Tappioiden urheilukansa

Selittelyt, häviöt, epäonni, tuska. Suomalaista urheilukulttuuria tuntuu riivaavan tänä päivänä krooninen menestymättömyyden kirous. Olemme ajautuneet keskelle negatiivisuuden ja epätoivon noidankehää vailla keinoja vapautua. Voiko urheiluhistoria tarjota selityksiä ilmiölle, ja millaisena urheilujournalismin ammattilainen näkee tilanteen?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVA Tuomas Heikkilä

Viime vuosina ei ole voinut välttyä uutisoinnilta, jossa käsitellään suomalaisen huippu-urheilun alennustilaa ja urheilijoiden epäonnistumisia, pahimpina esimerkkeinä Rion 2016 kesäolympialaisten mahalasku tai Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen Huuhkajien voitoton vuosi 2016. Tilanne vaikuttaa siis poikkeukselliselta, mutta onko se todellisuudessa sitä?

Urheiluhistoriaa tutkimalla voidaan huomata, että Suomi on perinteisesti menestynyt todella hyvin pieneen kokoonsa nähden, mutta siitäkin huolimatta saavutuksia värittävät lukuisat katkerat ja uskomattomilta kuulostavat tappiot, ja puhdas epäonni.

Ehkä parhaiten suomalaisen urheilun tappiomielialan syntykokemuksia tiivistää hiihtäjä Juha Miedon sattumus Yhdysvalloissa järjestetyissä vuoden 1980 Lake Placidin talviolympialaisissa. Mieto hävisi kisojen aikana järjestetyssä 15 kilometrin kisassa kultamitalin yhden ainoan sadasosasekunnin erolla ruotsalaiseen Thomas Wassbergiin. Jälkeenpäin on toteutettu laskelmia, joiden mukaan Mieto olisi voittanut kisan ilman kuuluisan partansa aiheuttamaa ilmanvastusta. Uskomattoman tapahtuman huipentaa vielä se, että kyseisen kisan jälkeen hiihdossa lopetettiin sadasosasekuntien laskeminen ja siirryttiin ainoastaan kymmenyksiin. Uusien sääntöjen mukaan kulta olisi siis jaettu ja Mieto muistettaisiin voittajana ikuisen häviäjän sijaan.

Vastaavia häviämiskokemuksia löytyy historiasta useita, esimerkiksi Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen arvokisafinaalitilasto: 11 hävittyä ja 2 voitettua ottelua. Voidaan myös miettiä useita ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräiseltä viimeisellä ampumapaikalla karanneita arvokisamitaleita, jopa kultia. Myös kuningaskotkan, mäkihyppääjä Janne Ahosen epäonni on tunnettua: häneltä puuttuu henkilökohtainen olympiamitali, mutta neljänsiä sijoja hyvin niukoin piste-eroin on siunaantunut kolme.

Suomalaista urheilua vaivaavan tappiomielialan olemassaololle löytyy siis evidenssiä. Miten todellinen tämä ilmiö realistisesti ajateltuna on? Pitkän linjan urheilujournalisti, Helsingin Yliopistossa viestintää opiskellut Riku Riihilahti näkee ilmiön syyt pikemminkin muissa kuin urheilullisissa seikoissa: “Kyse on ehkä enemmänkin siitä, mitä halutaan muistaa. Miksi mietitään sitä, miten vähällä ollaan hävitty eikä sitä, että olympiahopea itsessään on loistava saavutus, kuten esimerkiksi Miedon tapauksessa.”

Riihilahti toteaa mediassa osittain vallitsevan negatiivisuuden kulttuurin vaikuttavan urheilijoihin ja penkkiurheilijoiden suhtautumiseen urheilutuloksiin: “Urheiluun liittyvä mediakenttä on laajentunut huomattavasti. Mielipiteiden kirjo on tänä päivänä paljon suurempi kuin ennen, kun periaatteessa jokaisella on mahdollisuus esittää omansa. Se aiheuttaa myös mielipiteiden polarisoitumista: joko urheilijalla meni hemmetin hyvin tai sitten hän on floppi.” Hänen mukaansa urheilussa on nähtävissä sama ilmiö kuin esimerkiksi Euroviisuissa tai vaaleissa: “Mennään helposti tunne edellä tilannetta realistisesti analysoimatta.”

Toisaalta Riihilahti näkee, että lähes koko 1900-luvun ajan jatkuneiden menestysvuosien jälkeen on ainoastaan loogista, ettei mitalisade vastaa aiempaa. “Olemme tottuneet menestymään hyvin näin pieneksi kansaksi. Aiemmin voittoja tuli niin paljon enemmän kuin tilastollisesti pitäisi, ettei sille tasolle vaan voi päästä enää.” Vaikka häviäminen onkin siis luonnonlaki, yksittäisistä epäonnistumisten kierteistä voi olla vaikeaa irtautua. Riihilahti toteaa vuoden 2001 Lahden hiihdon MM-kisojen dopingskandaalin jälkeisen ajan ja miesten jalkapallomaajoukkueen viime vuosien osoittavan, kuinka vaikeaa siitä alhosta on nousta: “Negatiivisuutta tukevaa mielikuvaa taotaan joka tuutista.”

Selityksiä tähän urheilukulttuuria ympäröivään negatiivisuuteen tai itse menestymättömyyteen voidaan lähteä hakemaan suomalaisesta mielenlaadusta itsestään. Se voi ilmentyä urheilijoissa ja urheilua ympäröivässä julkisuudessa tappiomielialana, skeptisyytenä tai turhana vaatimattomuutena – ei uskalleta uskoa omiin mahdollisuuksiin. Menestyksestä huolimatta Suomi on perinteisesti ollut mielenmaisemaltaan häviäjien ja tiukkojen tappioiden kansa, kuten myös Riihilahti toteaa. Hänen mukaansa suomalainen mentaliteetti näkyy muun muassa siinä, että usein voitettaessakin pyydellään anteeksi: “Ehkä siihen liittyy lajikateutta ja tarvetta vähätellä omaa suoritusta.”

Suomalainen mielenlaatu saattaa siis itsessään olla se kirous, joka vaivaa huippu-urheilua ja sitä ympäröivää kulttuuria. Ajatus tuntuu loogiselta verrattaessa esimerkiksi ruotsalaiseen positiivis-optimistiseen mielenlaatuun, ja heidän kykyynsä kääntää tiukat tilanteet voitokseen, kuten Wassbergin tapauksessa.

Mielenlaatuja syvemmin tarkastelemalla löydetään myös selitys sille, mikä erottaa suomalaisurheilijoista ne yksilöt, jotka ovat kyenneet voittamaan. Menestyjillä on yksi merkittävä yhdistävä tekijä: se ei ole epäonnistumisten ja epäonnisten sattumusten puute, vaan kyky nousta niistä ylös entistä vahvempana. Miten esimerkiksi hiihtäjä Iivo Niskanen reagoi menetettyään parisprintin maailmanmestaruuden Lahden 2017 kotikisoissa loppusuoralla, norjalaisen Emil Iversenin tekemän virheen seurauksena? Voitti tästä sisuuntuneena sensaatiomaisesti perinteisen 15 kilometrin maailmanmestaruuden kolme päivää myöhemmin. Tai lannistuiko Marja-Liisa Kirvesniemi 1980–luvun alussa, kun media ja suomalaiset urheilufanit leimasivat hänet ikuiseksi arvokisaepäonnistujaksi? Ei, vaan toi seuraavista olympialaisista tuliaisiksi kolme henkilökohtaista kultamitalia.

Riihilahti näkeekin, että nykyisten ja tulevien huippu-urheilusukupolvien näkymät ovat tässä mielessä valoisat. “Itse urheilulliset valmiudet eivät ole muuttuneet mihinkään, mutta valmius menestyä, käyttää tilaisuus hyväkseen ja päästä lähelle omaa maksimia ovat kasvaneet”, hän toteaa. Riihilahden mukaan se näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkueissa: “Kun nykyään mennään kolmanteen erään 2-1 tilanteessa, niin koko joukkue uskoo että kyllä me tämä voitetaan. Ajatus siitä, että tappion pelko on suurempi kuin voiton mahdollisuus, on väistynyt.” Näyttää siis siltä, että uudet sukupolvet voivat murtaa suomalaisen mielenlaadun kautta urheilukulttuurin ympärille muodostuneen kirouksen.

Urheilukirous itsessään on siis tavalla tai toisella läsnä suomalaisessa mielenlaadussa ja urheilua ympäröivässä pessimismin kulttuurissa. Sen uhmaamiseen tarvitaankin jotain poikkeuksellista, sitä ylimääräistä henkistä latausta joka erottaa voittajat häviäjistä, sitä sisua, minkä Niskanen ja Kirvesniemi onnistuivat kaivamaan itsestään. Suomalaiset penkkiurheilijat voivat kuitenkin nukkua yönsä rauhassa uusien, henkisesti vahvojen huippu-urheilijasukupolvien astuessa estradille. Vaikka häviäminen onkin luonnonlaki, on Suomella tulevaisuudessa taas kaikki mahdollisuudet kääntää todennäköisyydet puolelleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *