Kansallisen identiteetin häilyvä verho modernismin dystopiassa

Kun jenkkipolitiikan nouseva supertähti, demokraattien progressiivista siipeä edustava edustajainhuoneen nuorin jäsen Alexandria Ocasio-Cortez jakaa Twitterissä (7.2.2020) The New York Timesin Suomen tulevaa perhevapaauudistusta käsittelevän artikkelin, riemu repeää ja taivas halkeaa palasiksi. Ei saatana. Suomi mainittu! TORILLE!

Teksti: Akseli Rouvari Kuvat: Elina Tuominen

Suomalainen mielenlaatu on kummallinen. Kansa, jonka ”I don’t give a fuck” -asenne tiivistyy usein kimiräikkösmäiseen välinpitämättömyyteen, hakee suorastaan maanisesti muiden hyväksyntää ja mehustelee päivätolkulla, kun se noteerataan oman kuplansa ulkopuolella. Suomi mainittu. Mistä ihmeestä tämä jo kansallispiirteeksi – ja itseironiseksi meemiksi – muodostunut tapa kumpuaa? Ja mikä ihme, tai kuka, määrittelee mielenlaatuamme, ja millaisia suomalaisuuden aspekteja heijastelemme sisältämme?

Heti alussa tulisi tietysti määritellä, mitä tarkoitetaan Suomen kansalla, suomalaisuudella, tai suomalaisella asenteella ylipäätään. Eikä se määrittely ole missään nimessä helppoa puuhaa, ainakaan tässä kontekstissa. Tyydytään siis tyypilliseen valtsikalaiseen tapaan toteamaan: sosiaalisia konstruktioita kaikki. Lienee tässä tilanteessa siis mielekkäintä käsitellä aiheita stereotypioiden tasolla näennäisen kaikkivoipaisuuden kusettamisen sijasta. Tässä siis kaksi senttiäni asiasta: suomalaisuus on monimuotoista ja monipuolista. Lopulta se on kuitenkin kapitalistis-nationalistisen järjestelmän luomaa kollektiivista individualismia, kuten kaikkien muidenkin länsimaisten valtioiden identiteetit. Se ei tietenkään ole kategorisesti huono asia, mutta ehkä juuri tämän takia pyrimme tekohengittämään kuvitelmaa siitä, että olisimme suomalaisina jotenkin poikkeuksellisia tai erilaisia. Kylmä fakta on vain se, että ei, me emme ole. Emme yhtään sen erilaisempia kuin Joe Bidenin ainakin viisi kertaa mikrossa lämmitetyt poliittiset, ”freesit” uudistukset, suhteessa Hillary Clintonin vastaaviin ummehtuneisiin raikkauden tuulahduksiin neljä vuotta sitten.

–pyrimme tekohengittämään kuvitelmaa siitä, että olisimme suomalaisina jotenkin poikkeuksellisia tai erilaisia.

Jätetään kuitenkin kulttuurillinen (ja poliittinen) nihilismi sikseen (vaikka kaikki onkin poliittista), ja keskitytään hetki suomalaisuuden kulttuuriin. Ainakin omasta egosentrisestä näkökulmastamme katsottuna on selvää, että suomalaiset ovat erikoinen kansa erikoisella kulttuurilla ja erikoisilla perinteillä varustettuna. Tai ainakin me itse haluamme ajatella niin, ja sitä kautta harrastamme tähän liittyvien stereotypioiden vahvistamista. Meillä on rakkaita perinteitä kuten saappaanheitto ja eukonkanto, mämmi ja sauna, terva ja sukset, Nokia ja northern lights. Suomi tunnetaan myös hevimusiikista, pitkistä ja kauniista talvista (natiivin naurua tähän väliin), huonosta nykymenestyksestä niin urheilussa kuin Euroviisuissa (ennen oli kaikki paremmin!!1!), ja tietenkin Kalevalasta. Kulttuurimme ominaispiirteet sekä perinteet ovat suomalaisille tärkeitä, ja niitä vaalitaan ihan syystä. Mikään ei voita lauantai-illan saunaa, juhannusmökkiä, tai iltapäivälehtien lukemista pääsiäisen aikaan, kun saa todistaa Juha Miedon syövän jo neljättäkymmenettä tuokkosellista mämmiä. Tai mikä parasta: kun pääsee katsomaan sitä oikein suorassa lähetyksessä telkkarista parhaaseen katseluaikaan! (Enbuske, Veitola & Salminen, 13.4.2017)

Toisaalta kun mietitään, mikä on relevantimpaa suomalaisuuden kannalta kuin yksittäiset hassutukset ja perinteet, nousee esille kiistämättä moderni kansallisvaltio kulmakivineen. Voimme varmasti olla ylpeitä huomatessamme, että postmodernia suomalaisuutta edustavat oikeastaan parhaiten arvot ja saavutukset, joiden varaan maamme valtio- ja yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu. Hyvinvointivaltio, maksuton koulutus, sukupuolten välinen tasa-arvo, globaalilla sekä länsimaisellakin mittakaavalla pienet tulo- ja luokkaerot, oikeusvaltio, toimiva demokratia. Muun muassa. Monissa näistä Suomi on usein profiloitunut edelläkävijänä, ja maabrändimme nojaa vahvasti hyvinvoivaan suomalaiseen, maailman onnellisimpaan kansaan ja ”maailman parhaaseen maahan”.

Miksi ihmeessä synkkyys ja pahoinvointi nähdään sisäänpäin suomalaisuuden ytimenä, vaikka paperilla meillä menee niin hyvin niin monilla mittareilla?

Suomalaisuuden brändäys onnellisuuteen ja hyvinvointiin on perisuomalaisen mielenmaiseman stereotypiaan peilaten kiinnostava. Tunnemme perinteisesti paremmin tarinat tuhansien murheiden maasta, jossa kaikki joululaulut kulkevat mollissa ja yhteisiin juhliin mennään murjottamaan, jossa tilastot perheväkivallasta ja miesten itsemurhatilastot ovat huolestuttavan korkeita, ja jossa kokonaisen sukupolven kokemia sotatraumoja on purettu seuraaviin jo 40-luvulta asti. Yritetäänkö tätä stereotyyppistä stigmaa kompensoida pois korostamalla ulospäin suomalaisten hyvinvointia ja sitä, miten meillä kuitenkin on kaikki tosi hyvin?

Toisaalta tilastot eivät valehtele, ja niissä Suomi kiistämättä pärjää aivan helvetin hyvin. YK:n onnellisuusraportti vuonna 2019 paljasti Suomen olevan maailman onnellisin maa jo toista vuotta putkeen ennen Tanskaa, Norjaa ja Islantia – maita, joita usein tunnumme katsovan ihaillen ylöspäin. Entä mitä kaikkea muuta erilaiset indeksit ja arviot osoittavat Suomesta? Suomi on maailman vakain valtio (Fragile States Index 2018), Suomi on maailman vapain maa (Freedom in the World 2018), Suomi on maailman turvallisin maa (The Travel and Tourism Competitiveness Report 2017), Suomessa on maailman paras hallinto (The Legatum Prosperity Index 2018: Finland), ja Suomi on maailman neljänneksi paras maa (The Good Country Index). Nämä siis aivan jäävuoren huippuna lukuisten tunnustusten joukosta.

Ovatko tarinat synkästä ja karusta suomalaisuuden perinteestä siis vain tarinoita, ja negatiiviset stereotypiat todella vain… stereotypioita? Miksi ihmeessä synkkyys ja pahoinvointi nähdään sisäänpäin suomalaisuuden ytimenä, vaikka paperilla meillä menee niin hyvin niin monilla mittareilla? Eivätkö tilastot näytä pahoinvointiamme, vai onko pessimismi sittenkin onnellisuuden avain? Vai onko pessimismi pelkästään luomamme kulttuurillinen kokemus, taas yksi konstruktio?

Ken tietää. Se, mikä on kuitenkin varmaa, on että aiemmin sivuttu suomalainen hyvinvointivaltio on aidosti maailmanlaajuisesti tunnettu ilmiö, johon viitataan esimerkiksi jenkkien poliittisella kentällä säännöllisesti, niin hyvässä kuin pahassa. Demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoitteleva Bernie Sanders on esimerkiksi käyttänyt poliittisten uudistuksiensa, kuten kaikille ilmaisen julkisen terveydenhuollon (Medicare for all), ja maksuttoman koulutuksen referenssinä suomalaista hyvinvointivaltiota ja sen mekanismeja. Erityisesti suomalainen koulutus, terveydenhuolto ja hyvinvointivaltio nähdään maailmalla edistyneinä mekanismeina – utopioina – ja Pohjoismaat yleisesti monien ihanneyhteiskuntina. Toki aina löytyy myös niitä, joille yhteiskuntamme näyttäytyy pikemminkin painajaisena. Vaikka PISA-tulokset laskevat ja koulutuksesta on leikattu massiivisesti viimeisen kahden vaalikauden aikana, suomalainen koulutus ja sen laatu ovat maailmalla laajalti tunnettuja. Ne ovatkin todellisia suomalaisuuden perinteitä, joiden varaan yhteiskuntaamme on rakennettu pitkään, ja joiden arvo tunnustetaan globaalisti sekä lokaalisti, poliittisen kentän laidalta laidalle, toki pienin varauksin. Samaan kategoriaan kuuluvat myös hyvinvointivaltion muut turvaverkot, kuten sosiaaliturva ja lähes maksuton julkinen terveydenhuolto. Muun muassa näistä palikoista rakentuvat moderni suomalaisuus ja modernin suomalaisen yhteiskunnan kruununjalokivet.

Suomalaisten stereotyyppiset toimintatavat ilmenevät varsin usein myös valtion itsensä toiminnassa. Jos suomalaiset nähdään ulkopuolelta katsottaessa usein ujona kansana, joka ei tee itsestään numeroa tai muutenkaan ota vahvasti kantaa suuntaan tai toiseen, voi Suomen valtiosta poliittisessa mielessä sanoa aivan samaa. Juupas-eipäs-kansa, joka kuuluu Euroopan unioniin, mutta ei silti ole valmis ottamaan siellä aktiivista roolia, höpisee ristiriitaisia NATO-optioista, veljeilee milloin Yhdysvaltojen, milloin Venäjän ja milloin Kiinan kanssa. Selkeästi siis tyyppi, joka haluaa miellyttää kaikkia ja olla suututtamatta ketään. Suomi juhlii rooliaan maailman läpinäkyvimpänä valtiona ja demokratian luvattuna maana, mutta rahtaa opportunistisesti pandoja Kiinasta Ähtäriin ja kiillottaa Xi Jinpingin kenkiä kielellään. Sellaista suomettumisen perinnettä, joka elää ja kukoistaa edelleen. On tietenkin totta, että Suomi kokonsa ja maantieteellisen sijaintinsa vuoksi joutuu tekemään kompromisseja. Sopii kuitenkin miettiä, mitkä ovat ne länsimaiset jakamattomat arvot, joiden edistämiseen Suomi haluaa sitoutua globaalisti.

–tämän matkan jälkeen on helppo todeta, että kyllä suomalaisuus jotain tarkoittaa.

Tämän demokratian ja oikeusvaltion ihmemaan historiasta löytyy kyllä muutenkin lievästi sanottuna kyseenalaisia asioita. Lintukotomme muun muassa taisteli Natsi-Saksan lipun alla toisessa maailmansodassa, maatamme hallitsi käytännössä yksinvaltias yli 25 vuoden ajan vuoteen 1982 asti ja homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi vielä vuonna 1971. Suomi on tietysti hyvin eri maa tänä päivänä kuin noina aikoina, mutta nämä seikat osoittavat arvokkaiden ja kauniiden perinteidemme sekä periaatteidemme haurauden. Sitä sopii muistella tänään, kun monet jakamattoman tärkeistä arvoistamme tulevat avoimesti kyseenalaistetuiksi tiettyjen poliittisten tahojen toimesta, ja ovat pahasti vaakalaudalla useissa Euroopan valtioissa.

Nihilismi, pessimismi ja kriittisyys sikseen, tämän matkan jälkeen on helppo todeta, että kyllä suomalaisuus jotain tarkoittaa. Kaikki nämä sosiaaliset konstruktiot, kaikki nämä kuvitellut yhteisöt – ehkä niissä sittenkin on jotain. Koska mitä me olisimmekaan ilman yhteisöjä. Ilman eksistentialismiamme kuvittavia ja historiallista jatkumoamme rakentavia perinteitä, ja ilman sen kaiken mahdollistavaa kattoa, kulttuuria. Ja tämän kaiken merkitys konkretisoituu meille ennen kaikkea, koska, Kjell Westön hienon, modernin suomalaisen klassikkoromaanin päätössanoja siteeraten: ”Voi kuinka työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *