Diagnoosipakko

Missä menee raja tavallisen väsymyksen ja mielenterveyden häiriön välillä? Kuka sen määrittelee? Psykiatriassa on käytössä periaate, jonka mukaan hoidon edellytyksenä on diagnoosi.

TEKSTI JA KUVAT Roosa Savo

Katri tajusi yhtenä päivänä, ettei hän yksinkertaisesti pysy enää arjen tahdissa.
Mielessä pyörivät entisen parisuhteen ongelmat ja yliopistoelämän kiireen keskellä kokonaisuus tuntui liian rankalta. Ystävä kehotti häntä hakemaan apua, jolloin Katri soitti YTHS:lle ja pääsi puhumaan terveydenhoitajan kanssa. Avun saaminen ei
kuitenkaan sujunut heti niin hyvin kuin olisi voinut toivoa.

”Minun piti kertoa juurta jaksaen ongelmistani ennen kuin läpäisin seulan ja sain soittoajan mielenterveyspuolelta”, Katri kertoo. Kun hän sai terveydenhoitajan langan päähän, tämä ensin naureskeli Katrin ongelmille. Seuraavaksi Katri sai kuitenkin soittoajan psykiatrille, jonka soitto oli neutraali ja asiantunteva.

“Silloin koin, että minun ongelmani ovat sellaisia, joihin hekin halusivat etsiä vastauksia”, Katri toteaa puhelustaan psykiatrin kanssa. Katrilla ei oltu diagnosoitu varsinaista mielenterveyden häiriötä, vaan hän kaipasi ammattilaista, jonka kanssa hän voisi työstää ongelmiaan.

Kun Jenni otti yhteyttä YTHS:ään, hänellä oli jo diagnosoitu mielenterveyden häiriö.

Ennen opintoja Jennillä todettiin masennus ja paniikkihäiriö, ja hänellä oli hoitosuhde HUS:in erikoissairaanhoidossa. Hoitosuhteen loputtua hän päätti kääntyä YTHS:n puoleen. Yleislääkärin vastaanotolla Jenni kertoi ongelmistaan, mutta hänen pettymyksekseen lääkäri ei tuntunut ottavan häntä vakavasti. Lopulta Jenni ohjattiin psykologille, jonka kanssa tämä tuli toimeen todella hyvin ja koki saavansa apua.

Miksi alku on apua hakiessa niin kivikkoinen? Oletetaanko opiskelijoiden liioittelevan pahaa oloaan, kun he tulevat vastaanotolle, vai mistä epäluulo oikein johtuu?

YTHS:n mielenterveyden ylilääkäri Marja Leena Hauhia kertoo, että opiskelija ohjataan ensin yleisterveydenhuoltoon sillä oletuksella, ettei hänellä ole mielenterveyden häiriötä, vaan kyseessä on normaali reaktio ympäristöön. Kaikki regoivat joskus ympäristön ärsykkeisiin stressaantumalla tai ahdistumalla, mutta toisille kehittyy mielenterveyden häiriö: pitkäaikainen mielenterveyden poikkeavuus, johon liittyy henkistä kärsimystä ja toimintakyvyn heikkenemistä.

Miten voi tietää, onko kyseessä häiriö vai tavallista väsymystä? “Tutkimusjakson alussa on vaikeaa tietää, kumpi on kyseessä. Alussa on pakko luottaa ammattilaisen valistuneeseen arvaukseen, kun vasta myöhemmin saadaan perinpohjaisempaa tietoa”, kertoo Hauhia. “YTHS:llä kaikki tekevät mielentervstyötä, eli opiskelijat ohjataan aina ensin terveydenhoitajalla tai yleislääkärille, joka tarvittaessa ohjaa eteenpäin psykologille tai psykiatrille. Sitten lähdetään selvittämään diagnoosia.”

“Psykiatrian ammattilaiset ottavat ohjeet tautiluokitusjärjestelmistä, joihin kannattaa perehtyä, jos haluaa tietää enemmän mielenterveyden häiriöiden diagnosoinnista”, Hauhia lisää. Nämä mystiset tautiluokitukset ovat esimerkiksi Helsingin Yliopiston kirjastossa kaikkien lainattavissa.

Tautiluokitukset kertovat oireista

Häiriöiden luokittelu sai alkunsa, kun psykiatrian alkuvaiheessa erilaisia oireita alettiin niputtaa yhteen oirekuviksi, joita alettiin höydyntää diagnosoinnissa. Tautiluokitusten avulla psykiatrit osaavat yhdistää oireet, kuten väsymyksen, vetäytymisen ihmissuhteista ja unihäiriöt, masennuksen oireiksi. Nykyään maailmalla laajassa käytössä on kaksi erilaista tautiluokitusopasta, Maailman terveysjärjestön (WHO) kehittämä ICD-tautiluokitusjärjestelmä ja Amerikan Psykiatrisen yhdistyksen (APA) kehittämä DSM-järjestelmä.

Suomessa käytetään molempia, mutta pääpaino on ICD-järjestelmässä, joka listaa 100 eri mielenterveyden häiriön alaluokkaa, jotka jakautuvat vielä tarkempiin häiriökuvauksiin. Esimerkkejä alaluokista ovat “F20–F29 Skitsofrenia, skitsotyyppinen häiriö ja harhaluuloisuushäiriöt” ja ” F30–F39 Mielialahäiriöt”. Alaluokkien alta löytyy tarkempia kuvauksia ja yksityiskohtia esimerkiksi skitsofrenian eri muodoista ja oireista.

Viimeinen luokitus mielenterveyden häiriöissä on nimeltään ”F99: Tarkemmin määrittämätön mielenterveyden häiriö”, joka auttaa diagnosoimaan henkilön, jonka oireet eivät ole selkeästi mihinkään tiettyyn häiriöön sopivia. Oirekuvat ovat laajoja, ja monet niistä pitävät sisällään monia tavallisiltakin vaikuttavia oireita, kuten väsymyksen, ahdistuksen, alakuloisuuden tai narsismin. Tautiluokitusjärjestelmät ovat kuin keittokirjoja, jotka tarjoavat suuntaviivat diagnoosin tekemiseen. Mielenterveyden häiriö todetaan kuitenkin vain silloin, kun oireet ovat pitkäaikaiset
ja aiheuttavat todellisia ongelmia arkielämässä.

Yksinkertaistuksena tautiluokitukset kertovat, mitä oireita tiettyyn mielenterveyden häiriöön liittyy, ja psykiatrit käyttävät niitä pohjana työssään. Jos tautiluokitusjärjestelmät ovat mielenterveyden häiriöiden luokittelun perusta, kuka ne on oikeastaan suunnitellut ja miksi?

Onko yhä useampi mieleltään sairas?

Emil Kreapelin kirjoitti ensimmäisen psykiatrian oppikirjan vuonna 1883, jolloin psykiatrian kehittyminen omaksi lääketieteen haarakseen alkoi. Psykiatria oli aluksi hyvin hajautunut tieteenala; selkeää peruskoulutusta ei ollut ja diagnosointi tapahtui enemmän tai vähemmän jokaisen harjoittajan mielen mukaan. Vähitellen mielenterveyden häiriöille alettiin kehitellä yhtenäisiä sääntöjä, joiden mukaan ihmisiä alettiin diagnosoida ja hoitaa. Psykiatriasta tuli oma arvostettu alansa, ja 1900-luvulla uudet hoitomuodot alkoivat kehittyä ja mielenterveyden ongelmia alettiin tiedostaa paremmin. 50-luvulla psyykelääkkeiden kehittyminen toi valtavan muutoksen hoitokäsityksiin, minkä näemme tänäkin päivänä siinä, että lääkkeiden käyttö hoitomuotona on yleistynyt. Kelan tietojen mukaan lääkkeiden kokonaismyynti on viime vuosina noussut Suomessa 2-3% vuosittain. Vuonna 2014 masennuslääkkeitä söi lähes 430 000, psykoosilääkkeitä 180 000 ja neuroosilääkkeitä 170 000 suomalaista (Kela & Fimea, Suomen lääketilasto, 2014).

Psykiatria on kohdannut monia mullistuksia pienen ikänsä aikana, ja asenteet mielenterveyden häiriöitä kohtaan ovat muuttuneet koko ajan positiivisemmiksi. Mielenterveys nähdään yhä enemmän kokonaisvaltaisena terveydellisenä ongelmana, mistä kertoo esimerkiksi se, että Suomessa vuonna 1990 entinen mielisairaslaki korvattiin uudella mielenterveyslailla. Lisäksi mielenterveyden sairauden käsite kattoi ennen kaikki mielenterveyden häiriöt, kun taas nykypäivänä vain psykoosityyppisistä häiriöstä, eli vakavista häiriöistä, puhutaan sanalla “sairaus”. Mielenterveyden häiriö on neutraalimpi ilmaisu, ja tällä pienellä käsitteen muutoksella on on muutettu koko mielenterveyden diskurssia positiivisempaan suuntaan.

Myös hoito on kehittynyt enemmän ehkäisevään suuntaan ja psykiatrisista osastoista on pyritty siirtymään avohoitoon ja ennakointiin. Nuoresta iästä lähtien meille opetetaan tarkkailemaan oloamme. Onko minulla hyvä olo? Mitä tunnen? Onko
normaalia ajatella näin? Koulujen terveydenhoitajat, kuntien terveysasemat, HUS:in erikoissairaanhoito ja yksityiset tahot ovat aktiivisia mielenterveyden ylläpitäjiä. Apu on ainakin näennäisesti hyvin lähellä, ja ihmisten mielenterveys on Suomessa nostettu korkealle prioriteettilistalla. Mitä enemmän ennakoidaan, tiedostetaan ja levitetään tietoa, sitä terveempiä ihmiset ovat mieleltään – tai näin ainakin järkeillään. Vaikka Suomessa mielenterveystyötä tehdään laajasti, olemme itsemurhatilastoissa kummallisen korkealla kansainvälisissä mittauksissa. Vuonna 2014 Suomessa tehtiin 789 itsemurhaa (Tilastokeskus).

Muutokset asenteissa ja hoidossa ovat vaikuttaneet siihen, miten mielenterveys ylipäätään koetaan. Kuuluisa psykiatri Karl Menninger kirjoitti jo vuonna 1930 kirjassaan The Human Mind, että ihmiset ovat kaikki omalla tavallaan epänormaaleja, ja sen kieltäminen on yksi ihmismielen suurimpia heikkouksia. Mielenterveyden häiriöiden erottamista ihmisen normaalista toiminnasta on kritisoitu moneen otteeseen. Aiheen on nostanut esille esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnisti Maaret Kallio blogissaan. ”Mielen puolen ongelmilla on edelleen kummallinen katku. Ajatellaan, että ne koskevat muita tai että ne koskevat vain meitä. Vaikka uskaltaisin väittää, että joka ikisellä meistä on mieli välillä vinossa kuin Pisan kalteva torni”, Maaret kirjoittaa (HS 17.9.2014).

Mielenterveyden häiriöt ovatkin tietyllä tavalla tulleet osaksi jokapäiväistä elämää 2000-luvulla. Modernin yhteiskunnan hektisyys ja työkeskeisyys ovat tehneet elämästä suorittamista, jossa psyykkinen kuormitus on päivittäin läsnä. Kuormitukseen jopa pyritään, ja omasta kestokyvystä on tullut henkisen vahvuuden
merkki. Tutkimusten mukaan mielenterveyden häiriöt eivät kuitenkaan ole varsinaisesti lisääntyneet, vaan lisääntynyt on ainoastaan tietoisuus niistä: yhä useampi hakeutuu hoitoon ja saa diagnoosin. Mutta tarkoittaako se, että yhä useampi on mieleltään sairas? Vai tarkoittaako se juuri sitä, että ihmiset saavat apua ongelmiinsa ja yhä useamman mieli voi hyvin? Jos häiriöt eivät ole lisääntyneet, niin onko tosiaan lisääntynyt tietoisuus luonut mielenterveyspalveluiden tarpeen nousun?

Ylidiagnosoinnin riski

Masennus on suomalainen kansantauti. Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan viimeisen 12 kuukauden aikana siitä kärsi 6,5% väestöstä. Hyvänä kakkosena seurasi ahdistuneisuushäiriö 4,2% tuloksella.

Vuonna 2011 tehdyssä uusintatutkimuksessa kysymykset muotoiltiin hieman eri tavalla. Oletko kokenut merkittävää psyykkistä kuormitusta viimeisen kuukauden aikana? 17% naisista ja 14% miehistä vastasi kysymykseen myöntävästi. Kysymysmuodon muuttuminen on mielenkiintoista, koska nyt selvitetäänkin niitä, joilla ei ole diagnoosia mutta tuntevat olonsa kuormittuneeksi. Vastaus yllättää ainakin opiskelijapiireissä, jossa stressi on läsnä lähes päivittäin. Keitä nämä vastaajat oikein ovat? Kuka ei olisi viimeisenä kuukautena tuntenut merkittävää psyykkistä kuormitusta? Toisaalta psyykkisen kuormituksen termi on monitulkintainen, ja vielä vaikeampi on määritellä “merkittävä psyykkinen kuormitus”.

Mielenterveyden häiriöt ovat tarkasti rajattuja mielen sairauksia, joita hoidetaan maailmalla ”diagnoosi edellä” periaatteella. Kun opiskelija tulee YTHS:n mielenterveyden ammattilaisen vastaanotolle, tarkoitus on ensin todeta ettei vikaa ole, vaan opiskelija reagoi normaalisti elämän muutoksiin. Jos merkkejä häiriöstä löydetään, seuraava askel on ohjata opiskelija psykologille tai psykiatrille, joka alkaa etsiä diagnoosia.

Mielenterveydelle on piirretty tarkat rajat, joiden toisella puolella on terve ja toisella puolella sairas. Harmaata aluetta ei juuri ole, tai ainakaan kahden puolen eroa ei juuri pohdita avoimesti.

Vaikka häiriöt ovatkin jonkun määrittämiä, ei se tee niistä vääriä tai viallisia. Mielenterveyden häiriöt ovat monimutkainen kategoria, koska niissä yhdistyvät aivojen toiminta ja jonkinlainen ”mieli”, tuntemattomassa osassa kehoa sijaitseva ihmisen tietoisuuden keskus, joka jostain syystä voi sairastua. Mielenterveyden hoitamisen taustalla on mielen määrittely ja ikuinen kiista siitä, onko mieli kuin aivot lasikulhossa, vastaanottavainen ärsykkeille, vai onko se enemmänkin jokin spirituaalinen kokonaisuus, jota ei voi biologialla selittää.

Medikalisaation aikakausi on vaikuttanut mielenterveyden häiriöiden hoitoon siten, että pääasiallinen hoitomuoto on lääkitys. Lääkityksen määrätäkseen psykiatrian ammattilaisen on pakko asettaa potilaalleen diagnoosi. Suomessa Kelan kuntoutustukeen täytyy saada psykiatrilta lausunto, jossa määritellään tarkasti, mikä mielenterveyden häiriö henkilöllä on. Tukijärjestelmä luo omalta osaltaan paineita psykiatrin työhön, koska diagnoosi täytyy asettaa, jotta Kela kustantaisi terapian. Diagnoosin taustalla on siis myös täysin käytännön asioihin liittyviä syitä.

Mielenterveys on haluttu lokeroida, jotta ihmisten auttaminen onnistuisi parhaiten, mutta diagnoosikeskeisyys ei ole täysin välttynyt kritiikiltä. Yksi DSM tautiluokitusjärjestelmän suunnittelijoista, psykiatri Allen J. Frances toteaa, että
DSM sortuu ihmisten ylidiagnosointiin. ”Halusimme auttaa ihmisiä, mutta ehkä menimme liian pitkälle”, hän sanoo eräällä luennollaan. Tautiluokitusta laajennetaan, koska se jättää joitakin ihmisiä sen ulkopuolelle, jotka hyötyisivät hoidosta. Toisaalta jatkuva laajentaminen johtaa siihen, että yhä useampi ihminen saadaan mahtumaan jonkin tautiluokituksen alle, psykiatrian asiakkaaksi. Vaikka psykiatrian tarkoitus on auttaa, emme voi unohtaa sen olevan joillekin ihmisille toimeentulon lähde. Ala ei toimisi, jollei kukaan tuntisi mielenterveytensä horjuvan.

Ovatko tautiluokitukset ristiriitaisia, johtavatko ne siihen, että ihmisiä suljetaan liian nopeasti ”lokeroihin”? Hauhia pohtii tätä tarkasti ja vastaa: ”Medikalisaatio voi olla vaarallista, jos oireet tulkitaan masennukseksi, vaikka oikeasti kyseessä on tavallista väsymystä.”

”Keittokirja (tautiluokitusjärjestelmä) ei ole tarkoitettu aseeksi. Ammattilaisten täytyy varoa ylidiagnosointia”, hän sanoo vielä hetken mietittyään.

Tautiluokituksiin kohdistuva kritiikki ylidiagnosoinnista pakottaa miettimään diagnoosin pohjimmaista tarkoitusta. Onko diagnoosi välttämätön, vai onko se olemassa vain luokittelun apuvälineeksi? Mitä jos ihmisiä hoidettaisiin vain heidän oireidensa mukaan? Toisaalta sopivan hoitomuodon löytäminen olisi vaikeaa, jos yhteisiä suuntaviivoja ei olisi olemassa. Vakavien mielenterveyden häiriöiden hoitoon tarvitaan tarkka diagnoosi, koska esimerkiksi psykoosityyppinen häiriö vaikuttaa suuresti ihmisen elämänlaatuun ja kykyyn toimia yhteiskunnassa. Lievempien häiriöiden diagnosoiminen on osittain vaikeampaa, koska oireet eivät ole yhtä
selkeitä ja ihmisellä on jonkinlainen toimintakyky tallessa. Diagnoosi helpottavat hoidon määrittelyä, mutta samalla ne toimivat rajoittavasti niiden kohdalla, joilla selkeää oirekuvaa ei ole.

Diagnoosi voi helpottaa elämää

20% opiskelijoista käyttää opintojensa aikana jonkinlaisia mielenterveyspalveluja. Silti mielenterveys ei ole puheenaiheena kovin yleinen, ja harva on kuullut kaveriporukassaan puhuttavan mielenterveyspalveluiden käytöstä.

”Ei kertominen ole mikään pikkujuttu, jonka tutulle heittää. Pitää olla selvästi parempi ystävä”, pohtii Katri.

Mielenterveys on aiheena herkkäluontoinen, vaikka viime aikoina esimerkiksi Ylen Sekaisin-kampanjassa kerrottiin tavallisten teini ikäisten elämästä psykiatrisen suljetulla osastolla. Aiheen arkaluonteisuutta on vähentänyt myös julkisuuden henkilöiden kannanotot, esimerkiksi Cheekin lokakuussa tekemä paljastus siitä, että hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mielenterveys ei välttämättä silti ole sellainen aihe, josta puolitutun kanssa keskustellaan. Jokainen tuntee joskus olonsa epäonnistuneeksi tavalla tai toisella, mutta missä vaiheessa siitä pitäisi kertoa? Kulttuuriimme kuuluu kyllä stressistä ja väsymyksestä valittaminen, mutta varsinaista ongelmaa on vaikea myöntää tai tunnustaa. ”Vitutus” kuuluu jokaisen sanavarastoon, mutta harvempi käyttää sanoja ”ahdistus” tai ”masennus”.

Opiskelijan pitää tasapainoilla ympäristön odotusten, järjestötoiminnan, työn ja opiskelun välillä. Mahdollisuuksia on loputtomiin, ja nyt on se aika, kun niihin pitäisi tarttua. Kun tenttipäivä lähenee, työelämän paineet kasautuvat niskaan ja muutetaan omilleen, muutokset ovat jokapäiväisiä. Usein ainoa, mitä tarvitsee, on tilaa puhua ja tulla kuunnelluksi. Joskus diagnoosin saaminen voi omalla kohdalla muuttaa paljon, kun ei tarvitse syyttää itseään omasta pahasta olosta. Diagnoosit palvelevat ihmisiä, koska moni tuntee olonsa helpottuneeksi, kun kaikkeen löytyy selitys. Syyllinen kaikkeen on mielenterveyden häiriö, diagnosoitu ja korjattavissa oleva pahis.

Ongelmat liittyvät kuitenkin elämään kokonaisuutena, eikä pelkkä diagnoosin tuijottaminen tuo helpotusta. Jennille YTHS:sän psykologin kanssa juttelu toi valtavasti apua. ”Psykologi ei mennyt pelkästään diagnoosi edellä. Hän ei keskittynyt vain paniikkioireiden vähentämiseen vaan puhuimme kaikesta mahdollisesta”, Jenni
kertoo.

Kenelle tahansa voi kehittyä mielenterveyden häiriö, mutta sen määritelmä ei ole yksiselitteinen, eikä kaikilla ole häiriötä. Mielenterveyden häiriö ei ole kuitenkaan ainoa syy miksi ihminen voi tarvita apua, vaan taustalla voi olla ihan tavallisia toimintakykyä häiritseviä, aitoja ongelmia. Opiskelijat tulevat usein YTHS:n vastaanotolle valittaen väsymystä ja stressiä, ja vaikka ne eivät ole häiriöitä tautiluokituksissa, ovat ne silti olemassa. Opiskelijoiden hyvinvoinnille voisi olla eduksi, että heidät otettaisiin heti vakavasti, vaikkei varsinaista diagnoosia pystyttäisikään tekemään.

Mielenterveys ei ole koskaan ollut helposti määriteltävissä. Kukaan ei voi tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu, eikä mielen toimintaa pystytä täysin selittämään. Onneksi ammatinharjoittajilla on tervettä itsekritiikkiä, ja psykiatria pyrkii tunnistamaan omia ongelmiaan ja korjaamaan niitä. Hauhia toteaakin haastattelun lopussa: ”Sairausajattelussa on omat ongelmansa. Mikä on normatiivista ja missä vaiheessa se muuttuu sairaudeksi? Vaikeaa sanoa.”

Juttuun on haastateltu YTHS:n mielenterveyden ylilääkäriä Marja Leena Hauhiaa, sekä kahta Helsingin Yliopiston opiskelijaa, joiden nimet on muutettu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *