Viisi valhetta Mediasta

“Viestintäala. Kas kun ei feministinen tanssiterapia. Näitä koukutetaan [sic] kortistoon tai hesen kassalle aivan liikaa.” – Anonyymi Nro. 86911673

TEKSTI Vilma Ikola KUVITUS Rosa Lehtokari, Alli Alho ja Iisa Pappi

VUONNA 1970 MAAILMA oli kovin toisenlainen kuin nyt: rööki paloi missä ja milloin vain, lauantaimakkara oli viikonlopun kohokohta ja viimeisen sanan kaikkeen sanoi Kekkonen.

Vuonna 1971 perustettiin Helsingin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden yhdistys Media. Samana vuonna asetettiin autoihin turvavyöpakko, Näsinneula avattiin ja homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin. Hyvä vuosi siis.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Vai ovatko? Tässä viisi väitettä siitä, millaista medialaisuus on ollut ja on.

ENSIMMÄINEN VALHE: WIIO OLI MEDIALAISTEN KAIPAAMA JA RAKASTAMA JOHTOHAHMO

VALTIO-OPIN KYLJESSÄ VÄRJÖTELLYT tiedotusoppi sai oman oppituolinsa 1978, kun viestinnällinen monitoimimies ja ideologinen katujyrä Osmo A. Wiio valittiin professoriksi ja tiedotusopin laitoksen esimieheksi. Näin Media sai bissensä ja hauskansa seuraksi Wiion.

Professorin alkoholimieltymyksistä ei Median arkistoissa ole mainintaa, mutta yksi asia on selvä: Wiiolla ei ollut hauskaa medialaisten kanssa. Tiedekunnalle lähettämässään kirjeessä hän ilmoittaa, ettei tule enää kertomaan mielipiteitään opettajainkokouksissa, joissa Median edustaja on läsnä. Syynä tähän oli Demari ja Kansan Uutiset -lehdissä julkaistu artikkeli, jossa tiedotusopin opetusta puitiin Median edustajan antamien tietojen perusteella.

Vaikka Media oli nuori ja viestiminen nykytilanteeseen verrattuna vaikeaa (tiedekunnan ilmoitustaulu toimi pääsääntöisenä tiedonvälityskanavana), edunvalvontaintoa riitti.

ANNA JOUTSENNIEMI OLI Median puheenjohtaja vuonna 1979. Nykyään Akavan Erityisalojen viestintäpäällikkönä toimiva Joutsenniemi kuvailee Wiion professuurin herättäneen keskustelua ja tilanteen kuohuneen sen verran, että tuore puheenjohtaja meinasi tulla katumapäälle. ”Helsingin ja Tampereen yliopistojen tiedotusopit olivat ideologisesti nokkapokkasilla. Organisaatioviestinnän linja, joka Helsinkiin syntyi, oli ylipäätään silloin vielä melko uusi asia ja sen merkitystä haastettiin”, Joutsenniemi kuvailee vallinnutta ilmapiiriä.

Hän pyrki puheenjohtajana rakentamaan siltaa Wiion ja Median välille. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vaikka Joutsenniemi tuli mainiosti toimeen henkilökunnan, myös Wiion kanssa, vastusti osa opiskelijoista organisaatioviestinnällistä näkökulmaa ja Wiion professuuria vahvasti. Media valitti tiedekunnalle esimerkiksi kuinka ”Tutkintovaatimuksia on yksipuolistettu; mm. kaikki marksilaiset teokset on poistettu ja tilalla ovat lähinnä Usalaiset teokset.”

VÄHITELLEN TILANNE KUITENKIN rauhoittui. Tamperelaisetkin kirjoittivat Medialle kirjeen, jossa ilmoittivat Tampereella olevan “pieni joukko yksinäisyteen kyllästyneitä aineyhdistysihmisiä”, jotka tahtoisivat kuulla, miten medialaiset saavat aikansa kulumaan.

Arkistoista ei löydy tietoa medialaisten vastauksesta. Jotain ajankulua saatiin kuitenkin ainakin tietovihkosista, jotka nimettiin myöhemmin Groteskiksi. Lehden alkutaival oli kuitenkin kivinen.

”Groteski-parkaa on haukuttu suttuiseksi, huonotasoiseksi ja sisällöttömäksi räpyskäksi”, totesi nimimerkki AJ vuonna 1980. Hänestä Groteskilla oli jo silloin hauskuus-, hyöty-, tiedottamis- ja sosiaalinen funktio. Vuosien saatossa rakas Groteski on kasvanut kirjoittajan kuvailemasta ”pienestä kellertävästä lehdestä” muutoksia peruskallion lailla kestäväksi laatujulkaisuksi, mutta funktiomme on yhä sama.

TOINEN VALHE: SOSIAALISET MEDIALAISET OVAT KAIKKIEN KAVEREITA

”PÄÄMÄÄRÄNÄ ON KAIKESTA mahdollisesta kuppikuntaisuudesta irtautuminen”, luki toimintasuunnitelmassa jo vuonna 1982. Tästä ylevästä tavoitteesta huolimatta Medialla on ollut sisäänpäinkääntyneen yhteisön maine. Jonnekin kauppakorkeakoululaisten ja journalistien välimaastoon lokeroitavat viestijät unohdetaan kutsua Journalistiristeilylle ja kauppislaiset ihmettelevät, mikseivät medialaiset tahdo tehdä enemmän yhteistyötä.

Kuppikuntaisuuden taidonnäyte oli tietenkin salainen “kaveriporukka” Median miehet, joiden paljastuminen aiheutti ainejärjestön sisällä kohun. Martta Kallionpää, neljännen vuoden medialainen, kirjoitti Ylioppilaslehdessä Median miesten toiminnasta ja omasta pettymyksestään.

Tasa-arvoisena pidetyn ainejärjestön sisällä toimikin mieskerho, johon kutsuttiin vain miespuolisia medialaisia, jotka olivat jotenkin erityisen “hyviä tyyppejä”.

MEDIAN MIESTEN PALJASTUMINEN aiheutti odotetusti pienen kriisin ainejärjestön sisällä. Yhteisössä, jonka ongelmana ovat enemmänkin naisvaltaisuudesta johtuvat stereotypiat, mieskerho oli yllätys. Median miehet ei toiminut Media ry:n alaisuudessa eikä hallitus ollut edes tietoinen sen olemassaolosta. Silti oli selvää, että ryhmän jäseniä yhdistävät tekijät olivat juuri sukupuoli ja järjestön jäsenyys. Ryhmän tarpeellisuutta perusteltiin esimerkiksi miesten vähäisyydellä viestinnän alalla.

Media julkaisi kannanoton, jossa se irtisanoutui Median miesten toiminnasta ja korosti ainejärjestön olevan mainio paikka saada ystäviä ja vaalia jo olemassa olevia ystävyyssuhteita.

Vuoden 2018 puheenjohtaja Emma Viitanen on kuitenkin iloinen tavasta, jolla asiaa käsiteltiin järjestön sisällä. ”Ei tullut sellaista puolesta-vastaan-huutelua, vaan keskustelu oli kunnioittavaa”, hän kuvailee. Jäsenet olivat pettyneitä ja osin järkyttyneitäkin. Miten tämä kaikki oli tapahtunut aivan silmiemme alla? Oliko ryhmä jotenkin Median “eliittiä”? Miksei Media ry riittänyt?

KOLMAS VALHE: MEDIALAISET TIETÄVÄT MITÄ HALUAVAT JA OVAT AINA OLLEET ARVOSTETTU OSA YHTEISÖÄÄN

VIESTINTÄ ON PÄÄAINEENA niin epämääräinen, että edes kaikki opiskelemaan hakeneet eivät tiedä mihin ovat ryhtyneet. ”Miksi viestintä edes on yliopistossa?”, kysyi eräs hakija pääsykoebileissä. Kummallinen kysymys ihmiseltä, joka on oletettavasti viettänyt satoja tunteja pääsykoekirjan parissa.

Syitä pyrkiä opiskelemaan viestintää on toki yhtä monta kuin hakijoitakin. Joku haluaa viestintäkonsultiksi, toinen toimittajaksi ja kolmas ei oikein tiedä vielä, mutta on kiinnostunut viestinnästä sen omnipresentin luonteen vuoksi. Koska valtio-opin ja viestinnän yhdistyminen on vielä suhteellisen tuore muutos, tietynasteinen hämmennys on toki ymmärrettävääkin.

Medialaisia yhdistää kuitenkin viestintää kohtaan tunnetun palavan rakkauden lisäksi myös stereotypioiden taakka.

ENNEN ISOA PYÖRÄÄ viestinnän opiskelijoista suurin osa oli tilastoidusti naisia. Stereotypiat olivat sen mukaisia: medialaisia pidettiin pinnallisena, läppäriensä ja take away -kahviensa taakse piiloutuvana laumana tai vaihtoehtoisesti mukasyvällisinä raivofeministeinä. Medialaiset ovat kuitenkin niin vetovoimaisia, että kelpaavat Cheekin elämäkertaelokuvaankin. Ylimielisiksi viettelyksen kohteiksi.

Stereotypiat kertovat enemmän yhteiskunnastamme kun medialaisista. Tätä todistaa sekin, että siinä missä vuoden 2016 fuksit joutuivat vielä kohtaamaan ennakkoluuloja suhteellisen usein, ei politiikan ja viestinnän opiskelijoihin näytä kohdistuvan samanlaisia oletuksia. Valtio-oppi ja miesoletettujen suurempi määrä koulutusohjelmassa näyttäisi tuoneen akateemista uskottavuutta.

Ylioppilaat, etenkin valtiotieteellisen tiedekunnan, tapaavat esiintyä yhteiskunnan Tulenkantajina, keskustelukulttuurin ja edistyksen tukipilareina. Silti medialaisia koskevat stereotypiat ovat kuin suoraan Yleinen ja mielikuvitukseton seksismi for dummies -oppaasta. Stereotypioita ja alansa kyseenalaistamista vastaan taisteleminen ei ole ainakaan saanut järjestöä avautumaan ulkopuolisille, vaan ennemminkin luonut toiseutta ja me vastaan muut -asetelman. Kun olemassaoloaan joutuu perustelemaan ulkomaailmalle jatkuvasti, ei aikaa ja energiaa juuri jää muuhun.

NELJÄS VALHE: MEDIALAISET SUORASTAAN REVITÄÄN HYVIIN TÖIHIN

LAULUSSA TODETAAN VALTIOTIETEELLISEN tiedekunnan postinumeron (00170) olevan yhdentekevä, sillä opiskelijasta tulee kuitenkin joku hiton poliitikko, joka päätyy kortistoon. Medialaiset ovat tottuneet kuulemaan alumniensa sankaritarinoita, joissa töihin on revitty kesken opintojen. Valmistuminen ei olekaan pakollista, sillä luja osaaminen korvaa puuttuvan gradun. Työelämään tuntuu olevan kamala kiire. Kilpailu on kovaa ja tarve todistella omaa osaamista ja turvata tulevaisuutensa suuri.

Jos medialainen onkin pelätty ideologioita puhkuva vihervasemmistolaismädättäjä, karsiutuvat turhat luulot edistyksestä ja kehityksen mahdollisuudesta viimeistään työelämässä. ”Mä tiedän kokemuksesta, että kun nuoret ihmiset tulee tälle alalle; ne on täynnä omaa idealismiaan. Mutta kun ne on tällä alalla vähän aikaa ollu niin kyllä idealismit karisee. Ei työmarkkinaelämässä tee idealismilla yhtään mitään.” kirjoitti Tero Hautala muinoin Groteskissa pomonsa todenneen hänelle alan liiton työharjoittelussa.

Yle aloitti kesätoimittajahakunsa lokakuussa. Hakemuksen ja videohaastattelun jälkeen jatkoon päässeet saivat osallistua puoli päivää kestävään rekrytointipäivään, johon sisältyi muun muassa ryhmähaastattelu. Millä muulla alalla kolmen kuukauden määräaikaista työsuhdetta haetaan yli puoli vuotta aiemmin ja kulutetaan hakuprosessiin työpäivän verran aikaa?

Viestinnän alallakaan tilanne ei ole erityisen valoisa. Viime vuonna eräs helsinkiläinen viestintätoimisto kyykytti harjoittelijaa ja muun muassa asensi videokameran hänen työpistelleen. Sairaslomaa ei herunut, sillä ”kaikkien muidenkin on vähän venyttävä”. Harjoittelujakso jäi opiskelijalta kesken.

Finnair haki vuonna 2016 viestintäharjoittelijaa. Palkka: lounas ja käyttöoikeus yhtiön kuntosaliin. Ja tietysti sitä kuuluisaa kokemusta ja näkyvyyttä.

VIITANEN KOROSTAA TYÖELÄMÄÄN tutustuttamisen olevan edunvalvonnan ohella Median tärkeimpiä tehtäviä. ”Opinnoissamme ei ole kovinkaan paljoa käytännönläheisyyttä, joten on todella tärkeää käydä tutustumassa mahdollisiin tuleviin työpaikkoihin ja päästä kokeilemaan esimerkiksi case-työskentelyä”, hän pohtii. ”Kaiken sen ’Mitä mä nyt haluisin opiskella täällä’ -pohdinnan keskellä on hyvä nähdä työelämää monipuolisesti.”

Teoreettisen tiedekunnan teoreettinen koulutusohjelma jättää paljon opiskelijan oman aktiivisuuden varaan. Tällä hetkellä ainejärjestö pyrkii paikkaamaan käytännön osaamiseen jääviä aukkoja. Täysin puolueettomasti voidaan todeta esimerkiksi Groteskin tarjoavan journalistin urasta haaveileville sitä kuuluisaa substanssiosaamista. Huhujen mukaan ainejärjestön yrityssuhdevastaavat ovat työmarkkinoilla yhtä kuumaa valuuttaa kuin salaa saastutetulla tietokoneella louhitut bitcoinit.

VIIDES VALHE: OPISKELIJAT OVAT ULALLA, MUTTA YLIOPISTON PUOLELLA KAIKKI ON HYVIN

YLIOPISTON TAVOITE EI ole tehdä medialaisista valmiita, tietyn alan ammattilaisia, vaan asiantuntijoita. Mutta mikä on todellinen asiantuntijuuden tunteen taso, kun Twitter-mainoksetkin jauhavat kenen tahansa voivan muuttua SoMe Tohtorixxi suunnilleen viikon nettikurssilla? Henkilökohtaisen joukkoviestinnän maailmassa jokainen on oman elämänsä viestintäasiantuntija ja jokainen, joka on joskus avannut JSN:n sivut, tietää journalismista kaiken.

Lähes kaksi vuotta Ison Pyörän pyörähtämisen jälkeen kaikki on yhä levällään. Rahaa ei ole sen paremmin tiedekunnilla kuin opiskelijoillakaan. Vanhan tutkinto-ohjelman mukaan opiskelevat manaavat muuttuneita kurssisisältöjä ja yleistä kaaosta.

HENKILÖKUNTAKIN ON TIUKILLA uusien koulutusohjelmien etsiessä yhä muotoaan. Tämä näkyy jo siinä, että Yhteiskuntateoriat-kurssin korvauduttua Johdatuksella politiikan ja organisaatioiden tutkimukseen luki diojen alareunassa ”Johdatus valtio-oppiin”. Kursseja on kursittu kokoon kovalla tahdilla samaan aikaan kun opiskelijat ovat ruuhkauttaneet opiskelijapalvelut.

Yliopiston sisäisessä raportissa koulutusohjelman henkilökunta kuvailee tilannetta vaikeaksi. Politiikan ja viestinnän yksikkö suoltaa ulos 27 % tiedekunnan maisteritutkinnoista, vaikka sen opetushenkilökunta on vain 16 % tiedekunnan kokonaismäärästä. Tämä on selkeästi tärkeää, sillä se mainitaan raportissa kahdesti. Opetustyö vie resursseja tutkimukselta. Yksiköllä sujuu kuitenkin verrattain hyvin. Raportissa mainitaan esimerkiksi Median entinen puheenjohtaja Anu Kantola, joka pitää oppiaineen profiilia korkealla.

Tunnelma on silti raskas. Yliopiston sisäiset uudelleenjärjestelyt, irtisanomiset ja Iso Pyörä ovat aiheuttaneet stressiä, epävarmuuden tunnetta, lisänneet tutkijoiden hallinnollisia tehtäviä ja kylväneet epäluottamusta johtoa kohtaan. Raportissa on silti jotain lohdullistakin: opiskelijat eivät selkeästi ole ainoita, jotka tuntevat jääneensä pyörän alle.

LOPPUTULOS

”NÄYTTÄÄ SIIS SILTÄ, että Tiedotusoppi jatkaa kaikkine epäkohtineen samoilla linjoilla aiottujen muutosten törmätessä joko määrärahojen puutteeseen tai yleisesti ottaen koko järjestelmän joustamattomuuteen — siitäkin huolimatta, että aineesta hyvää vauhtia on tulossa yksi suosituimmista aineista Valtiotieteellisessä tiedekunnassa”, Tero Hautala pohti tilannetta Groteskissa viime vuosituhannella.

Maailma on muuttunut, niin myös Media. Edustettava tutkinto on muuttunut tiedotusopin sivuaineesta omaksi pääaineekseen ja takaisin valtio-opin pariksi. Lokaa tulee niskaan välillä yhteisön, välillä yliopiston suunnalta. Työelämän ehdot muuttuvat, ala muuttuu. Minkään pysyvyyteen ei voi luottaa. Varmaa on vain ainejärjestön perustehtävä: opiskelijoiden etujen valvominen ja heidän jaksamisestaan huolehtiminen. Ja bisse ja hauska.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *