleen muutama vuosi valmistumisen jälkeen ja saanut tietää, että monet nuoret olivat räikeästi rikkoneet sopimusta koulu-uransa aikana.

Anna Keski-Rahkonen, Helsingin yliopiston kansanterveystieteen osaston apulaisprofessori ja psykiatrian erikoislääkäri, korostaa myös, etteivät neitsyyslupaukset pidä: “Abstinenssi, eli seksistä pidättäytyminen ei toimi. Tutkimusten mukaan abstinenssiin kannustavat ohjelmat eivät lykkää ensiyhdyntäikää eivätkä vähennä seksuaalisuuteen liittyviä riskejä.”  Myös Isotalon tutkimuksessa osa haastateltavista oli päätynyt harrastamaan seksiä seurusteluaikana. Kaksi haastateltavaa kertoi, että he olivat tietoisesti jättäneet ehkäisyn pois, sillä sen koettiin korostavan teon synnillisyyttä.

Lisäksi Isotalo esittelee Peter S. Bearmanin ja Hannah Brücknerin tutkimuksen, jossa tutkittiin True Love Waits -kampanjan vaikutusta yhdyntöjen aloitusikään ja ehkäisyyn. Bearmanin ja Brücknerin tutkimuksessa kävi ilmi, että jos lupauksen tehnyt päätyi harrastamaan esiaviollista seksiä, ehkäisy laiminlyötiin todennäköisemmin kuin tapauksissa, joissa neitsyyslupausta ei oltu tehty.

Hannahin mukaan nuoret oireilivat, sillä he eivät tunnistaneet omia seksuaalisia rajojaan eivätkä kyenneet ilmaisemaan halujaan. Koulun asettama raja oli ehdoton: neitsyenä täytyi pysyä avioliittoon saakka. Kädestä pitämisen ja seksin välille jäi kuitenkin paljon tilaa, eivätkä nuoret olleet varmoja missä raja menee. Keski-Rahkonen toteaa, että juuri määritelmien horjuvuus tekee lupauksen käytännön toteutuksesta nuorille vaikeaa.

Hannahilla on traumaattisia kokemuksia parisuhteistaan, jossa rajoja kokeiltiin ja myös rikottiin. Hänen ensimmäinen poikaystävänsä tuli samasta koulusta, ja heidän keskusteluihinsa vaikuttivat suuresti koulun ilmapiiri ja opetukset. Hannah kertoo, että ensimmäisessä parisuhteessa esiintyi monta tilannetta, jossa poikaystävä ylitti suostumuksen rajoja. Poikaystävä ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi tilanteet olivat ongelmallisia. “Tulimme ympäristöstä, jossa seksistä ja seksuaalisuudesta keskusteltiin vain pidättäytymisen näkökulmasta. Emme käyneet keskusteluja suostumuksesta tai sen tärkeydestä, enkä silloin edes tuntenut suostumuksen käsitettä.”

Myöhemmissä parisuhteissaan eri taustoista tulevien ihmisten kanssa Hannah on törmännyt samaan ongelmaan. On tapahtunut seksuaalisia tilanteita, joissa hän on tuntenut olonsa epämukavaksi, mutta ei ole osannut ilmaista itseään tai keskustella aiheesta.

Isotalon tutkimuksen mukaan myös Tosi rakkaus odottaa -kampanjasta puuttui seksuaaliterveydellinen valistus ja parisuhdetaitojen opettaminen. Välineitä seksuaalisuuteen tutustumiseen tai seksuaalisuuden harjoitukseen ennen avioliittoa ei tarjottu.

HANNAH EI KYENNYT puhumaan kenellekään parisuhteissa ilmaantuvista ongelmista. Koulun opettajat eivät hyväksyneet minkäänlaista seksuaalista kanssakäymistä opiskelijoiden keskuudessa, ja nuorten omat vanhemmat olivat allekirjoittaneet sopimuksen, jossa yhtyivät koulun kantaan. Ystävillekään ei uskaltanut myöntää mitään, sillä nuoret häpesivät kaikkea omaan seksuaalisuuteen liittyvää. Hannah kertoo, että seksuaalisuuteen liittyvä synnin ja hiljentymisen ilmapiiri oli erittäin vahingollinen. Myös Isotalon tutkimuksen kertomuksista käy ilmi, että neitsyyslupaukseen sitoutuneet tunsivat kaiken seksuaalisen kokemisen olevan likaista tai häpeällistä. Tutkimuksessa ilmeni, että seksuaalisuuteen liittyvää syyllisyyttä tunsivat niin sopimusta rikkoneet kuin neitsyyslupauksensa pitäneet. Monilla haastateltavilla seksuaalisuuteen liittyvä häpeä jatkui myös avioliittoon saakka.

Keski-Rahkonen sanookin, että seksuaalisuutta tukahduttava uskonnollisuus näkyy usein seksuaaliterapeuttien työssä riskitekijänä. Se voi lisätä yleisiä seksuaalisuuden ongelmia, kuten läheisyyteen liittyvää ahdistusta tai omaan seksuaali-identiteettiin liittyvää hämmennystä.

HANNAH EI OSANNUT kyseenalaistaa koulunsa seksuaalivalistuksen opetuksia ennen kuin hän valmistui ja pääsi yliopistoon. Yliopiston ilmapiiri oli avoimempi, ja hän sai kuulla erilaisia näkökulmia seksuaalisuuteen. Tämä sai hänessä muutoksen aikaan. “Oli uskomatonta huomata, kuinka avoimesti nuoret yliopistossa puhuivat seksistä ja seksuaalisuudestaan. Se sai minut ensimmäistä kertaa ymmärtämään, kuinka luonnollinen asia seksi muille nuorille oli, sillä heitä ei oltu opetettu häpeämään sitä.”

Hannahin mukaan yliopistossa alkanut muutosprosessi oli työläs. ”Käsittelin opetuksia, joita minulle oltiin koko lapsuus ja nuoruus kerrottu, ja sovittelin niitä yhteen omien seksuaalisten kokemusten ja netistä löytämäni tiedon kanssa. Tilanteet eivät koskaan omassa elämässäni menneet niin kuin koulussa oltiin opetettu.”

Hannahille helpottavinta on ollut ymmärtää suostumuksen käsite ja sen tärkeys seksuaalisessa kanssakäymisessä. Myös #metoo-kampanja oli hänelle hyvin voimaannuttava: sen avulla hän ymmärsi, ettei ollut kokemuksiensa kanssa yksin.

 

TOSI RAKKAUS ODOTTAA -kampanja herätti niin positiivisia kuin negatiivisiakin tuntemuksia Isotalon haastateltavissa. Suuri osa haastateltavista koki neitsyyslupauksen hyvänä tavoitteena, mutta heidän mukaansa sen täytyisi olla vain yksi vaihtoehto nuorille, eikä niinkään ehdoton päämäärä. Tutkimukseen osallistujat toivoivat kuitenkin, että heidän lapsensa tekisivät omat päätöksensä seksuaalisuuteen liittyen. Hannah on asiasta samaa mieltä. “Pahinta on paine ulkopuolelta. En usko, että lupaus muuttaa kenenkään päätöstä harrastaa tai olla harrastamatta esiaviollista seksiä. Mutta se saa aikaan sen, ettei omia päätöksiä asian suhteen kykene tekemään ilman raskasta häpeää.”

Keski-Rahkonen näkee seksuaalisuuden osaksi ihmisoikeuksia. Seksuaalioikeuksien mukaan jokaisella on oikeus tehdä yksilöllisiä päätöksiä omaan seksuaalisuuteensa liittyen. Jos neitsyyslupauksen siis tekee, sen täytyisi tapahtua vain omasta tahdosta. “Seksuaaliseen monimuotoisuuteen kuuluu myös oikeus olla harjoittamatta seksiä. Mikäli siveyslupaus on parin keskinäinen valinta eikä siihen liity ulkopuolista painostusta, en näe siinä silloin mitään haittaa”, Keski-Rahkonen sanoo.