2019

Fiktio: Valinta

Olet huoneessa, jossa on kaksi ovea. Toisesta ovesta pääset vapauteen ja toisesta joudut vankeuteen. Et tiedä, kumpi sinun pitäisi valita.

Teksti: Aino Hokkanen Kuvitus: Katri Astala

Et muista, miten päädyit sinne. Olit kai kävellyt liian pitkälle, jonkin rajan yli, saapunut kaupungin laidalle ja pudonnut siitä johonkin pehmeään. Viimeiset muistikuvasi kertoivat hiekkatien rapinasta jalkojesi alla, kun kävelit kosteassa syksyisessä yössä. Muistit myös oven. Kahva, josta olit pitänyt kiinni, oli karheaa, hiomatonta puuta. Sellaista, että siitä pelkäsi saavansa tikkuja, jotka tunkeutuisivat ikävästi käsiesi ihoon.

Olit muualla. 

Pimeä, kolkko tila edessäsi vaikutti etenevän pidemmälle kuin saatoit nähdä. Yritit huutaa. Vain kaiku vastasi hieman jäljessä, mutta ei silti pelästyttänyt sinua. Niin synkeältä kuin paikka vaikuttikin, mielesi oli keveä ja huoleton. Tuo outo lempeys kietoutui ympärillesi ja piti sinusta kiinni, kuin joku olisi kuiskannut pimeästä: ei hätää. Seisoskeltuasi siinä hetken yritit katsoa pidemmälle nähdäksesi vilauksen jostain tutusta. Silmien siristely ei kuitenkaan auttanut. Mielesi kepeydestä huolimatta jalkasi olivat jämähtäneet paikoilleen, ne seisoivat kuin kivipatsaat liimattuna kosteaan maahan. Sinua ei  huvittanut selvittää, mitä tuolla pimeydessä odottaisi.

Et olisi halunnut lähteä liikkeelle.

Ennen kuin ehdit kävellä muutamaa metriäkään, edessäsi avautui allas, jossa vesi näytti kirkkaalta ja kutsuvalta. Tuo vesi oli kirpeän turkoosia, sellaista mitä olit nähnyt oman maailmasi valkoisilla hiekkarannoilla. Kauniisti se liplatteli edessäsi ja heijasti valonsa seinille, jotka kiersivät altaan reunoja. Asetuit katselemaan tuota kaunista vettä altaan kivisille reunoille ja huomasit liikettä vedessä. Aika ajoin vedestä pulpahteli esiin pieniä kaloja, jotka ensin nousivat pintaan ja lopulta sukelsivat takaisin kirkkaan veden syövereihin. 

Pienet kalat olivat värikkäitä.

Niiden suomut olivat kirjavia, ja ihailit niiden sulavia liikkeitä. Hetkellisesti jopa rakastuit noihin pieniin olentoihin. Tarkkaillessasi kalojen leikkejä huomasit, että niiden suomuissa näytti olevan jotain tuttua: jotain, joka muistutti sinua siitä maailmasta, josta olit tänne joutunut. Katselit niitä kimaltavia, suorastaan kultaisia kaloja, ja olisit melkein voinut napata niistä yhden ja ottaa sen omaksesi – niin kauniita ne olivat. Kalat olivat kuitenkin liian nopeita. Niiden kultaiset suomut vilisivät silmissäsi, kun ne liikkuivat vedessä ylittäen toisensa vain kohdatakseen kohta uudelleen ja sujahtaakseen taas toistensa ohi. 

Rahaa, sinä ihailit rahaa.

Edelleen kalojen värikkäät suomut mielessäsi kävelit eteenpäin vailla päämäärää, vain kutkuttava uteliaisuus matkassasi. Jonkin, määrittelemättömän ja liian pitkän ajan jälkeen näit pimeän käytävän halki kulkevan valonsäteen. Silmiesi edessä pienet, sirot valokeilat paljastivat edetessään ilmassa leijuvan aineen, joka valossa näytti kimaltelevan kuin ilmassa olisi ollut tähtipölyä.

Saavuttaessasi nuo valokeilat nostit katseesi ylös.  Ylläsi avautui neliön muotoisista laatoista koottu taso, josta saattoi nähdä läpi. Niska vääristyneessä asennossa katsoit hölmistyneenä ylös ja yritit saada selvää siitä, mitä yläpuolellasi, tuon lasikaton toisella puolen, oikein tapahtui. Paljoa et nähnyt, mutta kuulit sitäkin enemmän. Klop, klop, klop. Heidän askeleensa kaikuivat ympärilläsi ja näit, miten nuo kapeat, punaiset piikkikorot etenivät tasaisen varmasti yläpuolellasi osuen aina yksi kerrallaan kirkkaaseen lasiin. Varovaisesti yritit koputtaa, mutta heistä kukaan ei pysähtynyt. Heistä jokainen jatkoi matkaansa yhtä varmasti kuin ennenkin, ja sinä mietit, miten he olivat päässeet tuon lasin yläpuolelle. 

Ehkä he olivat särkeneet sen ja kiivenneet ylös rikkoen itsensä lasin teräviin reunoihin. 

Mietteliäänä jatkoit matkaasi ja saavuit kapeaan käytävään, jonka päässä avautui näkymä johonkin, jota et näin kaukaa saattanut vielä nähdä. Kiire askelissasi kävelit tuon tiiliseinään tehdyn aukon luo ja kurkistit; alapuolellasi avautui huone, jonka seinät jatkuivat silmänkantamattomiin. Keskellä huonetta oli rulettipöytä, joka pyöri silmiesi edessä huimaa vauhtia. Välillä vauhti hiljeni ja pystyit erottamaan pöydässä kieppuvat kuvat. Näit kellotaulun ja lapsia leikkimässä ison talon pihalla. Näit lempikirjasi ja rakkaasi. Näit yöpöytäsi herätyskellon ja unohdetut juoksukenkäsi. Sinulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan tuon valtavan ruletin pysähtymistä, joten jatkoit matkaasi.

Päässäsi pyöri edelleen.

Jo ennen kuin saavut perille, aistit olevasi lähellä valintaa. Kun nuo ovet lopulta seisoivat järkkymättöminä edessäsi, tulevan päätöksen vaikeus sai sinusta otteen. Seisoit ja katselit noita kahta, täysin identtisen samanlaista ovea,  yrittäen epätoivoisesti löytää niistä edes pienen pientä eroavaisuutta. Et erottanut mitään, mikä olisi tehnyt valintaasi yhtään helpommaksi. Päätit siirtyä lähemmäksi, yrittää tunnustella ovien sileää pintaa. Ne molemmat kiilsivät metallin tavoin, ja ne oli maalattu tummanpuhuviksi, lähes mustiksi. Ovien kahvat olivat kylmää terästä, sellaista, johon pakkasella et tohtisi edes koskea. 

Päätös oli vaikea.

Yritit epätoivoisesti tuntea jotain, joka auttaisi sinua päättämään. Vilkaisit taaksesi, mutta siellä ei näkynyt enää mitään. Olit yksin, näiden ovien edessä, valmiina astumaan toisesta ulos, kun vain olisit tiennyt, kummasta sinun oli tarkoitettu astuvan. Etkä edes tiennyt olisiko se tarkoitettua vai puhdasta sattumaa, jos valitsisit oikean oven. Toisaalta olit valmis lähtemään tästä kolkosta luolasta mahdollisimman pian, toisaalta mieltäsi kaihersi päätöksesi seuraukset. Ainoa asia, mistä olit varma, oli se, että molempia ovia et voisi valita. 

Hitaasti painoit kätesi kylmälle kahvalle ja astuit ulos. 

2019

Kihelmöintiä kuiskinnasta

Istut koulunpenkillä, ja opettaja kumartuu viereesi. Hän kuiskuttaa korvasi juuressa, ja lämmin kihelmöivä tunne lähtee kulkemaan päätä ja niskaa pitkin. Kuulostaako tutulta?

Teksti: Pilvi Nikarmaa Kuvitus: N. Loukimo

Edellä kuvailtu tilanne on monelle varhaisin muisto ASMR-kokemuksesta. ASMR (Autonomous Sensory Meridian Response) kuvaa ilmiötä, jossa tietty audiovisuaalinen ärsyke aiheuttaa kihelmöiviä tuntemuksia lähinnä pään ja niskan alueella. Kihelmöintiin liittyy hyvän olon ja rentoutumisen tunteita. Epävirallisesti aivo-orgasmiksi kutsutun reaktion voi aiheuttaa esimerkiksi kuiskaus, hiusten harjaaminen tai naputtelu. Mutta mihin ASMR perustuu, ja millaisia vaikutuksia ilmiöllä voi olla?

Ilmiötä on tutkittu suhteellisen vähän, eikä kihelmöinnille ole löydetty fysiologista selitystä. Reaktion on spekuloitu johtuvan esimerkiksi tietyn ärsykkeen aiheuttamasta pienen pienestä kohtauksesta aivoissa. Niissä harvoissa tutkimuksissa, joita aiheesta on tehty, on kuitenkin löydetty empiiristä tukea väitteille ASMR-videoiden miellyttävistä vaikutuksista. 

Sheffieldin ja Manchester Metropolitan -yliopistojen vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa ASMR-videoita katselleet raportoivat kontrolliryhmää useammin kokemuksia kihelmöinnistä, lisääntyneestä rauhallisuudesta ja toisaalta innostumisesta, vähentyneestä stressistä ja surullisuuden tunteesta. Useimmin reaktion laukaisivat pehmeä puhe, hiuksilla leikkiminen tai niiden harjaaminen, kuiskailu ja läheinen henkilökohtainen huomio. 

Tutkimuksen toisessa osassa havaittiin itseraportoitujen tuntemusten lisäksi myös fysiologisia reaktioita. ASMR-videoita katselleiden syke laski ja ihon sähkönjohtavuus lisääntyi verrokkiryhmään verrattuna. Laskenut syke erottaa ASMR-kokemuksen esimerkiksi musiikin aiheuttamista kylmistä väreistä, joihin liittyy sykkeen kohoaminen.

Toisia ASMR-videot auttavat nukahtamaan, toisille niistä voi olla hetkellistä apua myös masennukseen tai kroonisiin kipuihin. Swansean yliopiston vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa masennusta sairastavat osallistujat raportoivat väliaikaisesta mielialan kohentumisesta ASMR-videoita katseltuaan. Kroonisesta kivusta kärsivät puolestaan kertoivat olotilansa helpottuneen jopa tunneiksi videosession jälkeen.

Kaikkia ei kuitenkaan ole siunattu mahdollisuudella kokea aivo-orgasmi. Toisissa kihelmöiviä hyvänolon tunteita herättävät äänet ovat toisille yhdentekeviä tai jopa vastenmielisiä. Erityisen ikävä kokemus on misofoniasta kärsiville. He ovat neurofysiologisesti herkistyneitä arkipäiväisille äänille ja voivat ajautua raivon partaalle esimerkiksi maiskuttelusta tai rapistelusta. 

Misofonian ja ASMR:n on myös spekuloitu olevan yhteydessä toisiinsa. Swansean yliopiston tutkimuksessa ilmiöillä todetaan olevan selviä yhteneväisyyksiä: molemmissa ihmisen toiminnasta syntyvät äänet synnyttävät automaattisia reaktioita. Tutkimus vihjaa myös, että molemmat ilmiöt voivat olla yhteydessä synestesiaan eli aistien sekoittumiseen. On mahdollista, että ASMR ja misofonia ovat saman spektrin kaksi ääripäätä. Tolkun ihmiseltä molemmat voivat jäädä kokematta.

2019

Suorittamisen syöksykierteessä

Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner

Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla. 

Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta. 

Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.

Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.

Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?

Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.

2019

Yksilönä yksin ilmastonmuutoksessa

Ilmastokeskustelu hallitsee mediatilaa, ja yksilön valinnat ovat syynissä. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n sekä muiden organisaatioiden julkaistessa ajankohtaista dataa ilmaston ja ympäristön kriisiytyvästä tilanteesta paineet muuttaa kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä kasvavat. Tämä tarkoittaa väistämättä ihmisten elintapojen ja kulutustottumusten mukauttamista uuteen pakottavaan tilanteeseen. 

Teksti: Aku Houttu Kuvitus: Martta Kiikeri

Muutoskeskustelu käy kiivaana jopa suurimmissa uutismedioissa. Yksilölle kerrotaan tarinoita vähäpäästöisesti elävistä erakoista sekä ohjeita, kuinka ostaa kestäviä vaatteita ja näin vähentää roskamuodin kulutusta. Tiedostavimmissa kaveriporukoissa ilmapiiri on paheksuva punaisen lihan syöntiä ja erityisesti lentämistä kohtaan. Samalla pitäisi osallistua ilmastomarsseille ja lakkoilla, jotta politiikka muuttuisi.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi. Ei ole ihme, että samaan tapaan kuin työllistyminen ja menestys ovat ihmisestä itsestään kiinni, niin ovat myös ilmastoteot. Ihmiset kuitenkin ahdistuvat epäonnistumisessaan ja kokevat huonoa omatuntoa, kun sortuvat jälleen halvan vaatteen ostoon tai ajan säästämiseen lentomatkalla. Kaikkihan tässä on kiinni yksilöstä, jonka pitäisi olla vahvempi kuin kulutuskulttuuria ylläpitävät rakenteet.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi.

Ilmastokriisin ratkaisussa keskeisessä osassa on päästöjen vähentäminen. Merkittävin osin se täytyy tehdä muuttamalla ruokatottumuksia kasvispohjaiseksi, pääsemällä eroon fossiilisista polttoaineista liikenteessä ja energiantuotannossa sekä vähentämällä edellä mainittujen tarvetta. Lisäksi tarvitaan ehdottomasti myös merkittäviä muutoksia turhan materiaalin kuluttamiseen, mikä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja. Miksi siis kulutamme, vaikka sen tuhoisuus on tiedossa? Miksi yksilö ei pääse eroon kulutuksesta?

Kulutuksesta

Norjalaissyntyinen yhteiskuntatieteilijä Thorstein Veblein tutki ihmisen kulutusta ja sen syitä jo sata vuotta sitten. Hän lähti tekemään vertailua primitiivisten yhteisöjen tavoista koristella kehojaan esimerkiksi erilaisilla ihomaaleilla. Tällä ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta, vaan sitä tehtiin ainoastaan paremman statuksen saavuttamisen ja siitä viestimisen takia. Samoin tavoin nyky-yhteiskunnassa omaa asemaa pyritään osoittamaan kulutuksella. Joko ostetaan merkkivaatteita tai ajetaan luksusautoilla.

Vebleinin eläessä tällaisen luksuksen ostaminen, jota hän kuvaili “kerskakulutukseksi” oli vain varakkaimman eliitin etuoikeus, mutta nykyisin se on laajentunut kattamaan suurta osaa taloudellisesti vauraiden maiden väestöstä. Siksi voidaan puhua halvan pikamuodin “demokratisoivasta” vaikutuksesta, jonka on mahdollistanut vaatetuotanto halvemman työvoiman maissa, joissa päästökriteerit ja ympäristönsuojelunormit ovat huonosti valvottuja tai puuttuvat kokonaan.

Tavallisen kansan matkima eliitti keksii koko ajan uusia tapoja ja pukeutumistyylejä, joiden takia pukeutumistrendit osaltaan muuttuvat ja pikamuotiketjut vaihtavat mallistojaan. Veblenin tutkimuksista johdetut ajatukset eivät kuitenkaan kokonaan selitä kulutuskäyttäytymistä. “Primitiivisten” tapojen lisäksi kulutusta ja kulutustarpeita voidaan lisätä sekä luoda riippumatta toisista ihmisistä. Varsinkin suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä. Tällaisen ajatuksen esitti yhdysvaltalainen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Tämän jälkeen mainonnan merkitys on kasvanut huomattavasti koko maailmassa ja siihen käytettävät rahasummat ovat nousseet tähtitieteellisiksi.

Suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä.

Konsumeristisen kulttuurin ylläpito on yksi keskeisistä syistä ilmastonmuutokseen vaadittavien tekojen viivästymisestä. Ympäröivässä yhteiskunnassa liikkuessa ihminen kohtaa koko ajan kulutukseen kannustavaa mainontaa: metron liukuportaissa, bussin kyljessä ja kadun valotauluilla. Suurista urheilutapahtumista, kuten amerikkalaisen jalkapallon Super Bowlista, pienempiin viihteenkulutuksen muotoihin, kuten elokuvissa käymiseen: mainonnalle altistuu tunneittain.

Ei siis mikään ihme, jos tiedostava kuluttaja kokee suurta ahdistusta ja ristiriitaa arjessaan, kun vähän väliä vilkaistava kännykän näyttö näyttää yhä personoitumpia mainoksia, mutta samalla kulutusta tulisi vähentää. Tämä voi kokonaan estää yksilöä huomaamasta omien tekojensa ilmastovaikutuksia.

Lobbauksesta 

Käyttäytymiseen ja tottumuksiin liittyvän kulttuurin muuttaminen on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä se on lähivuosina? Sinänsä itsestään selvistä ja selkeistä politiikkaratkaisuista joudutaan taistelemaan, vaikka esimerkiksi Suomessa lähestulkoon kaikki poliittiset puolueet ovat sitoutuneet IPCC:n ja laajan tiedeyhteisön suositukseen vähentää päästöjä, jotta ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä 1,5 asteeseen. Kuten lentoverokansalaisaloitteen huima loppukiri 50 000 allekirjoitukseen osoitti, löytyy rajuillekin ratkaisuille tukea. Hyvin usein jotain tapahtuu päätöksentekoprosesissa, joka ei aina vastaa kansan tai tieteellisten tulosten vaatimaa politiikkaa. Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle. Päättäjiin kohdistuva vaikuttaminen ei olisi miljardibisnes, ellei sillä todella kyettäisi vaikuttamaan päätöksentekoon.

Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle.

Lobbaus ei itsessään ole kielteinen ilmiö, vaan monessa tapauksessa parantaa päätöksenteon laatua. Lobbausta tekee myös laajasti eri yhteiskunnan osat liike-elämästä kansalaisjärjestöihin, jolloin eri intressit pääsevät vaikuttamaan. Kuitenkin resursseilla on suuri merkitys siinä, kuinka paljon ja tehokkaasti on mahdollista vaikuttaa. Lobbauksessa korostuvat eri sektorien erot ja se, missä rahaa liikkuu. Monikansalliset suuryritykset hallitsevat usein lobbaustilastoja rahamääräisesti niiltä osin, kun käytetyt summat on listattu ja toiminta on julkista. 

Avoimuuden vuoksi EU ylläpitää avoimuusrekisteriä, missä on lueteltuna eri toimijoita, jotka vaikuttavat sen päätöksentekoon. Sinne on listattu edunvalvontaan käytettävän rahamääriä arvioina. Eroja näkyy, kun tarkastellaan esimerkiksi maailmanlaajuisesti näkyvästi ilmastonmuutosta vastaan taistelevan Greenpeacen käytettyä rahamäärää ja verrataan sitä kahteen suureen kansainväliseen energiayhtiöön, Shelliin ja ExxonMobiliin. Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseen lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen, Shellillä yli 4,5 miljoonaa ja ExxonMobililla lähes 3,5 miljoonaa euroa. Lisäksi on vielä lukuisia muita fossiilisen energia-alan etuja ajavia toimijoita, jolloin yhteenlasketut vertailuluvut ovat huomattavasti suuremmat verrattuna ympäristöjärjestöihin.

Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseensa lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen.

Kuinka laajasti lobbaus sitten voi torpata tarvittavia muutoksia? Globaalia ratkaisua päästöjen vähentämiseen neuvoteltiin kansainvälisessä politiikassa jo 1990-luvulla. EU:ssa tällä hetkellä voimassa oleva päästökauppa on seurausta tästä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös päästövero, jolloin päästäminen olisi ollut yhtä kallista kaikkina hetkinä eikä päästökaupan tapaan vaihtelevaa. Kuitenkin valtioiden välisessä politiikassa Yhdysvaltain puolustamat liike-elämän intressit voittivat, ja syntyi markkinaehtoinen ratkaisu. Saastuttavan teollisuuden intressien voittaminen olivat seurausta lobbauksen onnistumisesta.

Huolimatta konsumeristisen kulttuurin ylläpitämästä mainonnasta tai ilmastomyönteistä poliittista päätöksentekoa sabotoivasta lobbauksesta, on ilmastotekoja tehtävä yksilötasolla nyt. Rakenteet on tiedostettava ja niitä on aktiivisesti muokattava. Koska ilmastonmuutos ei odota, on toimittava joka hetkessä. On kyseessä sitten äänestyspäätös, kulutuksesta karsiminen tai vaikka oman pankkinsa painostaminen ilmastoystävälliseen sijoitustoimintaan.

2019

Kiveen hakattu

Uran valitseminen on yksi ihmiselämän suurimpia päätöksiä. Sitäkin pelottavampaa on alanvaihto. Siihen liittyy monenlaisia tunteita ja stigmoja yhteiskunnassa, jossa päätöstään ei mielellään saisi katua.

Teksti: Rosa Kaimio Kuvat: Maija Harju

Kuusi kymmenestä suomalaisesta työikäisestä on vaihtanut ammattia tai alaa työuransa aikana, kertoo Sitran tutkimus vuodelta 2017. 30 prosenttia on vaihtanut uraansa useammin kuin kerran. Siitä huolimatta ammatinvalinta tuntuu lopulliselta päätökseltä. Alanvaihto ei ole kevyt siirtymä, vaan työläs prosessi täynnä selvittelyjä. Kesken opintojen siihen vaikuttavat ensikertalaiskiintiöt, eikä lisä-opiskeluaikaa myönnetä. Myöhemmin huolena taas on toimeentulo, joka heikkenee opintojen ajaksi.

Työmaailman rakennetta on aina haluttu ohjailla koulutukseen liittyvillä säädöksillä. Nyt kun Suomessa vallitsee pelko huoltosuhteesta ja työvoiman pienuudesta, on opiskelijoita kannustettu uudistuksilla valmistumaan nopeammin. Nämä toimet ovat samalla hankaloittaneet opiskelupaikan vaihtamista. Yhteiskunta ei myöskään tue uudelleenkouluttautumista, sillä opintotukikuukaudet riittävät juuri ja juuri yhden tutkinnon suorittamiseen. Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Vuonna 2016 tulivat voimaan ensikertalaiskiintiöt. Ensisijalla korkeakoulujen hauissa ovat ihmiset, jotka hakevat ensimmäistä opiskelupaikkaansa. Vaikuttaa siltä, että ensikertalaiskiintiö hidastanut opintopolkua. Koska siirtymisen koulutusohjelmasta toiseen pelätään olevan vaikeaa, eivät opiskelijat hae enää kuin suosikkikohteeseensa, johon he haluavat hinnalla millä hyvänsä. Päätöksen tärkeys on kasvanut entisestään, kun pelkona on, että opiskelupaikan vastaanottamisen jälkeen tulevaisuus on kiveen hakattu. 

Suomessa kouluttautumisen kulttuuri ja koulutuksen arvostus kärsivät inflaatiosta. Koulutus tulee hankkia ja mahdollisimman tehokkaasti, mutta vain siksi, että saadaan uusi tehokas pyörä työelämän rattaisiin. Koulutukselta puuttuu itseisarvo: se nähdään vain välineenä ammattiin. 

Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Myös alan vaihtaminen varsinkin myöhemmällä iällä on puhtaan hyötyperäisistä lähtökohdista tapahtuvaa. Suurin osa kouluttautuu uudelleen työttömyyden tai sairauden vuoksi. Kun työelämään ollaan päästy, vaihdetaan ammattia harvoin mielekkyyssyistä. Myöskään ne, jotka vaihtavat ammattia omasta tahdostaan, eivät kouluttaudu huvikseen, vaan työllistymisen varmuus on tärkeä tekijä osana ammatinvaihtoa. Jos taloudellinen vakaus uudessa ammatissa epäilyttää, sitä ei lähdetä opiskelemaan.

Koko rumba asettaa kysymykseen yhteiskuntamme luonteen: miksi maailmassamme on usein käytännössä pakko vaihtaa alaa? Miten voi olla, ettei vuosien kouluttautumisella saa mitään kestävää? Taustalla vaikuttavat esimerkiksi taloudelliset suhdanteet: muun muassa kaupan ja teollisuuden aloilta halutaan siirtyä vakaampiin suuntin.

Vaikuttaa siis siltä, että suuret globaalit ilmiöt, joita kukaan ei voi hallita, määräävät työelämän tarpeet, ja tavallisen ihmisen on ikään kuin vain sopeuduttava. Työtä ei tehdä vain oman selviytymisen vuoksi vaan osana globaalin talouden järjestelmän rattaita. Myös koulutuspolitiikkaa pyritään muokkaamaan työelämän tarpeita vastaavaksi säätelemällä aloituspaikkojen määrää kullakin alalla. Ja kun koko yhteiskunta nojaa työllisyyteen ja veronmaksuun, muutosta tuskin on tulossa, päinvastoin. Ihmisiä yritetään yhä hanakammin ajaa esimerkiksi matemaattisten ja terveydenhoitoalojen pariin, sillä niissä tarvitaan entistä enemmän työntekijöitä. Jossain vaiheessa raja tulee todennäköisesti vastaan: ihmisiä voi ohjata halutulle alalle tiettyyn pisteeseen asti, mutta heidän on pidettävä työstään edes jossain määrin, tai edessä on ennen pitkää onnettomuus tai työuupumus.

Talouden ja työn asemat heijastuvat kulttuuriin, minkä vuoksi alanvaihdon yhteydessä voi joutua kipuilemaan myös identiteetin kanssa: on hylättävä alan palkkataso, työkaverit ja rutiinit. Sen jälkeen vuorossa on hyppy tuntemattomaan. Lisäksi alanvaihtoon liittyy ajatus, että edellisellä alalla on jokin ollut huonosti ja että ihminen on tehnyt virhearvion, mikäli hän joutuu vaihtamaan alaa. Uran muutokseen liittyy paljon terveydellisiä syitä ja työttömyyttä, eikä ihmisiä voi syyttää siitä, etteivät he näitä etukäteen osanneet ennustaa. Alanvaihto tuo mukanaan myös huolen toimeentulosta, sillä tulot laskevat merkittävästi uudelleenkouluttautumisen aikana. Monet tukeutuvat säästöihin tai kumppaniinsa, mutta osa joutuu kamppailemaan sotkuisessa tukiviidakossa.

Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia.

Mielikuva siitä, että alan valinnassa on vain yksi ainut mahdollisuus, tuntuu kuitenkin voimakkaalta. Nuorille korkeakoulujen uudistukset ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunta halua heidän vaihtavan alaa, vaan valmistuvan mahdollisimman nopeasti. Harha-askeliin ei ole varaa. Nuorten suhtautuminen työhön ei kuitenkaan ole suorituskeskeinen. Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia. Työ ei myöskään ole monille nuorille elämän ainoa tavoite, vaan sen ohessa halutaan nähdä maailmaa, harrastaa tai vaikka tehdä vapaaehtoistyötä. Lisäksi harva on yhdelle työpaikalle uskollinen, vaan uudet kokemukset houkuttelevat vaihtamaan työpaikkaa varsinkin nuoruusvuosina. 

Myös opiskelun on tunnuttava merkitykselliseltä ja sillä on oltava itseisarvoa. Oikea ala on kuin kohtalo: kun sen löytää, sen tietää. Tämän tunteen kääntöpuolena on pelko epäröinnistä. Tuntuu, että katumusta ei saisi olla missään vaiheessa opintoja, joten omaa tietä on parempi etsiä vuosia.

Mutta onko yksi ja ainoa ala realistinen ajatus, vai onko unelma-ala pelkkä illuusio? Puolet ihmisistä vaihtaa tällä hetkellä alaa ja neljäsosa suunnittelee sitä. Siis vain vähemmistö löytää itselleen unelma-ammatin, jonka saa pitää. Siitä huolimatta ura näyttäytyy monelle tienä, jolta ei saa eikä voi tehdä syrjähyppyjä.

Kaikesta tästä syntyy loputon ketju: ei ole olemassa mitään takeita siitä, että uusi ala on varma tai että juuri kyseisellä alalla into työskennellä eläkepäiviin asti säilyy. Mutta voiko kukaan lopulta todella tietää, mitä uraltaan haluaa, ennen kuin on valintansa tehnyt? Ihminen ei osaa ennustaa tulevaisuutta, joten urastaan varmatkin saattavat muuttaa mieltään myöhemmin. Tämä ei koske vain ammattia, vaan elämää ylipäänsä. Olisi hyvä voida olla itselleen armollinen valintoja tehdessään.