2019

“Aika kuluu: maine kasvaa, kyky vähenee.”

Vihaista, sähäkkää, arvostelevaa, tylsäteräistä, pompöösiä, prameaa, itsekeskeistä, kurillista, ennen kaikkea kuritonta, suodattamatonta, säädeltyä, turhautunutta, iloista, krapulaista, häpeällistä, röyhkeää, rietasta, relevanttia. 

Teksti: Antti Putila Kuva: Rosa Lehtokari

40-vuotias viestinnän ainejärjestölehti Groteski perustettiin uuden ja samalla köyhän ainejärjestön Median kylkeen vuonna 1979. Kylmä sota velloi ja Suomi, tuo maailman napa, tasapainotteli idän ja lännen välissä. Aloittelevan opiskelijalehden teossa maailman myrskyt eivät näkyneet. Osmo A. Wiio oli aloittanut vuotta aiemmin laitoksen viestinnän professorina ja koko viestinnän oppiala toipui valtiotieteellisen tiedekunnan myllänneestä opintouudistuksesta Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa.

Viestinnän opiskelijat perustivat uuden opiskelijalehden, Groteskin, jonka tehtävänä oli tuoda kuuluviin viestintää opiskelevien ääntä. Opintouudistuksen myötä uudet opiskelijat kävivät lähes koko ensimmäisen opiskeluvuoden koko tiedekunnan johdanto-opintoja, jossa opiskeltiin perusteita kaikista tiedekunnassa opetettavista aineista. Viestinnän omaa ääntä haluttiin saada esiin, sillä opiskelijat kilpailivat johdanto-opinnoissa siitä, kenen aine onkaan paras. Lehdellä oli alusta asti myös tärkeä tehtävä opettaa viestinnän opiskelijoita journalismin saloihin.

Groteskin päätoimittajana reilut kaksi vuotta 1980-luvun alussa toiminut Ina Ruokolainen kertoo, että hänen aikanaan ensisijaista oli tarjota alusta journalismin harjoittamiseen.

“Lehden yleinen linja oli muodostaa harjoitustoimitus, koska viestinnän opiskelu ei ollut sama asia kuin journalismi. Siitähän tuli tietysti kritiikkiä muista ainejärjestöistä, että Groteski on vain tämmöinen leikkilehti, jossa käydään koiranäyttelyissä ja teatterissa.”

Viestinnän professori Wiio totesi eläkkeelle jäädessään, että Groteskin monet hänestä kirjoittamat jutut täyttäisivät hänen mukaansa kunnianloukkauksen määritelmän.

Groteski on historiansa saatossa ollut lukemattomia kertoja kritiikin kohteena. Alkuvuosina lehden ulkonäköä kritisoitiin kovasanaisesti, sillä askeettinen ulkoasu ei kelvannut vaativalle lukijakunnalle, tai ainakaan sen äänekkäimmille jäsenille. Jos lehti sai osakseen kritiikkiä, ei se pelännyt sitä antaakaan. Lähes joka numerossa tiedekunta sai osansa, ja sitä arvosteltiin opiskelijoita potkivista päätöksistä. Viestinnän professori Wiio totesi eläkkeelle jäädessään, että Groteskin monet hänestä kirjoittamat jutut täyttäisivät hänen mukaansa kunnianloukkauksen määritelmän.  

Myös lehden rahoittaja, Media ry, sai katkeraa kritiikkiä toiminnastaan, mikä johti jopa ylimääräisiin jäsenkokouksiin. Ja onpa Groteskia kritisoitu myös valtiotieteellisen kattojärjestö Kannunvalajien toimesta, kun se ehdotti vuonna 1991 tiedekunnan opiskelijalehtien yhdistämistä, sillä “jätepaperia syntyy muutenkin liikaa”.

Myöhemmin pitkän uran Suomen johtavissa mediataloissa ja muun muassa tietokirjailijana tehnyt Ruokolainen muistaa, että Groteskin tärkein tehtävä oli tarjota opiskelijoille väylä harjoitella kirjoittamista ja journalistista työtä vapaasti ja ilman taloudellisia paineita. Arkistoja kaivamalla selviää, että silloinen laaja yliopistolehtien kenttä keskittyi vielä tuolloin paljolti oman opinahjonsa asioiden valvontaan.

“Mua naurattaa nyt jälkikäteen, kun ajattelen, että lehdessä oli ihan samanlaiset lifestyle-osastot kuin vaikka nykypäivänä Helsingin Sanomissa. Ei Groteski ollut ehkä alkuaikoina yhteiskunnallisesti keskusteleva lehti, vaan sellainen, mihin ihmiset voivat kirjoittaa asioista, joihin heillä on omakohtainen suhde”, Ruokolainen toteaa.

Lehdessä oli ihan samanlaiset lifestyle-osastot kuin vaikka nykypäivänä Helsingin Sanomissa.

Koska Groteskin ajateltiin olevan eräänlainen harjoitustoimitus, haluttiin vastaavaksi päätoimittajaksi henkilö, jolla oli kokemusta myös siitä “oikeasta” journalismista. Ruokolainen oli työskennellyt kaksi kesää Etelä-Suomen Sanomissa sekä Yleisradiossa, ja hänet saatiinkin houkuteltua Groteskin kautta aikain toiseksi päätoimittajaksi. Ensimmäinen oli tuleva kirjailija ja muun muassa Teemu Selänteen maitomainoskampanjan keksijä Markku Rönkkö.

Tekijöitä vastasyntyneeseen lehteen löytyi Ruokolaisen mukaan hyvin.

“Lähdettiin liikkeelle siitä, että kirjoittajat kertoivat, mistä olivat kiinnostuneita ja sen mukaisesti tehtiin sisältö. Jos me oltaisiin tehty joku hirveän tiukka teema etukäteen, kirjoittajien löytäminen olisi voinut olla vaikeampaa.”

Sen sijaan perinteinen opiskelijoiden ongelma eli aikataulussa pysyminen tuotti toimitukselle harmaita hiuksia.

“Eihän ihmiset aikatauluissa pysyneet ja joku jätti sovitun jutun kokonaan tekemättä. Kuvittelin, että aineistot toimitetaan, kun niin oli sovittu. Kun meillä oli deadlinet päällä ja lehden kokoaminen käynnissä, soitin lankapuhelinaikaan opiskelukaverin kotiin, jossa joku perheenjäsen vastasi myöhään illalla. Kyllähän sieltä tuli vähän noottia.”

Vuonna 1985 Groteskin päätoimittajana toiminut nykyinen MTV Uutisten uutispäällikkö ja ulkomaantoimittaja Pertti Nyberg tunnistaa samat vaikeudet.

“Minulla on sellainen muistikuva, etteivät viestijät olleet kovinkaan innokkaita tekemään omaa lehteä. Monilla alan opiskelijoilla oli viestintäosaamista, jota haluttiin hyödyntää etupäässä niin sanotusti oikeissa töissä. Opiskelijalehden tekeminen oli sinänsä hauskaa ja opettavaista mutta välillä tuskastuttavaa juttujen kerjäämistä ja aikataulujen valvomista.”

Myös Timo Laitakari muistaa 90-luvun alkupuolelta lehdentekoon liittyvän oppimisprosessin. Hän oli Groteskin tekijäjoukoissa vuodesta 1991 vuoteen 1995 ja toimii nykyisin Länsi-Savon vastaavana päätoimittajana.

“Ihan alkua leimasi vahvasti opettelu. Lehdellä ei ollut mitään pysyvämpää päätoimittajaa tai toimitusta ollut vähään aikaan. Se tarkoitti, että ihan itsekseen piti tyhjästä opetella yhdessä muutaman muun kanssa, että mitäs se lehden teko onkaan.”

 Lehden tekeminen tuohon aikaa oli aikamoista käsityötä. Kirjoitettiin kirjoituskoneella, piirrettiin kuvia ja otsikoita sekä pöllittiin valokuvia.

Jos aikatauluissa pysyminen tai lehdentekoon alkaminen on tuottanut ongelmia Groteskin tekijöille kautta aikojen, on oma lukunsa lehden taitto, ulkoasu ja painaminen.

“Lehden taittaminen oli täysin leikkaa ja liimaa -tyylistä. Lisäksi jonkun piti katsoa, missä painaminen on halvinta. Meidän aikaamme lehti painettiin muistaakseni Kauppatieteen Ylioppilailla”, Ina Ruokolainen muistelee.

Myös Nyberg muistaa lehden taittamisen haasteet.

“Lehden tekeminen tuohon aikaan oli aikamoista käsityötä. Kirjoitettiin kirjoituskoneella, piirrettiin kuvia ja otsikoita sekä pöllittiin valokuvia.”

Timo Laitakari kertoo, että taitto hoidettiin hänen aikanaan 90-luvun alkupuolella ensin niin sanotulla saksitaitolla.

“Tulostimme paperille palstoiksi ajetut jutut ja liimailimme niitä valopöydän päällä sivuiksi. Tämä paperinippu sitten vietiin kirjekuoressa Limeksen painoon, jossa kuvat rasteroitiin ja lätkittiin sivupohjien päälle.”

Ruokolainen ja Nyberg muistelevat taittoprosessia lämpimäksi tapahtumaksi.

“Lehden taittoprojekti oli muistaakseni jonkinlainen yhteisöllinen juttu, joka hoidettiin punkun avittamana Uudella ylioppilastalolla. Ne olivat hauskoja kokoontumisia, jossa tutustui myös kirjoittamisesta kiinnostuneisiin kanssaopiskelijoihin”, Nyberg muistelee.

Timo Laitakari kertoo, että vuonna 1992 Groteski teki digiloikan, kun sitä alettiin tehdä käsityön sijaan tietokoneilla. Se on yksi lehden suurista mullistuksista.

“Opiskelijakollega Jyrki Rosenberg opetti meille Pagemakerin käyttöä ja sitten HYY:n keskustoimituksen koneilla kasasimme lehteä.”

Taitto-ohjelmien käyttöä on Groteskissa opeteltu paljon myös 90-luvun jälkeen ja 2000-luvun puolivälissä oman lisänsä soppaan toivat vielä lehden taloudelliset ongelmat. Vuonna 2007 Groteskin päätoimittajana toiminut, nykyinen Suomen Pietarin pääkonsulaatin lehdistövirkahenkilö Jussi Palmén muistaa lehden silloiset haasteet hyvin. 

“Pahinta olivat jatkuvat tekniset ongelmat taitto-ohjelman kanssa ja ainainen rahapula. Askartelimme lehteä usein öisin painokuntoon. Monesti kävi mielessä myös opintolainan ottaminen painokustannusten kattamiseksi. Aina jostain löytyi kuitenkin viime hetken ilmoitus, josta saadut vähäiset eurot pitivät lehden kellumassa. Joskus ilmoitus tuli jonkun isän firmalta ja kerran viestinnän laitos tuki lehteä ylimääräisellä joulubonuksella.”

Kerran eräs tilastotieteilijä kutsui Groteskia ‘ihme taidelehdeksi’. Se oli paras kohteliaisuus, mitä silloin saattoi toivoa.

Ongelmista huolimatta Palmén muistaa Groteskin tekemisen ennen kaikkea positiivisena asiana.

“Groteski edustaa minulle opiskeluvuosien parasta aikaa. Päätimme kavereideni Petran ja Hennan kanssa aika spontaanisti tarttua kimpassa päätoimittajuuteen. Ei tiedetty, mihin ryhdyttiin, ja aika usein oltiin hajalla, mutta ikinä ei kaduttanut. Groteski oli paloa, iloa ja vapaan tekemisen riemua.”

“Me ei välitetty pätkääkään lehden tekemisen konventioista, vaan keksimme julkaisun jokaista numeroa varten uudelleen. Mitään konseptia tai palstajakoa ei ollut. Juttuja tehtiin siitä, mikä koettiin tärkeäksi tai mitä lehden tekijät itse ehdottivat. Omasta mielestämme olimme todella hyvin ajan hermoilla, eikä itseironiasta ollut tietoakaan”, Palmén toteaa.

Kritiikkiä hän muistelee lehden saaneen vähänlaisesti.

“Kerran eräs tilastotieteilijä kutsui Groteskia ‘ihme taidelehdeksi’. Se oli paras kohteliaisuus, mitä silloin saattoi toivoa.”

Groteskin tekemisen intohimon muistaa myös Timo Laitakari. Hänen aikanaan Groteski kilpaili HYY:n järjestölehtikilpailussa ja saavuttikin kohtalaista menestystä. Silloista päätoimitusta jäi kuitenkin kismittämään muut kilpailussa menestyneet.

“Muistaakseni olimme kakkossijalla ja voiton vei poliittisen historian opiskelijoiden Polho ry. Siellä oli tekijäkaartissa muun muassa Heikki Aittokoskea, Marko Junkkaria ja Jarkko Vesikansaa, mutta silti hävittiin. Harmittihan se.”

Jussi Palmén kertoo löytäneensä hiljattain siivouksen yhteydessä vanhat numerot, joita oli tekemässä. Niistä kävi ilmi, että lehdessä todella näkyi nuoruuden into.  

“Vuosien jälkeen huvitti ja huomasin, ettei sisältö kaikilta osin ihan niin timanttista ollut kuin tehdessä tuntui. Edelleen lehtien sivuilta välittyi kuitenkin intohimo ja idealismi.”

Intohimo ja idealismi ovat siirtyneet monen Groteskin tekijän mukana myös valtakunnanmediaan. Lukuisat entiset tekijät kertovat, että lehden tekeminen on auttanut työelämässä paljon ja todella useat heistä ovat päätyneet työskentelemään journalismin parissa.

“Oikeana aikuisena minusta tuli toimittaja, vaikka hankin ensin viestintäkokemusta Postipankista parin vuoden ajan. Ehkä kokemus ainejärjestölehdestä oli yhtenä tekijänä vaikuttamassa siihen, että työhönottajat pitävät minua kehityskelpoisena”, Pertti Nyberg pohtii.

Vuosien jälkeen huvitti ja huomasin, ettei sisältö kaikilta osin ihan niin timanttista ollut kuin tehdessä tuntui.

Timo Laitakari sanoo, että Groteskista päällimmäisenä käteen jäivät opit, joita hän on myöhemmin hyödyntänyt lehdenteossa.

“Groteskin tekeminen oli tietystä ahdistavuudestaan huolimatta hauskaa ja vapaata. Ei ollut ketään viisaampaa neuvomassa tai kertomassa, mikä olisi järkevää ja toimivaa. Vaikka tekeminen oli paikoitellen alkeellista ja amatöörimäistä, ne samat lehdentekemisen asiat meillä olivat vastassa kuin myöhemmin oikeammissa lehtitöissä.”

“Ammatillisesti ajatellen suurin hyöty hommasta taisi olla kokonaisuuden opettelusta ja hallitsemisesta. Juttujen lisäksi piti miettiä kuvituksia, fontteja, otsikoita, palstajakoja, painoa, tekniikkaa, jakelua ja vähän byrokratiaakin.”

Myös Jussi Palmén hehkuttaa opiskelijalehden tekoa opettavaisena.

“Groteskin päätoimittajuus opetti kaikkea sitä, mitä on myöhemmin tarvinnut työelämässä: tiimityötä, projektinhallintaa, ideointia, taloudenpitoa, journalismia ja sen rajojen taivuttamista. Kaikki me lehteä tehneet olemme myös päätyneet myöhemmin hommiin, joissa kirjoitustaito ja luovuus eivät ole pahitteeksi.”

Groteski on ilahduttanut opiskelijoita yliopistokampuksella jo neljä vuosikymmentä. Toivottavasti tulevaisuudessa siintää ainakin toinen mokoma, sillä ylioppilasjournalismille on tässä ajassa erityinen tilaus: kukaan muu ei varmasti ole kiinnostunut asioistamme – saati tuo niitä esille jonkinlaiselle julkisen alueelle – kuin me itse. Ja Groteski on siihen erinomainen väline.

On mahtavaa, että journalismi ja viestintä voivat elää rinnakkain viestinnän opiskelijoiden ainejärjestössä, molempia näet tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen. Groteskin taso on ollut valtakunnallisestikin katsottuna erittäin korkea, mutta silti lehden tekoa on koristanut pilke silmäkulmassa koko sen historian ajan. Korkeatasoisen journalismin keskellä lehti muistaa tärkeimmän: jos tästä maailmasta häviää hauskuus, ilo tai idealismi, ei meille jää jäljelle mitään. Groteskin ensimmäinen päätoimittaja Markku Rönkkö kuvaa lehden ensimmäisessä numerossa sen tavoitteita seuraavasti:

“Tarkoituksena on ollut luoda vapaa tila mielipiteille ja välittää aiheellista ja ajankohtaista tietoa kaikille kiinnostuneille. Groteski on uudistuva laitos. Se yrittää löytää moneen paikkaan ja hyvin eri suuntiin. Se kokeilee ja koettelee. Groteski yrittää rakentaa jotakin, mikä tekee elämää pikkuisen paremmaksi. Siitä on kysymys.”

Juttua varten on taustahaastateltu viestinnän professori Esa Väliverrosta viestinnän oppiaineen historiasta. Lisäksi lähteenä on käytetty Groteskin numeroita vuosilta 1979–2019. Otsikon sitaatti on diplomaatti Dag Hammarskjöldin.

Kuva: Rosa Lehtokari
2019

Uuden edessä

TEKSTI Aino Hokkanen KUVITUS Akseli Manner

Muistan vieläkin, miten jännittävää uuden kouluvuoden aloittaminen oli ala-asteikäisenä. Elokuun alussa kävin äitini kanssa ostamassa uusia kouluvaatteita: uudet farkut ja lämpimän neuleen lähestyvää syksyä varten. Kotona kaivoin laatikoistani esiin viivoittimen ja teroitin lyijykynät valmiiksi. Viimeisenä kesälomailtana uudet koulutarvikkeet pakattiin reppuun ensimmäistä kouluaamua varten. 

Uuden aloittaminen on aina elämässä jännittävää aikaa. Alut ovat meille symboleja jostakin, mitä emme vielä tunne. Kaikille ne eivät ole samanlaisia, sillä esimerkiksi opiskelijan elämänrytmi on varsin erilainen kuin ala-asteikäisen – koulu alkaa vasta syyskuussa ja kyniä ei enää juurikaan tarvitse teroittaa. Jokaisen elämään kuitenkin liittyy uusia ja tuntemattomia asioita. Aloittamiseen liittyvän jännityksen takia ensimmäinen kerta on aina vaikein ja toisella kerralla asiat ovat jo tuttuja. 

Ensimmäisen kerran vaikeudesta huolimatta kulttuurissamme ensivaikutelmalle asetetaan paljon painoarvoa. Alussa haluamme olla parhaita versioita itsestämme, ja netistäkin löytyy kymmenittäin ohjeita siitä, miten itsestään voi antaa parhaan mahdollisen ensivaikutelman. Ensivaikutelmaan panostaminen on kuitenkin siinä mielessä ongelmallista, että usein osaamme rentoutua ja olla omia itsejämme vasta toisella kerralla, tai vasta paljon myöhemmin.

Myös kalenterivuoteen liittyy symbolisia käsityksiä uusista aluista. Vuoden vaihtuessa ja tammikuun alkaessa ihmisillä on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, jotka voivat esimerkiksi toimia ponnahduslautana parempiin elämäntapoihin. Usein jotain luvatessa tulee kuitenkin päästettyä itsensä liian helpolla tai tehtyä lupauksia, jotka kestävät juuri ja juuri helmikuun alkuun asti.

Välillä aloittaminen on suoraan sanottuna ihan perseestä. Meistä jokainen on varmasti joskus kärsinyt kirjoituslukosta tai tyhjän paperin syndroomasta. Toimittajien kohdalla näistä puhutaan jopa ammattitauteina. Arjesta tuttua saattaa olla prokrastinaatio eli jonkin asian tarkoituksellinen lykkääminen. Allekirjoittanutkin tunnustaa, että vaikean koulutehtävän odottaessa on helppoa löytää itsensä yhtäkkiä kiillottamasta keittiön lavuaaria.

Aloittamisen vaikeudesta huolimatta uusiin alkuihin liittyy aina toivoa. Vaikka alku on aina hyppy tuntemattomaan, tekee siihen liittyvä kutkuttava jännitys uudesta odottamisen arvoista. Uusi alku työntää meidät johonkin tuntemattomaan, mutta kulman takana saattaa odottaa jotain mahtavaa, jos vain uskallamme heittäytyä ja tutustua uuteen. 

2019

Uudestaan, alusta

TEKSTI Roosa Rahkonen & Rosa Kaimio KUVITUS Maija Harju

TV:ssä pyörii enemmän uusintoja kuin kenties koskaan, ja nyt kierrätetyt tarinat ovat vallanneet myös elokuvateatterit. Esimerkiksi Disneyltä ilmestyy tänä vuonna neljä live action animated -versiota sen vanhoista klassikkoelokuvista. Onko luovuus kuollut viihteestä lopullisesti?

Tuntuuko sinusta avatessasi television, että olet nähnyt saman asian ennenkin? Ei ihme, sillä uusinnat ja jatko-osat ovat vallitseva trendi tämän päivän viihdemaailmassa. Kahdeksan kymmenestä vuoden 2018 parhaiten tienanneista elokuvista oli jatko-osia tai uusintaversioita. 

Myöskään tv-formaattien kierrättäminen ei ole uusi ilmiö. Ensimmäinen formaatti Tenavatuokio tuotiin Yleisradiolle vuonna 1968 USA:sta. Yhdysvaltalaiset kävivät jopa seuraamassa Suomen version tuotantoa. Ennen ensimmäisen formaattinsa ostoa suomalaisilla oli myös tapana varastaa formaatteja esimerkiksi katsomalla hotellissa televisiota ulkomailla ja kopioimalla sitten näkemänsä Suomen televisioon parhaansa mukaan. 

Kierrättämisen perinne kehittyi ensin elokuvagenrejen ja sitten tv-formaattien kautta. Esimerkiksi scifiä ja westerniä ilmestyi maailmalla 1900-luvun puolivälissä kyllästymiseen asti, sillä niiden todettiin myyvän. Tämän jälkeen tuli pitkien sarjojen aikakausi. Simpsonien ja Frendien kaltaiset pitkät sarjat valtasivat tv-ruudut. 2000-luvun alussa kierrätysrumbaan hyppäsi tosi-tv, kuten Selviytyjät, Big Brother ja Idols. Kyseiset ohjelmat on kaikki tuotu Suomeen ulkomailta, kuten lähes kaikki nykypäivän ohjelmatkin. Esimerkiksi suomalaisen television klassikko Salatut elämät on alkujaan australialainen formaatti.

Siinä missä televisio loi uusia kausia yleisön suosikkeihin, ryhtyi elokuva-ala puolestaan tuottamaan jatko-osia. Disney teki jo 90-luvulla omansa klassikkoelokuvistaan. Ensin tulivat Pocahontasin ja Leijonakuninkaan jatko-osat, jotka eivät kuitenkaan menestyneet yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Tänä aikakautena alkoi myös elokuva- ja tv-formaattien yhteennivoutuminen. Esimerkiksi Pokémonista tehtiin heti sarjan ensimmäisen esitysvuoden jälkeen elokuvia, joita on sittemmin ilmestynyt yli 20 samaan aikaan, kun sarja pyörii televisioissa. 

Nykyään näemme jatko-osia vanhoihin klassikoihin niin paljon, että tarjonta alkaa monista tuntua jo ylisaturaatiolta. Muun muassa Ihmeperhe ja Toy Story -saaga ovat saaneet viime vuosina jatkoa. Lisäksi viime vuosien suosituimpia elokuvia ovat olleet Disneyn klassikoista tehdyt live action animated -versiot, kuten Viidakkokirja, Kaunotar ja Hirviö sekä Leijonakuningas, jotka kaikki ovat tuottaneet yhtiölle satoja miljoonia dollareita. 

Televisiossa nykyhetken ostetuimpia formaatteja ovat erilaiset kykykilpailut. Idols, Huippumalli haussa ja Selviytyjät ovat hyviä esimerkkejä moniin maihin levinneistä formaateista. Prosessi ei kuitenkaan ole aina ihan suora siirto ostomaasta, vaan formaattia on muokattava ja sen tulee huomioida muun muassa maakohtaisen tuotannon budjetti ja kulttuuri. Saudi-Arabiassa Haluatko miljonääriksi? -tietokilpailun nimi on Who Will Earn a Million, koska islaminusko paheksuu ilman työtä tai sijoitusta saatua voittoa.

Kahdeksan kymmenestä vuoden 2018 parhaiten tienanneista elokuvista oli jatko-osia tai uusintaversioita.

Elokuvista on nykyään tapana tuottaa myös tv-sarjoja ja toisinpäin. Tarinoista tutut hahmot seikkailevat elokuvissa tai sarjoissa, joita on mahdotonta ymmärtää ilman alkuteoksen näkemistä. Esimerkiksi Salatut elämät -elokuvia löytyy jo pari kappaletta ja kesäisin sarja tuottaa myös spin-offeja, kuten Kämppä tyhjänä ja Rantabaari. Brittiläisestä hittisarja Downton Abbeystä ilmestyi syksyllä elokuva. Lisäksi Disney on tuottanut esimerkiksi Frozenista ja Leijonakuninkaasta minisarjat.

Miksi asiat, jotka olemme jo nähneet, palaavat ruutuihimme yhä uudelleen?

Motiivina on tietenkin raha. Uusinnoissa, jatko-osissa ja spin-offeissa on  tuotantoyhtiöiden näkökulmasta erityisen hyvää se, että ne ovat tavallista riskittömämpiä sijoituksia. Kyse on ilmiöstä, jossa sisällön myyvyys on jo kertaalleen testattu ja todettu tuottavaksi, joten sitä venytetään parhaan kyvyn mukaan tuottamaan lisää. 

Formaatin ostossa puolestaan turvan tuo ohjekirja, jota kutsutaan raamatuksi. Raamatulla tarkoitetaan alkuperäisen tuotantoyhtiön sarjalleen luomaa ohjekirjaa, jossa on lueteltu sen vaatimat ominaisuudet, kuten sen juonellinen rakenne, riskinhallinta, tuotantotapa ja lavasteet. Lisäksi uusintojen näyttäminen on kustannustehokkaampaa kuin kokonaan uuden formaatin etsiminen ja tuottaminen. Jatko-osissa taas viehättää hahmojen tuttuus, etenkin, kun kyse on lasten suosikkihahmoista. 

Myös katsojien näkökulmasta uusinnat ja jatko-osat ovat hyviä sijoituksia, sillä moni ei halua tuhlata aikaansa huonoon elokuvaan. Kun saman formaatin edellinen osa on ollut mieluisa, on uusikin sarja tai elokuva luultavasti omaan makuun. Samalla uudet versiot herättelevät katsojissa nostalgiaa, kun tutut lempihahmot näkee jälleen seikkailemassa. Lisäksi nostalgian saattaa haluta jakaa myös muille. Vanhemmat voivat viedä oman lapsen katsomaan vanhaa suosikkielokuvaansa toivoen antavansa tälle yhtä mieluisan kokemuksen, mikä itsellä lapsena oli alkuperäisversion parissa. 

Turvallisella ja tulospohjaisella viihdetuotannolla on seurauksensa. Elokuva taiteenalana ja uusien ideoiden esilletuojana on kuihtunut. Ongelmaa ovat kritisoineet muiden muassa ohjaajat Martin Scorsese ja Ridley Scott. Scorsese on sanonut elokuvan “kuolleen” ja Scott pitää suurinta osaa nykyään tuotetuista elokuvista suorastaan huonoina. 

Uudet visiot ja taiteellinen ilmaisu ovat kummankin mukaan poistuneet elokuvamaailmasta “teemapuistoelokuvien”, kuten supersankarifilmien, tieltä. Hyvällä tarinalla ei ole väliä, kun suuri ketju myy. Parempien voittojen tavoittelun myötä isot elokuvayhtiöt eivät myöskään harjoita yhtä tiukkaa laadunvalvontaa, vaan Scorsesen mukaan päästävät kaikki rahakkailta tuntuvat elokuvat jakeluun. Sen sijaan pieniä alkuperäiselokuvia on vaikea saada tuotettua, vaikka olisi isokin nimi elokuva-alalla. 

Monet elokuva-alan hahmot sanoivat esimerkiksi Inceptionin tullessa, ettei kyseinen elokuva tule menestymään, tai että elokuva ratsastaa vain ohjaaja Christopher Nolanin nimellä huolimatta sen huippukuuluisasta näyttelijäkaartista. Epäilyistä huolimatta elokuvasta tuli yksi 2010-luvun suurimmista onnistumisista.

Seuraavaan lausahdukseen puolestaan tiivistyy tuottaja Dan Jinksin mukaan Hollywoodin tämän päivän mentaliteetti: “On karsittu paitsi ‘Oscarin arvoisista elokuvista’, myös draamasta ylipäätään. Varovaisuus on saanut kaikki perääntymään. Ja se vaikuttaa koko bisnekseen”. Jokainen taiteellinen riski, oli kyseessä sitten Oscareihin tähtäävä elokuva tai tavallinen draama, on Hollywoodin silmissä liian suuri otettavaksi.

Ilman uusia ja rohkeita ideoita, viihdealalta loppuvat ennen pitkää tarinat, joita kierrättää.

Television kohdalla puolestaan fokus on siirtynyt informatiivisuudesta mainostettavuuteen ja feel good -genreen. Riskittömät sarjat, joissa on onnellinen loppu ja kevyttä huumoria, vetävät puoleensa katsojia ja sitä kautta mainostajia. Kukaan ei kuitenkaan jaksa katsoa samoja Frendien jaksoja loputtomiin. TV-sarjoilla on elokuvien tavoin mahdollisuus kertoa nykyajasta ja sen monesti synkistäkin hetkistä. Esimerkiksi hittisarja House of Cards käsitteli Yhdysvaltojen Valkoisen talon häikäilemättömiä valtapelejä, joissa ei pelätä edes murhaa.

Juuri uudet, rohkeat tai ronskit sarjat kuten Game of Thrones, Orange Is the New Black tai The Handmaid’s Tale ovat saaneet ihmiset keskustelemaan näkemästään ja jakamaan katselukokemuksiaan keskenään. Jälkimmäinen on ollut relevantti Yhdysvalloissa käytävässä aborttikeskustelussa ja naisten seksuaalisesta vapaudesta puhuttaessa. Orange Is the New Black taas käsittelee muun muassa transsukupuolisuutta, homoseksuaalisuutta ja seksuaalista hyväksikäyttöä, joihin kaikkiin kohdistuu yhteiskunnallista debattia nykyhetkessä.

Ilman uusia ja rohkeita ideoita, viihdealalta loppuvat ennen pitkää tarinat, joita kierrättää. Monet pitkään jatkuneet sarjat päätyvät jäämään tauolle yleisön kiinnostuksen hiipuessa ja näiden siirtyessä eteenpäin. Ja loppujen lopuksi yleisöjä koskettavat usein eniten uudet, ennennäkemättömät tarinat. Yksikään remake, jatko-osa tai uusi kausi ei olisi mitään ilman alkuperäistä.

2019

Fiktio

TEKSTI Ella Kokkonen KUVITUS Anna Enbuske

I Ennen

Selän kireät lihakset ovat jumiutuneet.
Ne ovat niin jumissa, että hän tuntee niiden kovettuneen,
kuin kovettaneen hänet itsensäkin mukansa.
Kevät on ollut kaunis,
hänen varjonsa on hiipinyt kauemmaksi,
hiipunut jälki muuttuu harmaaksi vasten kirkasta valoa,
jota kevät syöttää huoneen sisälle
hennosti huuruisen lasin läpi.
Lasin toisella puolella on joskus ollut hämähäkkejä,
sisällekin ne ovat ajoittain yrittäneet,
vaikka
niillä ei ole hänen huoneeseensa mitään asiaa.

Hänen minuutensa on katoamassa,
se on tippunut takin revenneestä taskusta,
ja vaikka hän kuinka haluaa uskoa sen saman löytyvän,
ei mennyttä saa, eikä pidäkään saada takaisin.
Pirstaloitunutta käsitystä itsestään hän koettaa saada kokoon
olematta liian varma siitä, mihin palaset kuuluvat.
Jokainen kohta tuntuu väärältä, uudenlaiselta, utuisalta.
Kuviteltu, irrallinen minuus tulee täyttämään hetkeksi tilan,
mutta tyhjyyden lopulta ottaa pois
vain uusi aika, 
josta tietoa on vielä vähän.
Hän tietää, että vielä jonain aamuna herätessään, hän solmii kenkiensä nauhat
ja lähtee kävelemään sateeseen.
Silloin sade pesee hänen ihostaan vanhat värit, puhdistaen se tuo varmuutta,
vaimeasti palauttaa hengityksen sen normaaliin rytmiin.
Takaisin tulee olo siitä että on jotain,
kuuluu jonnekin, johonkin, ei ole irrallaan ympäröivästä,
vaikka jonkin aikaa oikeasti on.

Ikkunasta tulee sisälle huoneeseen kylmää ilmaa,
sellaista kylmää, joka nostaa ihokarvat taisteluvalmiuteen.
Vaikka housuista olisi enemmän apua,
ei hän pue niitä. Jalat hytisevät, polvia kolottaa.
Hänen alati juoksevat ajatuksensa pitävät hänet kiireen keskellä,
ajavat ahtaalle.
Kevät on kadottanut palaset, joista hän on koostunut,
ne ovat sulaneet viimeisten lumikinosten mukana,
valuneet kadun viemäriin tai innokkaiden koirien suuhun,
kun ne ovat janoisina ahmaisseet kielellään vettä asvaltin pinnalta.

Iltaisin hän kietoo itsensä peittoon ja hukuttautuu siihen,
ikinä siinä onnistumatta, onneksi.
Läsnä ovat vain kehon käänteet ja hikinen lämpö,
häntä ei nukuta, ei ole nukuttanut pitkään aikaan.
Hän etsii samaa tunnetta olemisesta,
vaikka ei kyllästyneenä enää löydä siitä etsimäänsä.
Hän polttaa ihoaan kylmyyttä vastaan taistellen,
odottaa kesää, syksyä ja talvea
tietäen, että loput ovat kaikista vaikeimpia.

II Jälkeen

Tippuva vesi sivelee selkää, käsiä, jalkaa.
On vaikea olla, vaikea kävellä rannan karkea hiekka varpaiden väliin kaivautuneena, kuitenkin hän jalkapohjaa polttaen astelee veteen.
Se on kylmää, mutta hän kävelee päämäärätietoisesti sitä kohti,
roiskuttaa sitä ympäröivään ilmaan ja itseensä. Se on helpompi kohdata pienin askelin,
hento altistuminen voi auttaa, ettei veteen upottautuminen tuntuisi niin pahalta.
Kesän lopulla uimarannalta ovat lähteneet lapsiperheet
ja yksittäisistä ihmisistä hän on ainoa, joka on jäljellä.

Syysaamujen kirpeä ilma on palannut Helsingin kaduille jäädyttämään liian kevyesti pukeutuneet ihmiset,
joiden mielessä kesän ohittanut syksy ei ole vielä alkanut.
Moni unohtaa takkinsa kotiin ja katuu sitä aivastellessaan seuraavat viikot.
Hän viettää syysaamunsa istuskellen sänkynsä reunalla,
jalat koskettaen kylmää lattiaa.
Eniten aikaa hän viettää itsensä kanssa,
hän on tehnyt siitä tavan,
jotta itsensä kadottaminen, katoaminen, uudelleen ei olisi mahdollista.
Hän haluaa tehdä siitä vaikeaa itselleen,
jotta löytäisi perille, vaikka syysmyrskyn keskellä joku tai jokin
veisi hetkeksi kyvyn tuntea.

Hän kulkee sinisen sateenvarjon kanssa pitkin katua vältellen sateen kosketusta.
Keltaisen talon edessä on ihmismassa, jonka läpi tunkeutuu hektinen tuoksu.
Siihen sukeltavat niin monet, jotka antavat aikaansa rahaa vastaan.
Sitä kohti on kaikki menossa, pienin askelin.
Hänen ihonsa kääntyy ympäri. Löytämättä oikeaa asentoa se jatkaa liikettä,
samalla kun ahtaat rajat, joita ulkopuolelta asetetaan, puristavat joka puolelta.
Hengitys kulkee hitaasti ulos ja sisään, tuulen lailla keinuttaa, paiskaa vasten reunoja.
Hän kokee kuitenkin olevansa vapaa,
hyvässä asemassa, etuoikeutettu niin sanotusti.

On helppo hengittää, hän miettii hieman tahmaisesti heti herättyään.
Jumiutunut olo on lähtenyt kesän aikana, vähintään liikkeelle,
vaikka
itseään hänen on täysin silti vaikea hahmottaa.
Hän on muistanut venytellä selkäänsä säännöllisesti,
tai ainakin silloin, kun se on tullut mieleen.
Kaikki on aina alussa vaikeampaa kuin sen jälkeen, hän toistaa itselleen
joka kerta kun epätoivo astuu huoneeseen tai tulvahtaa ikkunasta
ilman varoitusta, liian lähelle.
Innostus on saanut hänet astelemaan keveämmin,
jaloissa painavat kengät, silti askel kulkee sulavasti märkien mukulakivien pinnalla.
Liukastumatta hän kulkee eteenpäin, kaikki sujuu kevyesti.
Hän on ollut ajoittain niin kiireinen,
ettei ole ehtinyt jatkaa pirstaloituneen itsensä yhteen koontia,
mutta sen prosessi on hiljalleen kulkenut kohti lopputulemaa.
Mahdollisesti ensi talvena olisi jo valmista, hän huomaa miettivänsä,
samalla huijaten itseään, sillä valmista tuskin koskaan tulee.

Tuttuus alkaa rakentua uudelleen.
Hän kävelee samoja reittejä ja toivoo näkevänsä tiettyjä ihmisiä, ehkä jonkun tietyn ihmisen,
hänet, jonka läsnäollessa lempeys levittäytyy koko huoneeseen,
alkaa tuoksua ystävyydeltä.
Hän palaa kotiin myöhään yöllä,
istuu ystävän kanssa leikkikentän keskellä kiipeilytelineessä, vaikka se on sateen jäljiltä märkä ja kastelee vaatteet
ja käy ostamassa halpaa mutta hyvää kahvia sieltä, mistä sitä ikinä saakaan.
Hän etsii tunnetta elossa olemisesta monesta nurkasta,
toisista ihmisistä, omasta itsestään meluisissa baareissa
ja yöbussin tunkkaisista penkeistä.
Penkkien välistä löytyy ajoittain jotain, jonka etsijä saattaa
laittaa takkinsa taskuun
ja löytää sen uudestaan vielä vuosienkin päästä.
Jos taskussa ei ole reikää; muuten se putoaa pois,
kadoten iäksi.

Välillä pelko ottaa yhä vallan, se värittää uudestaan olomuodot ja peittää alleen muut olon muodot.
Vierauden tunne saa palan kurkkuun.
Se saa haluamaan lähtemään pakoon,
jonnekin, minne liikenteen häly ei kuulu, eivätkä kaupungin valot näy.
Niissä hetkissä hänen on vaikea nähdä missään mitään järkeä,
eniten itsessään.
Jäljelle jää vain laajalle levinnyt tunne siitä, ettei oikein tiedä miten päin olla,
ei muuta, ei mitään muuta.
Siitä tietää, että on elävä, elossa, oikeasti olemassa.

2019

Alati muovautuva moraali

Moraalilla tarkoitetaan ihmisen sisäisiä malleja ja käsityksiä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Saamme nautintoa toimiessamme oikein, kipua toimiessamme väärin.

Teksti: Iikka Arve  Kuvat: Jaakko Uljas

Moraali on monimutkainen konsepti. Se on iso kasa käyttäytymissääntöjä, joita on noudatettava. Toisaalta se kätkee sisälleen yksilön henkilökohtaiset arvot, näkemykset, poliittiset ajatukset, nautinnot ja kivut. Se, mitä ajattelee abortista, tasa-arvoisesta avioliittolaista tai kommunismista, on yksilön moraalikäsityksistä kiinni.

Mikäli eläisimme täysin eristyksissä kaikesta ihmiskontaktista, ei meidän tarvitsisi ajatella moraalisesti. Tekomme eivät kohdistuisi muihin, jolloin meidän ei tarvitsisi kehitellä yhdessä moraalisia sääntöjä, joiden puitteissa elää. Saisimme keskittyä itseemme, eikä toisten hyvinvoinnista tarvitsisi huolehtia lainkaan. 

Tästä voi siis päätellä, että moraalin syntyminen ja kehittyminen ovat tiukasti sidoksissa ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Ihmisten on kehitettävä yhteiset moraalisäännöt, jotta he tulisivat toimeen keskenään. Jos ihmiset saisivat spontaanisti ja huvikseen tappaa kenet tahansa, ihmisyhteisö ja yhteiskunta eivät toimisi. 

Mistä moraalikäsitykset oikeastaan syntyvät, ja miksi nyky-yhteiskunnan yleinen moraalikonsensus on sellainen kuin se on.

Moraalin kolme tasoa

Moraalin muotoutumista ihmisen kehityksessä on tutkittu laajasti. Psykologi Lawrence Kohlbergin teorian mukaan moraali kehittyy ihmiselle kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla teon oikeutta perustellaan puhtaasti teon seurauksilla, ja teoissa ajatellaan miltei vain omaa etua. Tämän tason moraalista pohdiskelua esiintyy erityisesti lapsilla. Jos teosta rangaistaan, ymmärretään, ettei teko ollut oikein. Tällä tasolla ymmärretään myös vaihtokaupan merkitys: oman nautinnon saamiseksi voidaan tehdä toisille vastapalveluksia. Kaverin hiuksia voidaan rapsuttaa, mikäli kaveri tekee samoin. 

Toisella tasolla teon moraalisuutta perustellaan ympäröivän yhteiskunnan normien ja odotusten mukaan. Toisen tason moraali kehittyy tyypillisesti teini-iässä. Tällä tasolla ihmiset ymmärtävät lakien, normien ja tapojen merkityksen: ne pitävät yhteiskuntaa käynnissä. Teoilla ei enää pelkästään pyritä oman edun tai nautinnon saavuttamiseen, vaan toimitaan “muiden” mukaan – välillä jopa liian kyseenalaistamattomasti. 

Kolmannella tasolla ihmisen oma moraalikäsitys tietyssä mielessä nousee sosiaalisten normien ja yhteiskunnan “yläpuolelle”. Lakeja, rakenteita ja tapoja noudatetaan, mutta niitä myös kyseenalaistetaan eikä pidetä kiveen hakattuina. Eriävät näkemykset, moraalikäsitykset ja tavat huomioidaan, ja niitä kunnioitetaan. Monet ovat teoretisoineet, että suurin osa ihmisistä ei koskaan kehity kolmannelle tasolle. Valtaosa toimii toisen tason puitteissa, noudattaen nöyrästi yhteiskunnan sääntöjä.  

Moraalin evoluutio

Mikä on se eettinen betoni, jonka päälle moraali kehittyy? Sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin kirjassaan The Righteous Mind popularisoiman teorian mukaan ihmisen moraali kytkeytyy vahvasti evoluutioon. Haidt korostaa viittä ominaisuutta, jotka toimivat moraalin perustana: huolenpito, oikeudenmukaisuus, uskollisuus, auktoriteetti ja pyhyys. Huolenpito auttoi yhteisön jäseniä selviämään paremmin, nostaen ryhmän kelpoisuutta eli kykyä pärjätä luonnonvalinnan raa’assa selviytymistaistelussa. Uskollisuus yhteisön jäseniä kohtaan auttoi selviämään tilanteissa kuten vaihtuvissa ilmastoissa. Sen sijaan yhteisöillä, joiden jäsenet kokivat vähemmän uskollisuutta toisiaan kohtaan, oli huonommat mahdollisuudet selvitä. 

Teoria korostaa, että esi-isämme tarvitsivat moraalikäsityksiä toimiakseen ryhmässä tavalla, joka edisti ryhmän selviytymiskykyä. Samaa on havaittu myös eläimillä. Tietyt kädelliset, kuten simpanssit, tajuavat huolenpidon ja vastavuoroisuuden merkityksen ryhmänsisäisessä koheesiossa. Simpanssit muistavat ryhmän hyvät tyypit ja tekevät heille herkemmin palveluksia. Verivampyyrit jakavat verta sen mukaan, kuka ryhmästä sitä eniten tarvitsee tai ketkä ryhmästä ovat jakaneet verta myös heille. 

Moraalisen huomioimisen piiri

Vaikka tietyt eläimet osoittavat moraalisen toimijuuden piirteitä, ovat eläimet vasta otettu mukaan moraalisen huomioimisen “piiriin”. Tohtorikoulutettava Mikko Puumala Turun yliopiston filosofian oppiaineesta nostaa esiin ajatuksen moraalisen piirin laajenemisesta. Moraalisen huomioimisen piiriin pääsee, kun yleinen konsensus on se, että tietty ryhmä tai ihmisryhmä ansaitsevat moraalisen huomioimisen. Kun moraalin piiriin otetaan mukaan, sisäänpäässeet saavat oikeuksia, esimerkiksi orjien tapauksessa vapauden. 

“On tärkeää muistaa, että moraalinen toimijuus ja moraalin piiriin kuuluminen eivät tarkoita samaa asiaa. Esimerkiksi pienet lapset eivät välttämättä ole vielä moraalitoimijoita, mutta silti heidät tulee ottaa huomioon moraalisessa tarkastelussa”, Puumala sanoo.

 Sukupuolten tai rotujen välinen tasa-arvo oli vain kaksi vuosituhatta sitten käsittämätön ajatus. Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa vasta 1800-luvun puolivälissä, ja Suomessa naiset saivat yleisen äänioikeuden 1906, kolmantena valtiona maailmassa. Tämä osoittaa hyvin, kuinka välillä itsestäänselviksi kokemamme moraalikäsitykset olivat hyvin erilaisia vielä noin sata vuotta sitten. Sukupuolineutraali avioliittolakikin astui voimaan Suomessa vasta kaksi ja puoli vuotta sitten.

Teknologian ja tekoälyn kehittyessä saattaa edessämme väijyä pelottava kysymys: ovatko robotit oikeutettuja moraaliseen huomioimiseen? Jos tulevaisuudessa robotit muistuttavat mikroilmeen tarkkuudella ihmisiä, tarvitseeko heidän kanssaan silti käyttää moraalista harkintakykyä ja toimintaa? Saako niitä lyödä tai pitääkö niille antaa sananvapaus?

Voi jopa olla niin, että ympyrä sulkeutuu ja ihmiskunta on samassa pisteessä kuin 2000 vuotta sitten. Roboteille oikeuksien antaminen saattaa tuntua samalta kuin ajanlaskun alussa oikeuksien antaminen naisille. Kenties antiikin mies ajattelikin, että mikäli naisille annetaan oikeuksia, he pian voivat asettua samalle viivalle miesten kanssa.  

Ilmastonmuutos ja moraali

Monien mielestä kaikki elävät tai elämää tukevat asiat tulisi sisällyttää moraaliseen kehään: ekosysteemit, metsät, järvet ja niin edelleen. 

Yhdysvaltalainen julkisen vallan professori Eric Beinhocker vertaa orjuuden lakkauttamista ilmastonmuutokseen The Guardian -lehteen kirjoittamassaan mielipidetekstissään. Beinhockerin mielestä ilmastonmuutosta lähestytään liikaa kustannus-hyötynäkökulmasta, sillä ilmastonmuutos on moraalinen ongelma siinä missä orjuus tai naisten epätasa-arvo. Saastuttaminen vaikuttaa kaikkeen elolliseen maapallolla ja aiheuttaa niille harmia; toivoisimmeko samaa harmia läheisillemme? 

Beinhockerin mukaan samalla tavalla kuin orjaton maailma saattoi vaikuttaa saavuttamattomalta, voi ajatus hiilineutraalista maailmasta tuntua samalta. Mutta Beinhocker toteaakin, että myös orjuuden lopettamiseen oli moraalisesti selkeät tavoitteet. Orjuus oli tehtävä laittomaksi, koska se oli moraalisesti väärin. Hän myös kehottaa toimimaan samoin ilmastonmuutoksen suhteen: on turhaa ajatella hyötyjä ja kustannuksia, kun tilanne on se, että kaikki maailman eliöt saattavat tuhoutua tekojemme seuraksena.

Beinhockerin pointti on oivaltava. Samalla tavalla kuin orjuuden aikana yhteiskunta oli rakentunut niin, että orjat vain olivat osa sitä, on saastuttaminen nyt samassa tilanteessa. Mutta sen ei tarvitsisi olla.

Moraalikonsensus – onko enemmistö aina oikeassa?

Puumala muistuttaa, että yleiset moraalikäsitykset muuttuvat yhteiskuntien ja kulttuurien mukana. Siinä missä primitiivisten moraalikäsitysten kehittymistä voidaan tutkia evoluution sanelemien ehtojen kautta, on moraalikonsensus yhteiskuntansa ja kulttuurinsa muovaama. 

Mikäli katsomme sinisin silmin meitä ympäröivää yhteiskuntaa ja sen sanelemia sääntöjä, emme saa muutoksia aikaan. Yhteiskunnan normeja voi muuttaa. Laki ei ole korkeasta matematiikasta johdettu totuus, vaan sopimus, jonka on kuviteltu palvelevan parhaiten ihmisten hyvinvointia. Se, että noin sata vuotta sitten Suomessa naiset eivät saaneet äänestää, ei palvellut parhaiten ihmisten hyvinvointia. Se, että Suomessa vuoteen 1971 asti homoseksuaalisista teoista seurasi pahimmillaan kahden vuoden vankeusrangaistus, ei palvellut parhaiten ihmisten hyvinvointia. Yhteiskunta oli raa’asti eriarvoistava. Voi olla, että sadan vuoden päästä ihmiset ajattelevat meidän ajastamme täysin samaa. 

Kuten Kohlbergin teoria opettaa, moraalisilta kyvyiltään kehittyneimmät yksilöt eivät perusteettomasti noudata kaikkia yhteiskunnan sanelemia ehtoja ja käytäntöjä. Saat olla abortin puolesta, vaikka elätkin konservatiivisessa yhteisössä – ja toisinpäin. Saat tehdä omat moraalipäätöksesi, vaikka yhteiskunnan normit eivät siihen taipuisi.