Yleinen

Kuka luulet olevasi, pins.ku?

Mietin usein, kuka tai mikä mä olen ja sitä itse asiassa jatkuvasti selvitän. Kai mä olen jonkin sortin artisti, vaikka artisti on laaja käsite. Muuten olen kriiseilijä ja ihan samanlaisten asioiden kanssa kamppaileva kuin kuka tahansa muukin 22-vuotias. 

Teksti: Elina Riutta Kuvat: Rosa Lehtokari

Uusi EP:si Alien julkaistiin lokakuun alussa, minkälainen vastaanotto sillä on ollut?

EP:n julkkaribileet olivat äskettäin, ja siellä konkretisoitui sen hyvä vastaanotto. Oli hämmentävä hetki, kun ihmiset osasivat sanat. On tietysti tullut myös negatiivista palautetta, mutta se kuuluu tähän alaan. Olisin tosi huolestunut, jos kaikki tykkäisivät, koska en halua miellyttää ketään. Teen biisit vahvoista tunteista, niin on ihanaa, että ne tunteet heräävät kuuntelijoilla eloon.

Mistä tyyliisi kumpuaa futuristinen fiilis ja alien-estetiikka?

Ulkopuolisuus on kiehtonut mua aina ja lapsesta asti oon tuntenut, etten kuulu mihinkään. Se, mikä ei kuulu tänne, tulee muualta, niin kuin alienitkin. Samaistun siihen. Pidän niistä väreistä ja siitä visuaalisuudesta, se on miellyttävää. 

Olet entinen YouTube-sisällöntuottaja. Miten päätös lopettaa videoiden teko ja aloittaa musiikkiura syntyi?

Se oli tosi henkilökohtainen päätös, koska silloinen somepersoonani oli täysin itse luotu hahmo. Kun ymmärsin, että on mahdollisuus tehdä musiikkia, mikä vaatii oman alter egonsa, niin niille kahdelle aivan eri asialle ei vain ollut yhteistä tilaa. Nyt olen tosi erilainen hahmo – mun piti kasvaa vanhasta täysin ulos, enkä kadu sitä, koska se oli mun juttu silloin. Musa on mun juttu nyt ja on tavallaan aina ollutkin. Tää on mun kutsumusammatti.

Mitä pins.ku tekee artistiutensa ulkopuolella?

Töitä teen myös muualla, elän tosi tavallista arkea ja mulla on kääpiöbullterrieri. Teen paljon taidetta myös itsekseni. Vietän tosi tavallista ja rauhallista elämää vastapainoksi keikkailulle ja videoiden tekemiselle.

Minkä moton tai elämänfilosofian mukaan elät?

Ajattelen, että mitä jos mä kuolisin huomenna, että oonko mä tehny kaiken minkä halusinkin. Tällä hetkellä en voisi sanoa näin, koska tänään oon vain juonut teetä ja katsonut Netflixiä! Yritän myös aina ajatella, että oonko ollut mun läheisille ihmisille kiltti ja tarpeeksi läsnä.

Miten musiikista ja taiteesta tuli alun perin osa elämääsi?

Mut laitettiin 3-vuotiaana balettitunneille, jota jatkoin 15-vuotiaaksi asti. Soitin myös klassista pianoa ja mulle muutenkin tyrkytettiin taidetta paljon. Erityisesti isoäiti on aina ollut kannustamassa, että otapa kynä käteen ja mene tanssitunneille. Musiikki jäi – se on aina ollut mussa ja ollut mulle tosi yksinkertaista.

Mitkä ovat olleet käänteentekeviä vaiheita tai tapahtumia musiikkiurasi kannalta?

Käännöskohtia on joka päivä; muutun joka päivä. Lisäksi tajuan koko ajan enemmän itsestäni, tästä alasta sekä musiikista. Ehkä suurin käänne oli David Bowien musiikkivideoiden katsominen pienenä, kun mietin, että miten toi uskaltaa. Myöhemmin tajusin, ettei se oo mitään uskaltamista, vaan on oltava rehellinen itselleen.

Ketkä ovat esikuviasi?

70–80-lukujen artistit ja musiikki on aina ollut mulle tärkeetä. Silloin on ollut performanssitaiteilijoita kuten Bowie ja Elton John. Heillä on ollut niin teatraaliset showt, että he ovat olleet mielestäni enemmän eläviä taideteoksia kuin pelkkiä ihmisiä. Uudesta sukupolvesta Lady Gaga ja hänen poliittisuutensa kiehtovat myös. Se, miten hän on käyttänyt vaikutusvaltaansa, on tosi ihailtavaa. Tällaiset ääripäiden esiintyjät kiehtovat mua.

Mistä saat inspiraation musiikin tai muun taiteesi suhteen? 

Inspiraatio iskee usein unissa. Unet ovat luomisen aikaa, joten saatan vaikka herätä yöllä ja kirjoittaa biisin. Luovuus on dominoiva tila ja on vaikea selittää, mistä se kolahtaa. Lisäksi olen aina käynyt tosi paljon taidenäyttelyissä – taide herättää mussa paljon tunteita. Inspiroidun väreistä ja siksi kuvataidekin kiinnostaa.

Alien-EP:n lyriikoissa toistuu teemana nykyajalle tyypillinen deittailukulttuuri, johon usein liittyy haluttomuus sitoutua vakavampiin suhteisiin. Mitä ajattelet tästä, mistä nämä teemat kumpuavat lyriikoihin?

Se on tosi henkilökohtaista, koska itselleni on ihan sama, miten jengi deittailee, ja kenen tai kuinka monen kanssa harrastaa seksiä. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta koska meillä on niin rajattu aika täällä niin en voi ymmärtää, miksei laittaisi ihmissuhteissa kaikkea peliin ja ottaisi sitä riskiä. Mun mielestä on kaiken suola, että laittaa itsensä 110 % likoon ihmissuhteissa.

Miksi kaikkensa antamista sitten niin usein pelätään?

Meidän sukupolvi on jotenkin tosi traumatisoitunutta. Itsekin olen – ollaan synnytty kriittiseen aikaan, kun sosiaalinen media kasvoi isoksi ilmiöksi meidän ollessa teini-ikäisiä. Meidän elämät on käännetty ympäri niin kriittisessä kohdassa, että se ei ole ollut helppoa. Uskon kuitenkin, että kaikessa on lopulta kyse vain pelosta. Jos mä pelkään ihmissuhteissa koko ajan, mä myös menetän tosi paljon.

Mitä sanoisit tyypeille, jotka ajattelevat olevansa noloja?

Ite oon nolo ja se on vaan huvittavaa. Ajattelen aina, että tästä tulee hyvä tarina jälkikäteen kerrottavaksi. Mulla ei loppupelissä ole kauhean hyvä itsetunto, mutta sitten ajattelen vaan, että “fuck that!” Mä en voi muuttaa itteeni ja se täytyy hyväksyä. Itsensä hyväksyminen on pitkä prosessi, mutta ei niin vaikeaa kuin sanotaan. Oon oppinut, ettei kukaan oikeesti välitä ja on tärkeää olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät luo negatiivista ilmapiiriä.

Koetko olevasi yhteiskunnallinen vaikuttaja musiikin tai somepreesensin kautta? Haluatko vaikuttaa tai kiinnostaako se?

Kyllä mä pyrin olemaan. Se on tavallaan velvoite, että voin käyttää saamaani julkisuutta johonkin järkevään. Koen olevani samalla poliittinen vaikuttaja, koska en näe syytä, miksi en yrittäisi vaikuttaa näkemiini epäkohtiin.

Onko olemassa rajoja, joita haluat rikkoa?

Suurin asia mikä ärsyttää on se, että puhutaan artisteista ja naisartisteista, koska tällainen erottelu on tarpeetonta. Ala on tosi miesvaltainen ja tuntuu, että pitää tehdä sukupuolen takia tuplasti töitä jo nyt. Se näkyy joka päivä tekemisessä ja olemisessa. Pyrin vaikuttamaan tähän ja toivon, että asia olisi tulevaisuudessa toisin. 

Vinkkejä maailmantuskan kanssa pärjäämiseen?

Ei valitettavasti ole erityisiä vinkkejä. Maailman tilanne on ahdistava, mutta itseäni helpottaa, että taiteen kautta pääsee purkamaan ahdistusta ja paineita. Jokaisella pitäisi olla tapa purkaa painetta ja pystyä irtautumaan. Musiikki luo itselleni hetkellistä rauhan tunnetta. Toisaalta jos maailmassa ei tapahtuisi näin paljon pahaa, ei olisi taidetta eikä mitään mistä kirjoittaa.

Mistä haaveilet tulevaisuudessa?

Minulla on paljon haaveita, ja ne vaihtelevat. Haluaisin olla yhteiskuntaan vaikuttava artisti ja jatkaa itseni kehittämistä, ne ovat suurimpia tavoitteita. Lisäksi edellisen musavideoni ohjasin kokonaan itse, niin olisi kiva jatkaa ohjaamista myös muille artisteille jossain kohtaa. Yhtenä haaveena on ollut perustaa oma hyväntekeväisyysjärjestö, mutta on vaikea keksiä mikä olisi sen teema. Eniten koskettaa vähemmistöt, koska haluaisin olla äänenä sellaiselle ihmiselle, joka ei pysty tai halua itse puhua. Kuitenkin olen vasta alkukuopissa, enkä halua ottaa tulevaisuudesta liikaa paineita.

Terveisiä lukijoille vuosikymmenen vaihteeseen?

Mietin paljon miltä 2010-luku näyttää tulevaisuudessa, ja onhan tämä kaikesta huolimatta kuitenkin ollut tosi hyvä vuosikymmen, koska paljon on tehty hyvääkin. Aina keskitytään ikäviin asioihin, mutta joskus pitää kääntää kolikko toisin päin ja nähdä muutos, jota on jo saatu aikaan, sillä sitä ei saa unohtaa. 

Yleinen

Keski-iän kynnyksellä

”Röyhkeää, rietasta ja relevanttia” on ollut Groteskin tunnuslause vuodesta 2013. Vaikka seitsemän vuotta on 40-vuotiaan lehden historiassa lyhyt aika, kuvaavat nämä samat sanat osuvasti lehteä jo ensimmäisistä numeroista alkaen. Groteski on nimenä inspiroinut vaikuttamisen halua sekä nuoruuden intoa puhkuvia viestinnän opiskelijoita rohkeaan revittelyyn.

Teksti: Viivi Aliklaavu Kuva: Rosa Lehtokari

Röyhkeyden nimissä Groteski on koetellut hyvän maun rajoja. Vuonna 1989 lehti julkaisi suuren rukousnumeron, josta löytyy viestinnän opiskelijoiden iltarukous. Siinä rukoillaan Yleisradion johtoon uusia tuulia. 

 “Varjele noita Suomen herroja etteivät he nimittäisi poliittisia PELLEJÄ Yleisradion johtoon. AAMEN.” – Jouni Heinonen, G 1/89

Muita medioita on kommentoitu myös esimerkiksi WC-paperiarvostelun merkeissä. Vuonna 2002 julkaistussa arvostelussa opiskelijakriitikot arvioivat eri medioiden kuten Helsingin Sanomien ja Imagen soveltuvuutta vessapapereiksi. 

Joskus tämä röyhkeys on muistuttanut suorastaan ylimielisyyttä ja aiheuttanut ylilyöntejä. Eräs ylilyönti löytyy vuodelta 2006, jolloin Groteski julkaisi mustan huumorin pilakuvia Jorma Ollilasta, joissa Ollila muun muassa polttaa kirkon ja heittää vauvan kalliolta. Kuvien ohessa on lyhyt teksti sananvapaudesta, joka alkaa otsikolla “Jorma Ollila on tyhmä ja ruma”. Tästä ylilyönnistä päästiin kuitenkin eteenpäin olankohautuksella, vaikka tämän päivän lukijaa kuvat kauhistuttavat.

Rietas asenne Groteskissa on havaittavissa konservatiivisten rajojen ja sääntöjen kyseenalaistamisena, mikä on usein tarkoittanut rohkeaa kuvitusta sekä uskallusta puhua hyssytellyistä aiheista. Groteski on herättänyt ajoittain jopa paheksuntaa kuvillaan keskisormista, sukuelimistä ja tisseistä. 

Viimeisimpänä, mutta ei suinkaan ainoana esimerkkinä rohkeasta kuvituksesta on vuoden 2018 ensimmäinen numero teemanaan aito, jonka kannessa on kuva alastomasta ylävartalosta. Kannen lisäksi alastomuutta on kuvituksena eettisestä pornosta kertovassa jutussa. Kuvituksen suostumuksellinen ja taiteellinen ulottuvuus tulkittiin digitaalisten lehtien julkaisualustassa Issuussa sopimattomaksi, ja lopulta kyseinen numero jouduttiin piilottamaan sieltä. 

Relevantti Groteski on pyrkinyt kynsin ja hampain pysymään jatkuvasti ajan hermoilla. Vuoden 2009 nuoruus-teemaisessa numerossa Groteski julistaa kasvaneensa teini-ikäiseksi, vaikka ikää siinä vaiheessa oli jo huimat 30 vuotta. Kyseisessä numerossa toimittajat sukeltavat Kamppi-hengareiden arkeen soluttautumalla Narinkkatorin teinien joukkoon. Juttu kirkastaa käsitystä 2000- ja 2010-luvun taitteen Helsingistä, jonka moni vasta aloittanut opiskelija muistaa vain hatarasti.

“Kello on varttia yli kahdeksan perjantai-iltana ja Kampin kauppakeskuksessa lentää laatta.” – Emmi Lehikoinen, Kaisa Saario, Laura Salonen, G 2/09

Groteskin arkistoista löytyy myös välähdyksiä rakkaan ainejärjestömme Median historiasta. Median fuksit, hallituslaiset ja puheenjohtajat ovat säännöllisin väliajoin kirjoittaneet tervehdyksiään lehteen. Mieleenpainuvimpana helmenä on muistutettava, että Median 25. vuosijuhlia vuonna 1996 juhlittiin Kuppalassa Mikko Alatalo -teemalla. Vieraat saapuivat juhliin kulmikkaissa silmälaseissa ja ruutupaidoissa. Olisiko vihdoin aika ottaa perinteet vakavasti ja valita seuraavien vuosijuhlien teemaksi vaikkapa Pyhimys tai Antti Tuisku?  

“Hilpeät mikot onkivat, vetivät lompakkoa, lauloivat ja muutamat onnistuivat jopa vaihtamaan takkejaan ja vaimojaan.” – G 1/96

2019

“Aika kuluu: maine kasvaa, kyky vähenee.”

Vihaista, sähäkkää, arvostelevaa, tylsäteräistä, pompöösiä, prameaa, itsekeskeistä, kurillista, ennen kaikkea kuritonta, suodattamatonta, säädeltyä, turhautunutta, iloista, krapulaista, häpeällistä, röyhkeää, rietasta, relevanttia. 

Teksti: Antti Putila Kuva: Rosa Lehtokari

40-vuotias viestinnän ainejärjestölehti Groteski perustettiin uuden ja samalla köyhän ainejärjestön Median kylkeen vuonna 1979. Kylmä sota velloi ja Suomi, tuo maailman napa, tasapainotteli idän ja lännen välissä. Aloittelevan opiskelijalehden teossa maailman myrskyt eivät näkyneet. Osmo A. Wiio oli aloittanut vuotta aiemmin laitoksen viestinnän professorina ja koko viestinnän oppiala toipui valtiotieteellisen tiedekunnan myllänneestä opintouudistuksesta Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa.

Viestinnän opiskelijat perustivat uuden opiskelijalehden, Groteskin, jonka tehtävänä oli tuoda kuuluviin viestintää opiskelevien ääntä. Opintouudistuksen myötä uudet opiskelijat kävivät lähes koko ensimmäisen opiskeluvuoden koko tiedekunnan johdanto-opintoja, jossa opiskeltiin perusteita kaikista tiedekunnassa opetettavista aineista. Viestinnän omaa ääntä haluttiin saada esiin, sillä opiskelijat kilpailivat johdanto-opinnoissa siitä, kenen aine onkaan paras. Lehdellä oli alusta asti myös tärkeä tehtävä opettaa viestinnän opiskelijoita journalismin saloihin.

Groteskin päätoimittajana reilut kaksi vuotta 1980-luvun alussa toiminut Ina Ruokolainen kertoo, että hänen aikanaan ensisijaista oli tarjota alusta journalismin harjoittamiseen.

“Lehden yleinen linja oli muodostaa harjoitustoimitus, koska viestinnän opiskelu ei ollut sama asia kuin journalismi. Siitähän tuli tietysti kritiikkiä muista ainejärjestöistä, että Groteski on vain tämmöinen leikkilehti, jossa käydään koiranäyttelyissä ja teatterissa.”

Viestinnän professori Wiio totesi eläkkeelle jäädessään, että Groteskin monet hänestä kirjoittamat jutut täyttäisivät hänen mukaansa kunnianloukkauksen määritelmän.

Groteski on historiansa saatossa ollut lukemattomia kertoja kritiikin kohteena. Alkuvuosina lehden ulkonäköä kritisoitiin kovasanaisesti, sillä askeettinen ulkoasu ei kelvannut vaativalle lukijakunnalle, tai ainakaan sen äänekkäimmille jäsenille. Jos lehti sai osakseen kritiikkiä, ei se pelännyt sitä antaakaan. Lähes joka numerossa tiedekunta sai osansa, ja sitä arvosteltiin opiskelijoita potkivista päätöksistä. Viestinnän professori Wiio totesi eläkkeelle jäädessään, että Groteskin monet hänestä kirjoittamat jutut täyttäisivät hänen mukaansa kunnianloukkauksen määritelmän.  

Myös lehden rahoittaja, Media ry, sai katkeraa kritiikkiä toiminnastaan, mikä johti jopa ylimääräisiin jäsenkokouksiin. Ja onpa Groteskia kritisoitu myös valtiotieteellisen kattojärjestö Kannunvalajien toimesta, kun se ehdotti vuonna 1991 tiedekunnan opiskelijalehtien yhdistämistä, sillä “jätepaperia syntyy muutenkin liikaa”.

Myöhemmin pitkän uran Suomen johtavissa mediataloissa ja muun muassa tietokirjailijana tehnyt Ruokolainen muistaa, että Groteskin tärkein tehtävä oli tarjota opiskelijoille väylä harjoitella kirjoittamista ja journalistista työtä vapaasti ja ilman taloudellisia paineita. Arkistoja kaivamalla selviää, että silloinen laaja yliopistolehtien kenttä keskittyi vielä tuolloin paljolti oman opinahjonsa asioiden valvontaan.

“Mua naurattaa nyt jälkikäteen, kun ajattelen, että lehdessä oli ihan samanlaiset lifestyle-osastot kuin vaikka nykypäivänä Helsingin Sanomissa. Ei Groteski ollut ehkä alkuaikoina yhteiskunnallisesti keskusteleva lehti, vaan sellainen, mihin ihmiset voivat kirjoittaa asioista, joihin heillä on omakohtainen suhde”, Ruokolainen toteaa.

Lehdessä oli ihan samanlaiset lifestyle-osastot kuin vaikka nykypäivänä Helsingin Sanomissa.

Koska Groteskin ajateltiin olevan eräänlainen harjoitustoimitus, haluttiin vastaavaksi päätoimittajaksi henkilö, jolla oli kokemusta myös siitä “oikeasta” journalismista. Ruokolainen oli työskennellyt kaksi kesää Etelä-Suomen Sanomissa sekä Yleisradiossa, ja hänet saatiinkin houkuteltua Groteskin kautta aikain toiseksi päätoimittajaksi. Ensimmäinen oli tuleva kirjailija ja muun muassa Teemu Selänteen maitomainoskampanjan keksijä Markku Rönkkö.

Tekijöitä vastasyntyneeseen lehteen löytyi Ruokolaisen mukaan hyvin.

“Lähdettiin liikkeelle siitä, että kirjoittajat kertoivat, mistä olivat kiinnostuneita ja sen mukaisesti tehtiin sisältö. Jos me oltaisiin tehty joku hirveän tiukka teema etukäteen, kirjoittajien löytäminen olisi voinut olla vaikeampaa.”

Sen sijaan perinteinen opiskelijoiden ongelma eli aikataulussa pysyminen tuotti toimitukselle harmaita hiuksia.

“Eihän ihmiset aikatauluissa pysyneet ja joku jätti sovitun jutun kokonaan tekemättä. Kuvittelin, että aineistot toimitetaan, kun niin oli sovittu. Kun meillä oli deadlinet päällä ja lehden kokoaminen käynnissä, soitin lankapuhelinaikaan opiskelukaverin kotiin, jossa joku perheenjäsen vastasi myöhään illalla. Kyllähän sieltä tuli vähän noottia.”

Vuonna 1985 Groteskin päätoimittajana toiminut nykyinen MTV Uutisten uutispäällikkö ja ulkomaantoimittaja Pertti Nyberg tunnistaa samat vaikeudet.

“Minulla on sellainen muistikuva, etteivät viestijät olleet kovinkaan innokkaita tekemään omaa lehteä. Monilla alan opiskelijoilla oli viestintäosaamista, jota haluttiin hyödyntää etupäässä niin sanotusti oikeissa töissä. Opiskelijalehden tekeminen oli sinänsä hauskaa ja opettavaista mutta välillä tuskastuttavaa juttujen kerjäämistä ja aikataulujen valvomista.”

Myös Timo Laitakari muistaa 90-luvun alkupuolelta lehdentekoon liittyvän oppimisprosessin. Hän oli Groteskin tekijäjoukoissa vuodesta 1991 vuoteen 1995 ja toimii nykyisin Länsi-Savon vastaavana päätoimittajana.

“Ihan alkua leimasi vahvasti opettelu. Lehdellä ei ollut mitään pysyvämpää päätoimittajaa tai toimitusta ollut vähään aikaan. Se tarkoitti, että ihan itsekseen piti tyhjästä opetella yhdessä muutaman muun kanssa, että mitäs se lehden teko onkaan.”

 Lehden tekeminen tuohon aikaa oli aikamoista käsityötä. Kirjoitettiin kirjoituskoneella, piirrettiin kuvia ja otsikoita sekä pöllittiin valokuvia.

Jos aikatauluissa pysyminen tai lehdentekoon alkaminen on tuottanut ongelmia Groteskin tekijöille kautta aikojen, on oma lukunsa lehden taitto, ulkoasu ja painaminen.

“Lehden taittaminen oli täysin leikkaa ja liimaa -tyylistä. Lisäksi jonkun piti katsoa, missä painaminen on halvinta. Meidän aikaamme lehti painettiin muistaakseni Kauppatieteen Ylioppilailla”, Ina Ruokolainen muistelee.

Myös Nyberg muistaa lehden taittamisen haasteet.

“Lehden tekeminen tuohon aikaan oli aikamoista käsityötä. Kirjoitettiin kirjoituskoneella, piirrettiin kuvia ja otsikoita sekä pöllittiin valokuvia.”

Timo Laitakari kertoo, että taitto hoidettiin hänen aikanaan 90-luvun alkupuolella ensin niin sanotulla saksitaitolla.

“Tulostimme paperille palstoiksi ajetut jutut ja liimailimme niitä valopöydän päällä sivuiksi. Tämä paperinippu sitten vietiin kirjekuoressa Limeksen painoon, jossa kuvat rasteroitiin ja lätkittiin sivupohjien päälle.”

Ruokolainen ja Nyberg muistelevat taittoprosessia lämpimäksi tapahtumaksi.

“Lehden taittoprojekti oli muistaakseni jonkinlainen yhteisöllinen juttu, joka hoidettiin punkun avittamana Uudella ylioppilastalolla. Ne olivat hauskoja kokoontumisia, jossa tutustui myös kirjoittamisesta kiinnostuneisiin kanssaopiskelijoihin”, Nyberg muistelee.

Timo Laitakari kertoo, että vuonna 1992 Groteski teki digiloikan, kun sitä alettiin tehdä käsityön sijaan tietokoneilla. Se on yksi lehden suurista mullistuksista.

“Opiskelijakollega Jyrki Rosenberg opetti meille Pagemakerin käyttöä ja sitten HYY:n keskustoimituksen koneilla kasasimme lehteä.”

Taitto-ohjelmien käyttöä on Groteskissa opeteltu paljon myös 90-luvun jälkeen ja 2000-luvun puolivälissä oman lisänsä soppaan toivat vielä lehden taloudelliset ongelmat. Vuonna 2007 Groteskin päätoimittajana toiminut, nykyinen Suomen Pietarin pääkonsulaatin lehdistövirkahenkilö Jussi Palmén muistaa lehden silloiset haasteet hyvin. 

“Pahinta olivat jatkuvat tekniset ongelmat taitto-ohjelman kanssa ja ainainen rahapula. Askartelimme lehteä usein öisin painokuntoon. Monesti kävi mielessä myös opintolainan ottaminen painokustannusten kattamiseksi. Aina jostain löytyi kuitenkin viime hetken ilmoitus, josta saadut vähäiset eurot pitivät lehden kellumassa. Joskus ilmoitus tuli jonkun isän firmalta ja kerran viestinnän laitos tuki lehteä ylimääräisellä joulubonuksella.”

Kerran eräs tilastotieteilijä kutsui Groteskia ‘ihme taidelehdeksi’. Se oli paras kohteliaisuus, mitä silloin saattoi toivoa.

Ongelmista huolimatta Palmén muistaa Groteskin tekemisen ennen kaikkea positiivisena asiana.

“Groteski edustaa minulle opiskeluvuosien parasta aikaa. Päätimme kavereideni Petran ja Hennan kanssa aika spontaanisti tarttua kimpassa päätoimittajuuteen. Ei tiedetty, mihin ryhdyttiin, ja aika usein oltiin hajalla, mutta ikinä ei kaduttanut. Groteski oli paloa, iloa ja vapaan tekemisen riemua.”

“Me ei välitetty pätkääkään lehden tekemisen konventioista, vaan keksimme julkaisun jokaista numeroa varten uudelleen. Mitään konseptia tai palstajakoa ei ollut. Juttuja tehtiin siitä, mikä koettiin tärkeäksi tai mitä lehden tekijät itse ehdottivat. Omasta mielestämme olimme todella hyvin ajan hermoilla, eikä itseironiasta ollut tietoakaan”, Palmén toteaa.

Kritiikkiä hän muistelee lehden saaneen vähänlaisesti.

“Kerran eräs tilastotieteilijä kutsui Groteskia ‘ihme taidelehdeksi’. Se oli paras kohteliaisuus, mitä silloin saattoi toivoa.”

Groteskin tekemisen intohimon muistaa myös Timo Laitakari. Hänen aikanaan Groteski kilpaili HYY:n järjestölehtikilpailussa ja saavuttikin kohtalaista menestystä. Silloista päätoimitusta jäi kuitenkin kismittämään muut kilpailussa menestyneet.

“Muistaakseni olimme kakkossijalla ja voiton vei poliittisen historian opiskelijoiden Polho ry. Siellä oli tekijäkaartissa muun muassa Heikki Aittokoskea, Marko Junkkaria ja Jarkko Vesikansaa, mutta silti hävittiin. Harmittihan se.”

Jussi Palmén kertoo löytäneensä hiljattain siivouksen yhteydessä vanhat numerot, joita oli tekemässä. Niistä kävi ilmi, että lehdessä todella näkyi nuoruuden into.  

“Vuosien jälkeen huvitti ja huomasin, ettei sisältö kaikilta osin ihan niin timanttista ollut kuin tehdessä tuntui. Edelleen lehtien sivuilta välittyi kuitenkin intohimo ja idealismi.”

Intohimo ja idealismi ovat siirtyneet monen Groteskin tekijän mukana myös valtakunnanmediaan. Lukuisat entiset tekijät kertovat, että lehden tekeminen on auttanut työelämässä paljon ja todella useat heistä ovat päätyneet työskentelemään journalismin parissa.

“Oikeana aikuisena minusta tuli toimittaja, vaikka hankin ensin viestintäkokemusta Postipankista parin vuoden ajan. Ehkä kokemus ainejärjestölehdestä oli yhtenä tekijänä vaikuttamassa siihen, että työhönottajat pitävät minua kehityskelpoisena”, Pertti Nyberg pohtii.

Vuosien jälkeen huvitti ja huomasin, ettei sisältö kaikilta osin ihan niin timanttista ollut kuin tehdessä tuntui.

Timo Laitakari sanoo, että Groteskista päällimmäisenä käteen jäivät opit, joita hän on myöhemmin hyödyntänyt lehdenteossa.

“Groteskin tekeminen oli tietystä ahdistavuudestaan huolimatta hauskaa ja vapaata. Ei ollut ketään viisaampaa neuvomassa tai kertomassa, mikä olisi järkevää ja toimivaa. Vaikka tekeminen oli paikoitellen alkeellista ja amatöörimäistä, ne samat lehdentekemisen asiat meillä olivat vastassa kuin myöhemmin oikeammissa lehtitöissä.”

“Ammatillisesti ajatellen suurin hyöty hommasta taisi olla kokonaisuuden opettelusta ja hallitsemisesta. Juttujen lisäksi piti miettiä kuvituksia, fontteja, otsikoita, palstajakoja, painoa, tekniikkaa, jakelua ja vähän byrokratiaakin.”

Myös Jussi Palmén hehkuttaa opiskelijalehden tekoa opettavaisena.

“Groteskin päätoimittajuus opetti kaikkea sitä, mitä on myöhemmin tarvinnut työelämässä: tiimityötä, projektinhallintaa, ideointia, taloudenpitoa, journalismia ja sen rajojen taivuttamista. Kaikki me lehteä tehneet olemme myös päätyneet myöhemmin hommiin, joissa kirjoitustaito ja luovuus eivät ole pahitteeksi.”

Groteski on ilahduttanut opiskelijoita yliopistokampuksella jo neljä vuosikymmentä. Toivottavasti tulevaisuudessa siintää ainakin toinen mokoma, sillä ylioppilasjournalismille on tässä ajassa erityinen tilaus: kukaan muu ei varmasti ole kiinnostunut asioistamme – saati tuo niitä esille jonkinlaiselle julkisen alueelle – kuin me itse. Ja Groteski on siihen erinomainen väline.

On mahtavaa, että journalismi ja viestintä voivat elää rinnakkain viestinnän opiskelijoiden ainejärjestössä, molempia näet tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen. Groteskin taso on ollut valtakunnallisestikin katsottuna erittäin korkea, mutta silti lehden tekoa on koristanut pilke silmäkulmassa koko sen historian ajan. Korkeatasoisen journalismin keskellä lehti muistaa tärkeimmän: jos tästä maailmasta häviää hauskuus, ilo tai idealismi, ei meille jää jäljelle mitään. Groteskin ensimmäinen päätoimittaja Markku Rönkkö kuvaa lehden ensimmäisessä numerossa sen tavoitteita seuraavasti:

“Tarkoituksena on ollut luoda vapaa tila mielipiteille ja välittää aiheellista ja ajankohtaista tietoa kaikille kiinnostuneille. Groteski on uudistuva laitos. Se yrittää löytää moneen paikkaan ja hyvin eri suuntiin. Se kokeilee ja koettelee. Groteski yrittää rakentaa jotakin, mikä tekee elämää pikkuisen paremmaksi. Siitä on kysymys.”

Juttua varten on taustahaastateltu viestinnän professori Esa Väliverrosta viestinnän oppiaineen historiasta. Lisäksi lähteenä on käytetty Groteskin numeroita vuosilta 1979–2019. Otsikon sitaatti on diplomaatti Dag Hammarskjöldin.

Kuva: Rosa Lehtokari
2019

Uuden edessä

TEKSTI Aino Hokkanen KUVITUS Akseli Manner

Muistan vieläkin, miten jännittävää uuden kouluvuoden aloittaminen oli ala-asteikäisenä. Elokuun alussa kävin äitini kanssa ostamassa uusia kouluvaatteita: uudet farkut ja lämpimän neuleen lähestyvää syksyä varten. Kotona kaivoin laatikoistani esiin viivoittimen ja teroitin lyijykynät valmiiksi. Viimeisenä kesälomailtana uudet koulutarvikkeet pakattiin reppuun ensimmäistä kouluaamua varten. 

Uuden aloittaminen on aina elämässä jännittävää aikaa. Alut ovat meille symboleja jostakin, mitä emme vielä tunne. Kaikille ne eivät ole samanlaisia, sillä esimerkiksi opiskelijan elämänrytmi on varsin erilainen kuin ala-asteikäisen – koulu alkaa vasta syyskuussa ja kyniä ei enää juurikaan tarvitse teroittaa. Jokaisen elämään kuitenkin liittyy uusia ja tuntemattomia asioita. Aloittamiseen liittyvän jännityksen takia ensimmäinen kerta on aina vaikein ja toisella kerralla asiat ovat jo tuttuja. 

Ensimmäisen kerran vaikeudesta huolimatta kulttuurissamme ensivaikutelmalle asetetaan paljon painoarvoa. Alussa haluamme olla parhaita versioita itsestämme, ja netistäkin löytyy kymmenittäin ohjeita siitä, miten itsestään voi antaa parhaan mahdollisen ensivaikutelman. Ensivaikutelmaan panostaminen on kuitenkin siinä mielessä ongelmallista, että usein osaamme rentoutua ja olla omia itsejämme vasta toisella kerralla, tai vasta paljon myöhemmin.

Myös kalenterivuoteen liittyy symbolisia käsityksiä uusista aluista. Vuoden vaihtuessa ja tammikuun alkaessa ihmisillä on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, jotka voivat esimerkiksi toimia ponnahduslautana parempiin elämäntapoihin. Usein jotain luvatessa tulee kuitenkin päästettyä itsensä liian helpolla tai tehtyä lupauksia, jotka kestävät juuri ja juuri helmikuun alkuun asti.

Välillä aloittaminen on suoraan sanottuna ihan perseestä. Meistä jokainen on varmasti joskus kärsinyt kirjoituslukosta tai tyhjän paperin syndroomasta. Toimittajien kohdalla näistä puhutaan jopa ammattitauteina. Arjesta tuttua saattaa olla prokrastinaatio eli jonkin asian tarkoituksellinen lykkääminen. Allekirjoittanutkin tunnustaa, että vaikean koulutehtävän odottaessa on helppoa löytää itsensä yhtäkkiä kiillottamasta keittiön lavuaaria.

Aloittamisen vaikeudesta huolimatta uusiin alkuihin liittyy aina toivoa. Vaikka alku on aina hyppy tuntemattomaan, tekee siihen liittyvä kutkuttava jännitys uudesta odottamisen arvoista. Uusi alku työntää meidät johonkin tuntemattomaan, mutta kulman takana saattaa odottaa jotain mahtavaa, jos vain uskallamme heittäytyä ja tutustua uuteen. 

2019

Uudestaan, alusta

TEKSTI Roosa Rahkonen & Rosa Kaimio KUVITUS Maija Harju

TV:ssä pyörii enemmän uusintoja kuin kenties koskaan, ja nyt kierrätetyt tarinat ovat vallanneet myös elokuvateatterit. Esimerkiksi Disneyltä ilmestyy tänä vuonna neljä live action animated -versiota sen vanhoista klassikkoelokuvista. Onko luovuus kuollut viihteestä lopullisesti?

Tuntuuko sinusta avatessasi television, että olet nähnyt saman asian ennenkin? Ei ihme, sillä uusinnat ja jatko-osat ovat vallitseva trendi tämän päivän viihdemaailmassa. Kahdeksan kymmenestä vuoden 2018 parhaiten tienanneista elokuvista oli jatko-osia tai uusintaversioita. 

Myöskään tv-formaattien kierrättäminen ei ole uusi ilmiö. Ensimmäinen formaatti Tenavatuokio tuotiin Yleisradiolle vuonna 1968 USA:sta. Yhdysvaltalaiset kävivät jopa seuraamassa Suomen version tuotantoa. Ennen ensimmäisen formaattinsa ostoa suomalaisilla oli myös tapana varastaa formaatteja esimerkiksi katsomalla hotellissa televisiota ulkomailla ja kopioimalla sitten näkemänsä Suomen televisioon parhaansa mukaan. 

Kierrättämisen perinne kehittyi ensin elokuvagenrejen ja sitten tv-formaattien kautta. Esimerkiksi scifiä ja westerniä ilmestyi maailmalla 1900-luvun puolivälissä kyllästymiseen asti, sillä niiden todettiin myyvän. Tämän jälkeen tuli pitkien sarjojen aikakausi. Simpsonien ja Frendien kaltaiset pitkät sarjat valtasivat tv-ruudut. 2000-luvun alussa kierrätysrumbaan hyppäsi tosi-tv, kuten Selviytyjät, Big Brother ja Idols. Kyseiset ohjelmat on kaikki tuotu Suomeen ulkomailta, kuten lähes kaikki nykypäivän ohjelmatkin. Esimerkiksi suomalaisen television klassikko Salatut elämät on alkujaan australialainen formaatti.

Siinä missä televisio loi uusia kausia yleisön suosikkeihin, ryhtyi elokuva-ala puolestaan tuottamaan jatko-osia. Disney teki jo 90-luvulla omansa klassikkoelokuvistaan. Ensin tulivat Pocahontasin ja Leijonakuninkaan jatko-osat, jotka eivät kuitenkaan menestyneet yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Tänä aikakautena alkoi myös elokuva- ja tv-formaattien yhteennivoutuminen. Esimerkiksi Pokémonista tehtiin heti sarjan ensimmäisen esitysvuoden jälkeen elokuvia, joita on sittemmin ilmestynyt yli 20 samaan aikaan, kun sarja pyörii televisioissa. 

Nykyään näemme jatko-osia vanhoihin klassikoihin niin paljon, että tarjonta alkaa monista tuntua jo ylisaturaatiolta. Muun muassa Ihmeperhe ja Toy Story -saaga ovat saaneet viime vuosina jatkoa. Lisäksi viime vuosien suosituimpia elokuvia ovat olleet Disneyn klassikoista tehdyt live action animated -versiot, kuten Viidakkokirja, Kaunotar ja Hirviö sekä Leijonakuningas, jotka kaikki ovat tuottaneet yhtiölle satoja miljoonia dollareita. 

Televisiossa nykyhetken ostetuimpia formaatteja ovat erilaiset kykykilpailut. Idols, Huippumalli haussa ja Selviytyjät ovat hyviä esimerkkejä moniin maihin levinneistä formaateista. Prosessi ei kuitenkaan ole aina ihan suora siirto ostomaasta, vaan formaattia on muokattava ja sen tulee huomioida muun muassa maakohtaisen tuotannon budjetti ja kulttuuri. Saudi-Arabiassa Haluatko miljonääriksi? -tietokilpailun nimi on Who Will Earn a Million, koska islaminusko paheksuu ilman työtä tai sijoitusta saatua voittoa.

Kahdeksan kymmenestä vuoden 2018 parhaiten tienanneista elokuvista oli jatko-osia tai uusintaversioita.

Elokuvista on nykyään tapana tuottaa myös tv-sarjoja ja toisinpäin. Tarinoista tutut hahmot seikkailevat elokuvissa tai sarjoissa, joita on mahdotonta ymmärtää ilman alkuteoksen näkemistä. Esimerkiksi Salatut elämät -elokuvia löytyy jo pari kappaletta ja kesäisin sarja tuottaa myös spin-offeja, kuten Kämppä tyhjänä ja Rantabaari. Brittiläisestä hittisarja Downton Abbeystä ilmestyi syksyllä elokuva. Lisäksi Disney on tuottanut esimerkiksi Frozenista ja Leijonakuninkaasta minisarjat.

Miksi asiat, jotka olemme jo nähneet, palaavat ruutuihimme yhä uudelleen?

Motiivina on tietenkin raha. Uusinnoissa, jatko-osissa ja spin-offeissa on  tuotantoyhtiöiden näkökulmasta erityisen hyvää se, että ne ovat tavallista riskittömämpiä sijoituksia. Kyse on ilmiöstä, jossa sisällön myyvyys on jo kertaalleen testattu ja todettu tuottavaksi, joten sitä venytetään parhaan kyvyn mukaan tuottamaan lisää. 

Formaatin ostossa puolestaan turvan tuo ohjekirja, jota kutsutaan raamatuksi. Raamatulla tarkoitetaan alkuperäisen tuotantoyhtiön sarjalleen luomaa ohjekirjaa, jossa on lueteltu sen vaatimat ominaisuudet, kuten sen juonellinen rakenne, riskinhallinta, tuotantotapa ja lavasteet. Lisäksi uusintojen näyttäminen on kustannustehokkaampaa kuin kokonaan uuden formaatin etsiminen ja tuottaminen. Jatko-osissa taas viehättää hahmojen tuttuus, etenkin, kun kyse on lasten suosikkihahmoista. 

Myös katsojien näkökulmasta uusinnat ja jatko-osat ovat hyviä sijoituksia, sillä moni ei halua tuhlata aikaansa huonoon elokuvaan. Kun saman formaatin edellinen osa on ollut mieluisa, on uusikin sarja tai elokuva luultavasti omaan makuun. Samalla uudet versiot herättelevät katsojissa nostalgiaa, kun tutut lempihahmot näkee jälleen seikkailemassa. Lisäksi nostalgian saattaa haluta jakaa myös muille. Vanhemmat voivat viedä oman lapsen katsomaan vanhaa suosikkielokuvaansa toivoen antavansa tälle yhtä mieluisan kokemuksen, mikä itsellä lapsena oli alkuperäisversion parissa. 

Turvallisella ja tulospohjaisella viihdetuotannolla on seurauksensa. Elokuva taiteenalana ja uusien ideoiden esilletuojana on kuihtunut. Ongelmaa ovat kritisoineet muiden muassa ohjaajat Martin Scorsese ja Ridley Scott. Scorsese on sanonut elokuvan “kuolleen” ja Scott pitää suurinta osaa nykyään tuotetuista elokuvista suorastaan huonoina. 

Uudet visiot ja taiteellinen ilmaisu ovat kummankin mukaan poistuneet elokuvamaailmasta “teemapuistoelokuvien”, kuten supersankarifilmien, tieltä. Hyvällä tarinalla ei ole väliä, kun suuri ketju myy. Parempien voittojen tavoittelun myötä isot elokuvayhtiöt eivät myöskään harjoita yhtä tiukkaa laadunvalvontaa, vaan Scorsesen mukaan päästävät kaikki rahakkailta tuntuvat elokuvat jakeluun. Sen sijaan pieniä alkuperäiselokuvia on vaikea saada tuotettua, vaikka olisi isokin nimi elokuva-alalla. 

Monet elokuva-alan hahmot sanoivat esimerkiksi Inceptionin tullessa, ettei kyseinen elokuva tule menestymään, tai että elokuva ratsastaa vain ohjaaja Christopher Nolanin nimellä huolimatta sen huippukuuluisasta näyttelijäkaartista. Epäilyistä huolimatta elokuvasta tuli yksi 2010-luvun suurimmista onnistumisista.

Seuraavaan lausahdukseen puolestaan tiivistyy tuottaja Dan Jinksin mukaan Hollywoodin tämän päivän mentaliteetti: “On karsittu paitsi ‘Oscarin arvoisista elokuvista’, myös draamasta ylipäätään. Varovaisuus on saanut kaikki perääntymään. Ja se vaikuttaa koko bisnekseen”. Jokainen taiteellinen riski, oli kyseessä sitten Oscareihin tähtäävä elokuva tai tavallinen draama, on Hollywoodin silmissä liian suuri otettavaksi.

Ilman uusia ja rohkeita ideoita, viihdealalta loppuvat ennen pitkää tarinat, joita kierrättää.

Television kohdalla puolestaan fokus on siirtynyt informatiivisuudesta mainostettavuuteen ja feel good -genreen. Riskittömät sarjat, joissa on onnellinen loppu ja kevyttä huumoria, vetävät puoleensa katsojia ja sitä kautta mainostajia. Kukaan ei kuitenkaan jaksa katsoa samoja Frendien jaksoja loputtomiin. TV-sarjoilla on elokuvien tavoin mahdollisuus kertoa nykyajasta ja sen monesti synkistäkin hetkistä. Esimerkiksi hittisarja House of Cards käsitteli Yhdysvaltojen Valkoisen talon häikäilemättömiä valtapelejä, joissa ei pelätä edes murhaa.

Juuri uudet, rohkeat tai ronskit sarjat kuten Game of Thrones, Orange Is the New Black tai The Handmaid’s Tale ovat saaneet ihmiset keskustelemaan näkemästään ja jakamaan katselukokemuksiaan keskenään. Jälkimmäinen on ollut relevantti Yhdysvalloissa käytävässä aborttikeskustelussa ja naisten seksuaalisesta vapaudesta puhuttaessa. Orange Is the New Black taas käsittelee muun muassa transsukupuolisuutta, homoseksuaalisuutta ja seksuaalista hyväksikäyttöä, joihin kaikkiin kohdistuu yhteiskunnallista debattia nykyhetkessä.

Ilman uusia ja rohkeita ideoita, viihdealalta loppuvat ennen pitkää tarinat, joita kierrättää. Monet pitkään jatkuneet sarjat päätyvät jäämään tauolle yleisön kiinnostuksen hiipuessa ja näiden siirtyessä eteenpäin. Ja loppujen lopuksi yleisöjä koskettavat usein eniten uudet, ennennäkemättömät tarinat. Yksikään remake, jatko-osa tai uusi kausi ei olisi mitään ilman alkuperäistä.