Olisin halunnut aloittaa tämän palstan kuvauksella jostain kuuluisasta kauhuelokuvasta. Ongelmana on se, etten ole koskaan nähnyt kauhuelokuvaa. Enkä voi ymmärtää, miksi jotkut katsovat niitä vapaaehtoisesti. Miksi ihminen muka nauttisi kauhusta?
Psyko, Hohto, Painajainen Elm Streetillä, Uhrilampaat. Kaikki ovat kauhuelokuvan klassikoita, jotka myivät aikoinaan elokuvasaleja loppuun – ja ovat suosittuja edelleen. Kauhu kiehtoo ihmisiä: esimerkiksi Stephen Kingin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva, Se (2019), keräsi lippuluukuilla yli 300 miljoonan dollarin voitot. Miksi haluamme kokea vapaaehtoisesti kauhun tunnetta?
Kauhun kokeminen koostuu kahdesta eri tunteesta: pelosta ja inhosta. Amerikkalaisen filosofi Noël Carrollin mukaan kauhuelokuvista pitävät ihmiset nauttivat usein näistä tunteista. Tilannetta, jossa henkilö kokee kauhun miellyttävänä, jopa nautinnollisena, kutsutaan kauhun paradoksiksi.
Tarvitsemme pelkoa selviytymisen kannalta: vaaratilanteessa kehomme ja aivomme siirtyvät pakene tai taistele -tilaan, ja monet saattavat nauttia tästä tunteesta suuresti. Aivot vapauttavat adrenaliinia, pulssi nousee, sydämen iskuvoima kasvaa, verisuonet laajenevat. Ilma virtaa paremmin keuhkoihin, adrenaliini lisää voimavaroja hetkellisesti. Uhkatilanteen jälkeen moni kokee itsevarmuutta – minä selvisin! Olen elossa!
Pelon kokeminen voi siis itsessään tuntua miellyttävältä, samoin sen laukeaminen. Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon kertoo, että joidenkin hermojärjestelmä tuntuu suorastaan vaativan tällaisia hätkähdyttäviä impulsseja, joita kauhuelokuvien tuoma pelko saattaa tuottaa.
Lisäksi Carrollin mukaan ihmiset ovat luonteeltaan uteliaita ja haluavat yllättyä, nähdä jotain ennennäkemätöntä. Esimerkiksi kauhuelokuvien hirviöt voivat tuntua kiehtovilta ja saada aikaan tunteen, että niistä haluaa tietää lisää. Samoilla linjoilla on filosofi Murray Smith, jonka mukaan ihmisillä on luonnollinen tapa kiinnostua omituisista ja kauhistuttavista asioista. Tämä selittänee esimerkiksi sitä, miksi Frankensteinin hirviö kiinnostaa edelleen lukijoita ja katsojia ympäri maailmaa.
Tärkeää kauhuelokuvien katsomisessa on kuitenkin tunne siitä, että on turvassa. Ihminen pääsee nauttimaan pakene tai taistele -reaktion hyvistä puolista, kuten adrenaliinista ja dopamiinista, ajatellen kuitenkin, että ”eihän tässä mitään hätää ole”. Kauhuviihde tarjoaa meille mahdollisuuden käsitellä tosielämän tunteita irrallaan todellisen tilanteen peloista, paineista ja vastuista. Tiedämme, ettei ruudulla tapahtuva ole totta, ja pystymme halutessamme esimerkiksi sulkemaan silmämme tai poistumaan elokuvateatterista. Baconin mukaan jotkut saavat kauhuelokuvia katsoessaan vaikutelman tunteiden hallittavuudesta, jolloin keskiössä on omien pelkojen käsittely elokuvan kautta.
Kauhuelokuvat voivat tunteiden käsittelyn lisäksi tarjota myös mahdollisuuden lähentyä muiden ihmisten kanssa. Journal of Personality and Social Psychologyn vuoden 1974 tutkimuksen mukaan yhdessä koettu uhkaava kokemus voi lisätä viehätysvoimaa tai läheisyyttä ihmisten välillä. Olemme pelottavassa tilanteessa haavoittuvaisia, mikä lisää intiimiyttä läsnäolijoiden välillä. Huomaahan sen jo kauhuelokuvaa katsoessa: kun säikähdämme, saatamme tarttua vieruskaveriamme kädestä tai syöksyä hänen syliinsä.
Entäs katsojan näkökulma? Miksi kauhu kiinnostaa? Viestinnän opiskelija Roosa Kontiokari pitää kauhuelokuvista ja yhdistää niiden viehätyksen kavereiden kanssa jaettuun hetkeen. Elokuvat eivät aina ole käsikirjoituksiltaan kovin hyviä, ja pelottavien elementtien yhdistäminen tähän humoristiseen aspektiin luo monenlaisia tunnetiloja. On mukavaa, että ne voi jakaa ystävien kanssa. Kauhuelokuvat voivat olla yhdistäviä kokemuksia, joita kaveriporukat muistelevat myöhemminkin.
Kauhuelokuvien katsomisessa vaikuttaa siis olevan monia positiivisia puolia. Onko silti vaarallista tai epäilyttävää, jos saa kauhuelokuvista mielihyvän tunteita? Baconin mukaan yleisesti ottaen ei, paitsi niissä tilanteissa, joissa ihminen ajautuu sellaisen materiaalin pariin, jonka käsittelyyn hänellä ei ole valmiuksia. Tämän vuoksi elokuvissa käytetäänkin ikärajajärjestelmää. Aikoinaan valtion elokuvatarkastamon yksi sensurointikriteeri oli myös elokuvan oletettu raakuus, mutta siitä on sittemmin luovuttu.
Teksti: Emma Viitanen Kuva: Inka Salminen
