2020

Kauhean nautinnollista

Teksti: Emma Viitanen Kuva: Inka Salminen

Olisin halunnut aloittaa tämän palstan kuvauksella jostain kuuluisasta kauhuelokuvasta. Ongelmana on se, etten ole koskaan nähnyt kauhuelokuvaa. Enkä voi ymmärtää, miksi jotkut katsovat niitä vapaaehtoisesti. Miksi ihminen muka nauttisi kauhusta?

Psyko, Hohto, Painajainen Elm Streetillä, Uhrilampaat. Kaikki ovat kauhuelokuvan klassikoita, jotka myivät aikoinaan elokuvasaleja loppuun – ja ovat suosittuja edelleen. Kauhu kiehtoo ihmisiä: esimerkiksi Stephen Kingin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva, Se (2019), keräsi lippuluukuilla yli 300 miljoonan dollarin voitot. Miksi haluamme kokea vapaaehtoisesti kauhun tunnetta?

Kauhun kokeminen koostuu kahdesta eri tunteesta: pelosta ja inhosta. Amerikkalaisen filosofi Noël Carrollin mukaan kauhuelokuvista pitävät ihmiset nauttivat usein näistä tunteista. Tilannetta, jossa henkilö kokee kauhun miellyttävänä, jopa nautinnollisena, kutsutaan kauhun paradoksiksi.

Tarvitsemme pelkoa selviytymisen kannalta: vaaratilanteessa kehomme ja aivomme siirtyvät pakene tai taistele -tilaan, ja monet saattavat nauttia tästä tunteesta suuresti. Aivot vapauttavat adrenaliinia, pulssi nousee, sydämen iskuvoima kasvaa, verisuonet laajenevat. Ilma virtaa paremmin keuhkoihin, adrenaliini lisää voimavaroja hetkellisesti. Uhkatilanteen jälkeen moni kokee itsevarmuutta – minä selvisin! Olen elossa!

Pelon kokeminen voi siis itsessään tuntua miellyttävältä, samoin sen laukeaminen. Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon kertoo, että joidenkin hermojärjestelmä tuntuu suorastaan vaativan tällaisia hätkähdyttäviä impulsseja, joita kauhuelokuvien tuoma pelko saattaa tuottaa. 

Lisäksi Carrollin mukaan ihmiset ovat luonteeltaan uteliaita ja haluavat yllättyä, nähdä jotain ennennäkemätöntä. Esimerkiksi kauhuelokuvien hirviöt voivat tuntua kiehtovilta ja saada aikaan tunteen, että niistä haluaa tietää lisää. Samoilla linjoilla on filosofi Murray Smith, jonka mukaan ihmisillä on luonnollinen tapa kiinnostua omituisista ja kauhistuttavista asioista. Tämä selittänee esimerkiksi sitä, miksi Frankensteinin hirviö kiinnostaa edelleen lukijoita ja katsojia ympäri maailmaa. 

Tärkeää kauhuelokuvien katsomisessa on kuitenkin tunne siitä, että on turvassa. Ihminen pääsee nauttimaan pakene tai taistele -reaktion hyvistä puolista, kuten adrenaliinista ja dopamiinista, ajatellen kuitenkin, että ”eihän tässä mitään hätää ole”. Kauhuviihde tarjoaa meille mahdollisuuden käsitellä tosielämän tunteita irrallaan todellisen tilanteen peloista, paineista ja vastuista. Tiedämme, ettei ruudulla tapahtuva ole totta, ja pystymme halutessamme esimerkiksi sulkemaan silmämme tai poistumaan elokuvateatterista. Baconin mukaan jotkut saavat kauhuelokuvia katsoessaan vaikutelman tunteiden hallittavuudesta, jolloin keskiössä on omien pelkojen käsittely elokuvan kautta. 

Kauhuelokuvat voivat tunteiden käsittelyn lisäksi tarjota myös mahdollisuuden lähentyä muiden ihmisten kanssa. Journal of Personality and Social Psychologyn vuoden 1974 tutkimuksen mukaan yhdessä koettu uhkaava kokemus voi lisätä viehätysvoimaa tai läheisyyttä ihmisten välillä. Olemme pelottavassa tilanteessa haavoittuvaisia, mikä lisää intiimiyttä läsnäolijoiden välillä. Huomaahan sen jo kauhuelokuvaa katsoessa: kun säikähdämme, saatamme tarttua vieruskaveriamme kädestä tai syöksyä hänen syliinsä. 

Entäs katsojan näkökulma? Miksi kauhu kiinnostaa? Viestinnän opiskelija Roosa Kontiokari pitää kauhuelokuvista ja yhdistää niiden viehätyksen kavereiden kanssa jaettuun hetkeen. Elokuvat eivät aina ole käsikirjoituksiltaan kovin hyviä, ja pelottavien elementtien yhdistäminen tähän humoristiseen aspektiin luo monenlaisia tunnetiloja. On mukavaa, että ne voi jakaa ystävien kanssa. Kauhuelokuvat voivat olla yhdistäviä kokemuksia, joita kaveriporukat muistelevat myöhemminkin. 

Kauhuelokuvien katsomisessa vaikuttaa siis olevan monia positiivisia puolia. Onko silti vaarallista tai epäilyttävää, jos saa kauhuelokuvista mielihyvän tunteita? Baconin mukaan yleisesti ottaen ei, paitsi niissä tilanteissa, joissa ihminen ajautuu sellaisen materiaalin pariin, jonka käsittelyyn hänellä ei ole valmiuksia. Tämän vuoksi elokuvissa käytetäänkin ikärajajärjestelmää. Aikoinaan valtion elokuvatarkastamon yksi sensurointikriteeri oli myös elokuvan oletettu raakuus, mutta siitä on sittemmin luovuttu. 

Yleinen

Oikeuden odottajat

Teksti: Anni Takanen ja Emilia Tiainen Kuvat: Sanna Antila

Kun ihminen joutuu raiskauksen uhriksi, tunteet vaihtelevat.

Uhri voi kokea tekohetkellä kuolemanpelkoa, paniikkia, lamaantumista, epätodellisuuden tunteita tai fyysisiä oireita, esimerkiksi pahoinvointia.

Ohjeet raiskauksen jälkeen toimimiseen ovat kolkot. Älä peseydy, älä vaihda vaatteita. Mene lääkäriin, vaikka näkyviä vammoja ei olisikaan.

Oikeusprosessi alkaa, kun rikoksen uhri tekee rikosilmoituksen.

Raiskaustapauksessa oikeuden toteutumisen kannalta on tärkeää, että uhrilla on todistusaineistoa. Todistusaineisto tarkoittaa käytännössä lääkärintarkastuksessa havaittuja solunäytteitä, joiden perusteella sukupuoliyhteys voidaan todistaa. Lääkäriin on siis mentävä pikaisesti, ennen peseytymistä tai vaatteiden vaihtoa. On likainen olo, eikä sitä saa pestä pois.

Lääkäri ei saa tehdä minkäänlaisia tutkimuksia kysymättä ensin potilaan lupaa. Potilaalle on palautettava määräysvalta omaan kehoon. Terveydenhuollon henkilökunnalla on omat ohjeensa siitä, miten uhria kohdellaan. Jos avun piiriin saapuu, apua pitäisi kyllä saada. Tutkimuksiin ei ole pakko suostua, mutta se kannattaa. Lääkäri selittää potilaalle toimenpiteet ja kertoo, miksi ne ovat tarpeellisia.

Ovatko potilaan vaatteet ehjät? Onko niitä revitty? Onko niissä tahroja?

Potilasta pyydetään riisuutumaan. Vaatteet kääritään paperin sisään ja toimitetaan poliisille. 

Onko potilas peseytynyt? Oliko sitomista? Vangitsemista? Läimäyttämistä?

Penetraatioväline: siitin/sormi/jokin esine, mikä?

Uhrin hoito- ja tutkimusprotokolla on kaksikymmensivuinen lomakekasa, jota seuraten lääkäri tekee rikostutkintaprosessia varten vaadittavat tutkimukset ja samalla huolehtii uhrin henkisestä jaksamisesta. Uhri ei välttämättä vielä tässä vaiheessa koe suurta tunnereaktiota tapahtuneesta. Hän voi olla peloissaan, ahdistunut ja itkuinen, mutta myös apaattinen tai rauhallinen.

Uhrilta otetaan näytteitä kliinisessä tutkimuksessa, gynekologisessa tai urologisessa tutkimuksessa ja verikokeissa. Näillä yritetään selvittää rikoksen tekijän DNA:ta, mahdollisia sukupuolitauteja sekä uhrin mahdollista päihtymystilaa.

Lääkäri voi myös suorittaa uhrille ensiapua sekä määrätä rauhoittavia ja kipu- tai unilääkkeitä, jos uhri niitä tarvitsee. Prosessin tarkoitus on auttaa uhria käsittelemään tapahtunutta, mutta myös mahdollistaa todistusaineiston saaminen tulevaa oikeusprosessia varten.

Erityisesti se, miten uhri kohdataan, kun hän ensimmäistä kertaa ilmoittaa viranomaiselle raiskauksesta, vaikuttaa siihen, jaksaako uhri viedä ilmoitusta eteenpäin.

Amnesty Internationalin Suomen osaston vuonna 2019 toteuttaman selvityksen mukaan raiskauksen uhrit kokivat viranomaisten toiminnan oikeusprosessin aikana ajoittain epäinhimilliseksi. Joskus uhria jopa syyllistettiin.

Selvityksessä myös ilmeni, että poliisi vaati uhreja toistamaan rikoksen tapahtumia kerta toisensa jälkeen, ja että raiskausmyytit vaikuttivat asianajajien sekä tuomareiden käyttäytymiseen oikeudenkäynnin aikana.

Pitkä oikeusprosessi

Rikosilmoitus tehdään poliisiasemalla, yksin tai läheisen kanssa. Jos mukaan ei halua läheistä, Rikosuhripäivystys voi tarjota tukihenkilön seuraksi poliisiasemalle.

Rikosilmoitusta seuraava oikeusprosessi on todennäköisesti pitkä ja turhauttava. Raiskausrikoksen tuomio annetaan yleensä vasta yli vuosi rikosilmoituksen tekemisen jälkeen: keskimääräinen oikeusprosessi raiskaustapauksissa kestää 18 kuukautta. Siis puolitoista vuotta rikoksen tekohetkestä käräjäoikeuden ratkaisuun. Joissakin tapauksissa pitkäksi venyneestä oikeusprosessista voidaan myöntää korvauksia rikoksen tekijälle – ei uhrille.

Pelkästään oikeusprosessilla on psyykkisiä vaikutuksia osallisiin ihmisiin, sillä se on luonteeltaan stressaava ja ahdistava, erityisesti vakavan väkivaltarikoksen uhrille. Asianomistajan kokemukset oikeusprosessista ovat usein kielteiset.

Erityisen pitkä oikeusprosessi voi olla uhrin toipumisen kannalta hankala, kun uhri joutuu aktiivisesti käsittelemään tapahtunutta uudelleen ja uudelleen. Toisaalta epävarmana tulevaisuudessa häämöttävää oikeudenkäyntiä varten olisi tärkeää pitää traumaattinen tapahtuma mielessä mahdollisimman tarkasti, jotta sitä voisi kuvailla oikeudessa yksityiskohtaisesti. Jos raiskaajan tuomio on vain muutama kuukausi ehdollista, onko uhrin järkevää lähteä prosessiin mukaan? Onko lyhyt vankeustuomio riittävä rangaistus raiskaajalle?

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 poliisille ilmoitettiin 1465 raiskausta, joista 349 vietiin oikeuteen. Näistä tapauksista 221 päätyi tuomioon.

Raiskauksesta tuomitaan yhdestä kuuteen vuoteen vankeutta, tosin ”vakavuudeltaan vähäisestä” raiskauksesta vankeutta voidaan tuomita neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Törkeästä raiskauksesta rangaistus on kahdesta kymmeneen vuotta vankeutta. Vuonna 2015 keskimääräinen ehdoton vankeusrangaistus raiskauksesta oli kaksi vuotta, törkeästä raiskauksesta neljä ja puoli vuotta. Samana vuonna hieman alle 40% raiskaukseen syyllistyneiden vankeusrangaistuksista oli ehdottomia. Törkeistä raiskauksista puolestaan reilu 80% tuomittiin ehdottomina vankeusrangaistuksina.

Toisin sanoen alle puolet raiskaukseen syyllistyneistä ja vankeuteen tuomituista päätyy ehdottomaan vankeuteen. Vain 15% poliisille ilmoitetuista raiskauksista päätyy tuomioon.

Suostumus lainsäädännön pohjana

Yksilön kehollisen itsemääräämisoikeuden huomioon ottavan määrittelyn mukaan raiskaus on seksiä, joka tapahtuu vasten ihmisen tahtoa. Suomen laki ei kuitenkaan tunnista tätä määrittelyä, sillä raiskauslainsäädäntö ei ole suostumuspohjainen, ainakaan vielä. Rikoslain mukaan kyse on raiskauksesta silloin, kun raiskaaja käyttää väkivaltaa tai sen uhkaa, tai jos uhri on sairauden, tajuttomuuden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 raiskauksia ilmoitettiin 1455 kappaletta, 62 tapausta enemmän kuin vuonna 2018. Lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli ilmi 1796 kappaletta. Lisäksi ilmoitettiin 1105 muuta seksuaalirikosta, joista 519 oli seksuaalista ahdistelua. 

Muihin seksuaalisiin tekoihin kuuluu muun muassa pakottaminen seksuaaliseen tekoon. Se tarkoittaa pakottamista johonkin muuhun seksuaaliseen toimintaan kuin sukupuoliyhteyteen. Siitä ei saa yhtä suurta tuomiota kuin raiskauksesta. 

Aikaisemmin rikoslaissa oli kohta ”lievemmästä raiskauksesta”, jota kutsuttiin sukupuoliyhteyteen pakottamiseksi. Se kuitenkin poistettiin, sillä lievemmän raiskauksen määrittelyä ei nähty tarpeelliseksi: teko täytti raiskauksen piirteet. Oli myös uhrille kohtuutonta määritellä teko lievemmäksi.

Sen sijaan törkeän raiskauksen rikos on olemassa. Se täyttyy, mikäli teko on tehty erityisen julmalla, nöyryyttävällä tai vaarallisella tavalla aiheuttaen uhrille erityisen paljon kärsimystä esimerkiksi pysyvän vamman muodossa.

Vuonna 2018 aloitettu Suostumus2018-kampanja kritisoi nykyistä raiskauslainsäädäntöä siitä, että se vaatii uhria puolustautumaan raiskaajaa vastaan. Vaikka kykenemättömyys itsensä puolustamiseen tai tahdon ilmaisemiseen voikin johtua pelkotilasta, lain pitäisi selkeästi linjata, että sukupuoliyhteys ilman suostumusta on aina raiskaus. Raiskaustilanteessa tunteet voivat olla yllättäviä, ja shokkitila voi olla niin suuri, ettei uhri saa sanaa suustaan. Joillekin on opetettu, että voi olla vaarallisempaa vastustella.

Suostumus2018-kampanjan mukainen lainsäädäntö määrittäisi seksin ilman suostumusta aina raiskaukseksi. Se tunnustaisi raiskaukseksi esimerkiksi tilanteet, joissa suostumus muuttuu tai poistuu kesken seksin. Myös kykenemättömyys suostumuksen ilmaisemiseen päihtymystilan johdosta – huolimatta siitä, onko se itseaiheutettua vai ei – luettaisiin raiskaukseksi.

Oikeusministeriö aloitti vuonna 2019 hankkeen raiskauslainsäädännön kokonaisuudistuksesta. Hanketta valmistelevan työryhmän toimikausi päättyi toukokuun lopulla.

Ruotsissa otettiin vuonna 2018 käyttöön Suostumus2018-kampanjaa vastaava lainsäädäntö, jossa seksiin vaaditaan molempien osapuolten suostumusta. Käyttöön otettiin myös uusi rikosnimike, ”tuottamuksellinen raiskaus”, sellaisia tilanteita varten, joissa tekijä ei ole tiennyt syyllistyvänsä raiskaukseen. Vuoden 2019 alussa uuden lain käyttöönotosta tehtiin selvitys, jossa ilmeni erityisesti väkivaltaisista raiskausrikoksista langetettujen tuomioiden koventuneen sen jälkeen, kun uusi laki astui voimaan.

Samassa selvityksessä kävi ilmi, että naisilla ja miehillä oli Ruotsissa erilaiset käsitykset suostumuksesta. Miehistä 17% piti baarista toisen mukaan lähtemistä suostumuksena. Naisista vain 7% näki toisen mukana kotiin lähtemisen suostumuksena. Kolmasosa miehistä näki alasti riisuuntumisen toisen seurassa suostumuksena, mutta naisista vain 16% ymmärsi tämän suostumukseksi.

Koska käsitykset suostumuksesta eroavat merkittävästi, on olennaista painottaa selkeän suostumuksen tärkeyttä lainsäädännössä. Jos seksiin ei ole selvästi suostuttu, tulisi teko tuomita raiskauksena. Baarista toisen matkaan lähteminen ei tarkoita suostumusta seksiin.

Joskus traumaattiseen tilanteeseen joutunut on mieluummin ajattelematta asiaa, vaikka tilanne voisikin olla hyödyllistä käsitellä ja, lopulta, hyväksyä. Tapahtunutta ei voi muuttaa, eikä myöskään raiskaajan tuomio vie tapahtunutta pois, vaikka oikeus toteutuisikin.

Raiskausoikeusprosessin aikana ihmisestä tulee ensin potilas, sitten uhri ja lopulta asianomistaja. Tärkeä osa uhrin toipumista on se, että ihminen ymmärtää olevansa muutakin kuin uhri, että uhrius ei määritä identiteettiä. Pelkän uhriuden sijaan ihminen on kaikkea sitä, mitä hän oli myös ennen rikosta. Vaikka häneltä on tilanteessa viety toimijuus, hän saa sen vielä takaisin. Hänen ei tarvitse olla uhri, eikä häntä pidä kohdella eri tavalla kuin ennen tapahtunutta. Lopulta elämän jatkaminen onnistuu kyllä.

Vaikka elämä jatkuisi ja uhriksi joutunut hyväksyisi tapahtuneen, on syyllinen saatava vastuuseen.

2020

Kolumni: Saako pelätä rauhassa?

Teksti: Mona Zabihian

Kuva: Anni Takanen

Muistan vieläkin ensimmäisen painajaiseni. Painajaisessa olen isossa autiossa talossa ja Disneyn Herkules-elokuvan Hades-pahis jahtaa minua takaa miljoonien pienten hämähäkkien kanssa. Painajainen aiheutti minussa niin suurta pelkoa ja ahdistusta, että muistan sen vielä 20 vuoden jälkeen.

Nyt Hades tuntuu aika naurettavalta syyltä pelätä tai ahdistua. En tosin ymmärrä, mikä siinä on niin huvittavaa. Jostain syystä haluan vähätellä pelon lähdettä. Alan vitsailla ja naureskella sille, mutta miksi?

Jos minulta kysytään nyt, mitä pelkään, reagoin kysymykseen nolostuen, vähätellen ja häpeillen. Minua hävettää kertoa ääneen, että pelkään kävellä yksin kotiin yöllä. Minua nolottaa myöntää ahdistuvani, jos pahanhajuinen juoppo istuu viereeni metrossa. Suojautumiskeinona lähden vitsailemaan asiasta.

Pelot ovat vahvasti sidoksissa aikaan, sosiaalisiin suhteisiin, kasvatukseen ja yhteiskuntaan. Muiden kokemuksia ei pitäisi vähätellä, vaan ne tulisi ottaa vakavasti. Siitä huolimatta tunnustan itsekin heittäneeni monesti läppää kavereideni peloista, koska ne tuntuvat minusta niin järjettömiltä.

Toisten pelkoihin on helpompi samaistua kuin toisten. Kun jonkun pelko tuntuu itselle oudolta, käsittämättömältä tai vieraalta, sortuu usein tuomitsemaan: miten sä voit pelätä jotain noin arkipäivästä ja normaalia?

Valtiotieteellisessä opiskeluun sisältyy paljon yhteiskunnan rakenteiden ja ilmiöiden kyseenalaistamista. Olen huomannut kyseenalaistamisen kulttuurin lunastaneen paikkansa myös arkisissa keskusteluissa opintojen ulkopuolella. Toisten pelkojen kyseenalaistaminen ja kritisoiminen tuntuvat olevan nykyään ihan ok. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla.

En sano, että peloista ei saisi keskustella. Todellakin saa. Joskus pelosta saattaa päästä yli keskustelun avulla. Joskus taas ei. Kun näihin keskusteluihin ajautuu, on tärkeää muistaa olla vähättelemättä ja tuomitsematta toisten pelkoja. Kyseenalaistamisellekin on opittava löytämään oikea aika ja paikka.

Joskus toivon, että saisin vain pelätä rauhassa. Pelkäämistä ei pitäisi joutua häpeämään. Ehkä suurin pelkoni onkin se, että muut ihmiset kyseenalaistavat ja tuomitsevat minut pelkojeni takia. Tästä huolimatta koen peloista keskustelemisen tärkeäksi. En voi valehdella itselleni siitä, mitä pelkään ja mitä en. En voi myöskään salata pelkojani muilta, sillä ne ovat osa minua ja persoonaani.

2020

Arvostelut

Teksti ja kuvat: Julia Rautiainen

Talvi on viherkasveille Suomessa kovaa aikaa. Ei ole valoa eikä lämpöä, ja huoneilma on kuivempaa kuin riisimurot. Joillakin kasveilla on kuitenkin paremmat mahdollisuudet selviytyä Suomen haastavissa olosuhteissa. Arvostelin viisi eri huonekasvia ja tarkastelin, miten ne ovat selviytyneet Suomen talvesta.


Peikonlehti 

Peikonlehdet (Monstera) ovat köynnöskasveja, joita esiintyy luonnonvaraisena Keski- ja Etelä-Amerikan sademetsissä. Jättipeikonlehti on erittäin suosittu huonekasvi siksi, että se on helppohoitoinen ja “instagrammable”, eli visuaalisesti miellyttävä ja kuvauksellinen sosiaalisen median sovelluksia varten. 

Kuitenkin, koska Suomessa ilmasto on hyvin erilainen verrattuna sademetsien ilmastoon, ei peikonlehti välttämättä selviä Suomen talvesta kunnialla. Suurimmat ongelmat ovat liian kuiva huoneilma tai liikakastelu. Tämä peikonlehti kuivatti ainakin kaksikymmentä lehteä talven aikana. Muuten kasvi selvisi kohtuullisella menestyksellä haastavista oloista. Plussaa myös siitä, että peikonlehti tuotti muutaman uuden lehden talven aikana. 

★★★


Palmuvehka 

Palmuvehka (Zamioculcas zamiifolia) on oikea selviytyjä. Tansaniasta kotoisin oleva kasvi selviää varmasti ilmastonmuutoksesta ja koronasta, se selviää kaikesta. Sitä ei haittaa kuiva ilma, valon puute tai vähäinen kastelu. Palmuvehka sen kun kukoistaa: se kasvatti talven aikana jopa kolme uutta vartta. Palmuvehka on oikea toteemieläin, josta kaikkien kannattaa ottaa mallia: se ei vähästä hetkahda! Kasvi on myös suoranainen yllättäjä, sillä se saattaa pysyä muuttumattomana jopa puoli vuotta, ja sitten yhtäkkiä, keskellä pimeintä talvea, pukata ilmoille uuden varren. Mikä jännitysnäytelmä!

★★★★


Hopeaköynnös 

Hopeaköynnös (Scindapsus pictus) kasvaa tämän arvostelun kasveista kovinta tahtia, myös talvella. Pienikin auringonvalon pilkahdus saa kasvin kasvattamaan pitkiä köynnöksiään useita senttejä. Rohkein lonkeroista kasvoi talven aikana kunnioitettavat 30 senttimetriä. Tämä kasvi on palmuvehkan kaltainen, todellinen taistelija. Se antaa anteeksi pienen kastelu-unohduksen, sekä vähäisen valon. Ulkonäöltään kasvi on myös keskivertoa reilusti miellyttävämpi, ainakin itse arvostelijan makuun. Ainoa huoli kasvin suhteen on siinä, mihin sen sijoittaa, sillä köynnösten kasvaessa useiden metrien mittaisiksi ei hopeaköynnökselle välttämättä riitä edes amppeli. 

★★★★★


Orkidea 

Tämän orkidean (Orchidaceae) sielunelämä on minulle täysi mysteeri. Se kasvattaa uusia kukkavarsia aina huonoimmalla mahdollisella hetkellä, eli talvella. Talvella kukkavarsien ylläpitoon ei kuitenkaan riitä tarpeeksi valoa ja energiaa, joten hetken kasvettuaan orkidea alkaa kuivattaa vartta pois. Yksikään uusi varsi ei ole päässyt kasvamaan kymmentä senttimetriä korkeammaksi tässä orkideassa. Sen tahtotilassa on siis vakavia puutteita. Kuitenkin itse lehdet pysyvät vihreinä läpi kesien ja talvien. Jotain positiivista siis. 


Kilpipiilea

Kilpipiilea (Pilea peperomioides), kiinanrahapuu tai lähetyssaarnaajakasvi on alun perin Kiinasta kotoisin oleva kasvi. Se on kohtuullisen anteeksiantavainen kastelu-unohduksille, mutta valo on piilealle tärkeää. Kasvi kuitenkin palkitsee hellää huoltajaa ahkerasti, sillä tarpeeksi vettä ja valoa saadessaan se voi kasvaa hujauksessa pituutta. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua piilean kapea ja ei niin tukeva varsi, joka uhkaa kaatua joka suuntaan. 

Kilpipiilea on myös tehokas lisääntymään, sillä se kasvattaa jatkuvasti juurilleen pikkupiileoita, joista sitä voi jakaa useampaan ruukkuun. Pieniä piilean varsia saattaa kasvaa hyvän hoidon seurauksena niinkin paljon, että niitä ei ole mahdollista (ajallisesti tai rahallisesti) lähteä jakamaan omiin ruukkuihinsa. Tällöin ne kannattaa nyppäistä pois. 

Tämä kilpipiilea selvisi talvesta kohtuullisella menestyksellä, mutta sen yleisilmeessä on parantamisen varaa. Se kellastuttaa ja riiputtaa jatkuvasti alimpia lehtiä, ja antaa vain ylimpien kukoistaa. Samalla se on jatkuvassa kaatumisvaarassa tukikepistä huolimatta. Eforttia on siis laitettu vain puoliteholla.

★★