Ctrl + Shift + 8 / Cmd + 8. Kurkista visuaalisen viestinnän helman alle.

TEKSTI Tuomas Heikkilä

Alussa oli ihmiskämmen, neljä sormea ja peukalo. Shamaani veti keuhkonsa täyteen punamultaa, ja puhalsi sen tasaisena virtana kallion seinämää vasten painetulle kädelleen. Sapluunan ympärille syttyi hehkuva väri, keskellä kuin negatiivina muinaisihmisen ojennetut sormet.

Shamaani ei osannut kirjoittaa. Eikä hän liioin koskaan tapaisi ketään, joka osaisi. Silti maailman ensimmäinen merkki avautuu nykytulkitsijalle selkeänä. Minä olin täällä.

Yllä olevan tarinan kertoi läänintaiteilija Tero Karvinen Ylen Aristoteleen kantapäässä. Nuorena graffitimaalarina Karvinen vaikuttui suuresti Lascaux’n luolamaalauksista nykyisessä Lounais-Ranskassa. Samanlaisia yli 30 000 vuotta vanhoja kädenjälkiä on löydetty kaikkialta maailmasta, myös Tampereen seudulta, jossa taiteilija alkoi monistaa omaa tägiään astetta nykyaikaisemmalla aerosolilla.

Jos kuvakirjoitus osoittautuikin luultua pitkäikäisemmäksi (lisää emojeista hetken kuluttua) Cro Magnonin ihmisen ja pirkanmaalaisen välissä tehtiin eräs toinen merkittävä keksintö: länsimaiset aakkoset, jotka foinikialaiset kauppiaat toivat kreikkalaisille tuliaisinaan suunnilleen 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Samoihin aikoihin lännempänä eräs latiumlainen paimentolaiskansa kyhäsi kokoon oman viritelmänsä ympäröivien heimojen merkistöstä. Niistä kehittyneet roomalaisten 21 kirjainta osoittautuivat varsinaiseksi hittituotteeksi, jota kaiverrutettiin eri muodoissaan riemukaariin, asiakirjoihin ja usein huumorilla jonkin hyväksi havaitun juottolan tai ilotalon seinille.

Käsiala erikoistui. Oppineet kävivät kirjeenvaihtoa nopeammalla kursiivilla, kaupankäynti ja vessakirjoittelu toteutettiin vaatimattomimmilla harakanvarpailla. Nykylukijalle 2000 vuotta vanha käsikirjoitus on jossain määrin takaperoinen ja käsittämätön: B näyttää A:lta eikä G juuri miltään. Mutta on joukossa paljon tuttuakin – kaaria, varsia, silmukoita ja päätteitä. Inhimillisyyttä, yksilöllisyyttä ja liikettä, jota marmorilaatoista saa turhaan hakea.

Vasta keskiajalla kirjoitus alettiin ottaa vakavasti, antiikissa kun kirjoitetulla sanalla ei ollut juurikaan itseisarvoa. Paraskin kirjallisuus tehtiin resitoitavaksi ja musisoitavaksi, levikistä ja kopiomääristä välittämättä.

Luostarietiikka käänsi asetelman päälaelleen: klassikkojen muisteleminen ja tiedon välittäminen nousi arvoksi sinänsä. Munkkien tuotekehittelyn huipentuma oli Kaarle Suuren katedraalikouluissa 8. vuosisadalla vekkulisti nimetty karolinginen minuskeli, jokaisen itseään kunnioittavan kirjurin valinta aina kirjapainotaidon keksimiseen asti. Ja vielä pitkään Gutenbergin jälkeenkin käsin kirjoittaminen kukoisti, oli kyse sitten Yhdysvaltain itsenäistymisjulistuksesta tai vanhempiesi lemmenkirjeistä.

Sitten tulivat kirjoituskoneet. Notepad. Word. Ja World Wide Web.

Maaliskuussa Suomen kouluissa järjestettiin ensimmäiset sähköiset ylioppilaskirjoitukset. Ensi kertaa kynän ja paperin sijaan kokelaat vastasivat QWERTY-näppäimistöillä, omilla tekstieditoreillaan ja käyttöjärjestelmillään. Psykologian, filosofian, saksan, ranskan, yhteiskuntaopin ja maantiedon kokeiden jälkeen YTL aikoo sähköistää tutkinnon vaiheittain kevääseen 2019 mennessä. On luontevaa olettaa, että toisen asteen oppilaitosten valintakokeet seuraavat perässä.

Lukioiden digiloikkaan verrattuna uusi, vuonna 2015 alakouluissa käyttöön otettu ja radikaalisti sidosteeton mallikirjoitus (entinen tyyppikirjoitus, entinen kauno) tuntuu yhtäkkiä uudistuksena aivan samantekevältä. Kansalaistaidolta, jolla tuskin on kummoistakaan käyttöä, kun ekaluokkalaiset aikanaan lopettelevat omaa oppipolkuaan. Vai milloin itse viimeksi jouduit tilanteeseen, jossa jouduit kirjoittamaan mitään muuta kuin allekirjoituksesi?

Vaikka tietokonevälitteinen, kokonaan digitaalinen kirjoittaminen on tehnyt tuloaan aina ircistä, MuroBBS:stä, galtsusta ja Nokian kolme-kaks-kympin tekstareista lähtien, tiedämme siitä vielä melko vähän. Kuten onko viestipalveluissa oma ”äänemme” kirjoitusta vai puhetta? Vai molempia? Ikään kuin kaunokirjallisuuden repliikkejä, joissa vokaaleja ”pidentämällä” merkitään mietteliäisyyttä ja caps lockeilla järkytystä?

Juuri nyt jonkun abin päätä vaivaa filosofisemman pohdiskelun sijaan todennäköisesti se, että yhtäkkiä yhdentekevän helppoja kirjoitusmerkkejä varten on opeteltava vaivalloisia näppäinyhdistelmiä. Sellaisia kuin ajatusviiva (Unicode 2014 eli Alt-plus-nolla-yks-viis-nolla) tai astemerkki (U+00B0, Alt-plus-kaks-neljä-kasi).

Hämmentävää kyllä, samalla vaivalla voi yhtäkkiä ”piirtää” virheettömästi kolme vuosituhatta vanhan, asiantuntijoillekin käsittämättömän mykeneläisen kuvamerkin (U+10600–U+1077F) tai meemin, joka tarkoittaa suunnilleen ”koitahan elää sen kanssa” (U+1F60E). U+1F31A merkityksen voit googletta itse.

Tikku-ukkoja ja ripsipiirakoita on toki piirrelty koevastauksiin maailman sivu, mutta ajatusleikki kertoo jotain oleellista fonttipohjaisen kirjoituksen seurauksista. Kun kaikki se, mitä tästä lähin kirjoitat ”näyttää” täsmälleen samanlaiselta kuin viereisen kynäilijän ajatukset, miten tunnistaa toisen käsiala toisesta? Digitaalisuus demokratisoi kirjoituksemme muodon, mutta miten se vaikuttaa minäkuvaamme?

Ehdotan, että jatkossa teemme eroa toisiimme uusilla tavoilla. Päätämme, kirjoitammeko sanan väärin oikeinkirjoitusohjelmasta huolimatta (mahollisesti) tai vahvistammeko puheen seassa viljelmiämme maneerejamme (saleen niin). Minkävärisiä sydämiä lähetämme, lopetammeko viestimme pisteeseen, kirjoitammeko pitkästi vai tipoitellen, lyhenteillä vai ilman… Näin muotoiltuna käsiala alkaa kuulostaa melko tavalla jännittävämmältä kuin se, teemmekö D:hen silmukan tai kuinka oudolta R:mme näyttää. Huomio kääntyy piirretystä jäljestä sen sisältöön.

Kynä jää hiljalleen museonhyllylle herättämään mielenkiintoa helmitaulun ja kirjoituskoneen viereen. Mutta käsiala ei kuole.

Uusi kämmenenjälkemme on digitaalinen.

Tuomas Heikkilä on Groteskin AD, viestijä ja sukupolvien saatossa elimistöön kertyneen humanismin tulos. Hän tutki latinan ja Rooman kirjallisuuden opinnäytetyössään peruuttamattomia kirjoitusvirheitä, joita keskiaikaiset kirjurit tekivät Lucretiuksen käsikirjoituksiin, erityisesti säkeessä 4,1026. Sedät hei, se on †poti†.