Kuka luulet olevasi, Tom Kankkonen?

TEKSTI Arda Yıldırım

Kuka luulet olevasi, Tom Kankkonen?

Luulen olevani töissä ulkomaantoimittajana Ylellä, siinä ohessa toivottavasti ihan hyvä isä ja aviomies. Tykkään matkustella myös työni ulkopuolella ja nautin luonnosta, erityisesti merestä. En omista mitään isoa purjevenettä, mutta kaksi kanoottia meillä on. Niillä liikumme luonnossa mielellämme koko perheen voimin.

Sinut valittiin juuri vuoden journalistiksi. Miksi?

Paristakin eri syystä. Olin ehdolla “ansioistani” ulkomaantoimittajana ja maat, joita seuraan (Turkki, Syyria ja Irak) pyörivät paljon uutisissa. Olen ahkera, sinnikäs ja pelkään aina epäonnistumista, joten siinä mielessä teen aina työni hyvin. En koskaan usko, että kala on haavissa, ennen kuin se on siinä. En sano, että tiedän olevani hyvä; olen vain huolellinen ja sinnikäs. Niin on kyllä moni muukin.

Matkustat aina valokuvaajan kanssa. Kohtaatte molemmat vaaroja ja otatte saman riskin matkustaessanne sota-alueille. Jaatko palkintosi heidän kanssaan?

Tietysti! You never walk alone. Olen riippuvainen kuvaajasta ja muista yhteistyökumppaneista, joiden kanssa juttu viimeistellään. Turkkiin voin mennä ilman fixeriä eli paikallista ”jokapaikan höylää”, koska osaan kielen ja tunnen maan, mutta esimerkiksi Syyriaan tarvitsen paikallisen avuksi. Viime aikoina olen tehnyt töitä yhdessä Ivar Heinmaan ja Jussi Koivunoron kanssa. On tärkeää, että kuvaajan kanssa omaa samanlaisen käsityksen siitä, mikä on turvallista ja mikä ei. Joku saattaa olla rämäpäisempi kuin minä, ja se synnyttää ihan turhia jännitteitä. Häntä voin joutua käskeä jo hotellille nukkumaan. Olen kyllä yrittänyt oppia itsekin kuvaamaan.

Olet sanonut, että koet olevasi enemminkin rauhan- kuin sotakirjeenvaihtaja. Kuinka edistät rauhaa työlläsi?

Työni ei ole edistää rauhaa. Työni on yrittää kertoa noista tilanteista niin, että joku Suomessa pystyy ymmärtää, mitä siellä tapahtuu ja missä ahdingossa siellä ollaan. Haluan suomalaisten ymmärtävän Suomeen saapuvien pakolaisten olevan hädässä ja tulevan hyvin vaarallisista tilanteista. Olen aina siviilien puolella.

Terroriteot Euroopassa ovat johtaneet jonkinasteiseen islamofobiaan. Olet asunut ja raportoinut islamistisista maista jo vuosia. Koetko aiheuttavasi tai tukevasi vallassa olevaa fobiaa?

Suomessa näkyy hirveän vähän sensaationaalista raportointia. Juttuja tehdään vastuullisesti. Netin pimeät huoneet ovatkin sitten eri asia. Niissä usein otetaan asiallisia juttuja ja väännetään ne ihan uuteen muotoon.

Lähtökohtaisesti ei saa hyssytellä, koska on selvää, että on olemassa islamin nimissä toimivia ihmisiä, jotka haluavat selkeästi pahaa meille kaikille, myös muslimeille. Toimivatko he sitten oikeasti islamin nimissä? Eivät ainakaan minun, eivätkä monen musliminkaan mielestä. Se on olemassa oleva ongelma meille kaikille, olimme sitten kristittyjä, muslimeja tai ateisteja. Kaikkihan haluavat vain elää normaalia elämää. Olit sitten teltassa Libanonissa tai Kallion kuplassa. Loppujen lopuksi Syyriassakin eletään suhteellisen normaalisti. Sitä aspektia voisi tuoda enemmän esiin uutisoinnissa. En kuitenkaan hyväksy väitettä, että mediassa kerrottaisi vain sodasta.

Vuonna 2013 Ylen aamu-tv:n haastattelussa toivoit, ettei Turkissa tapahtuisi suurta yhteenottoa. Maassa on kuitenkin parin vuoden aikana vaihtunut presidentti ja tapahtunut terroristi-iskuja sekä Ankarassa että Istanbulissa. Mitä Taksim-aukion tapahtumien jälkeen mielestäsi tapahtui?

Taksim-aukion tapahtumat ovat mielestäni täysin erillisiä nykyiseen tilanteeseen. Se oli purkaus, jossa moniin asioihin, suurimmaksi osaksi tietysti silloiseen Turkin pääministeriin ja nykyiseen presidenttiin Erdoğaniin, turhautuneet ihmiset osoittivat mieltään. Se, mitä Turkissa nyt tapahtuu, johtuu kahdesta konfliktista:

Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n sekä Erdoğanin rauhantyönprosessi romahti. Syytä tähän en tiedä. Sen seurauksena hallitus ja PKK alkoivat kuitenkin ottaa yhteen erityisesti Kaakkois-Turkissa ja nimenomaan kaupungeissa. Tällä on tietenkin katastrofaaliset seuraukset. Diyarbakarissa olen tavannut ihmisiä, jotka ovat täysin hallitusta vastaan, mutta samalla syyttävät PKK:ta taisteluiden tuomisesta siviilien pariin. Kurdikysymys on vakava asia, joka pystyy järkyttämään Turkin sisäisen järjestyksen täydellisesti. Tämä on kuitenkin täysin neuvoteltavissa oleva konflikti. Harva Turkin kurdi haluaa oman valtion. He haluavat itsehallinnon ja, että koulu- sekä kulttuuriasiat pistetään kuntoon. He haluavat tulla suomenruotsalaisiksi.

Uskon todella, että ISIS oli Istanbulin iskujen takana. Jos tämä on totta, se on erittäin vakava asia. Tietyllä tapaa hallitus sai näpeilleen, sillä jossain vaiheessa he eivät välittäneet, kuka lähti taistelemaan Syyriaan Assadia vastaan. Rajoja ei valvottu ollenkaan. Tämä ongelma on ratkaistavissa vain turvallisuuskeinoilla. Jotkut sanovat, että lännen pitäisi neuvotella Isisin kanssa. Mutta mistä heidän kanssaan neuvoteltaisiin?

Niin, tietävätkö he oikein itsekään, mitä haluavat?

Eivät. Minulla on sellainen tunne, että ISIS on hallitsemillaan alueilla jo melko huonossa jamassa. Se on menettänyt paljon alueitaan Irakissa ja Syyriassa. Tällöin se tarvitsee näyttäviä tapahtumia Euroopassa. Turkki ei ole näiden ikävien tapahtumien areenana yhtä tehokas, kuin Euroopan suurkaupungit. Turkin tilanne tuntuu ikävä kyllä paljon uhkaavammalta kuin asuessani siellä 90-luvun puolivälissä.

Olet kutsunut Erdoğania “stadin syrjäseutujen kovaksi kundiksi”. Mitä sanoisit Erdoğanille pehmittääksesi häntä?

(Vaihtaa äänensävynsä isälliseksi.)

”Sinä olet saavuttanut kaiken, olet Turkin presidentti! Suuren johtajan tehtävä on varmistaa kaikkien kansalaisten hyvinvointi, rauha ja onni. Saavutatko sen nykyisellä politiikallasi? Et. Luot paljon vastakkainasettelua maahasi. Ajattele nyt, jos ihmiset voisivat muistaa ja rakastaa sinua johtajana, joka ratkaisi kurdiongelman sekä vähensi Turkin jännitteitä uskonnollisten ja ei-uskonnollisten välillä!”

Olet raportoinut maista, joissa ihmiset uhkaavat päivittäin henkensä vapaan ja oikeudenmukaisen maan puolesta. Nyt Suomen hallitus on leikkaamassa koulutuksesta, eikä kotouttamispolitiikka vaikuta lupaavalta. On puhuttu jopa hallituksen kaatamisesta. Millaisena näet journalistien aseman tällaisissa tilanteissa? Missä menee objektiivisuuden raja?

Objektiivisuushan on harha. Meillä kaikilla on jotain matkalaukuissamme. Omista asenteistaan on kuitenkin hyvä tietää. Itse en tee kovinkaan paljon kotimaan uutisointia, joten en näytä mielipidettäni hallituksen toimintaa koskien muuten kuin äänestämällä.
Ainoastaan, jos valloillaan on jokin harha, toimittajan tehtävä on selvittää, pitääkö se paikkaansa. Liittyen esimerkiksi ulkomaalaispolitiikkaan hallitus sanoo “tiukentavansa jotain, joka on jo tiukkaa” tai “tekevänsä jotain vaikeammaksi, joka jo nyt on lähes mahdotonta”. Se on tyypillinen harha, josta täytyy ottaa kiinni. Minun tehtävänäni on kertoa, että kaikkien näiden päätösten takana, sekä näiden päätösten kohteina, ovat ihmiset.

Minua ärsyttää suunnattomasti tässä pakolaiskeskustelussa se, että kaikista näistä ihmisistä on tehty massa tai lauma, joka velloo ja vyöryy. Heistä puhutaan luonnontieteellisin ja meteorologisin termein. Kaikki halutaan niputtaa yhdeksi klöntiksi. Sehän on tietenkin rasismia, mutta myös oman elämän helpottamista. Ei tarvitse miettiä, sillä kaikki muslimit, kaikki arabit ja kaikki savolaiset ovat muka samanlaisia. Sehän on aivan itsestään selvää, että toimittajan tehtävä on monipuolistaa tätä kuvaa ottamatta kuitenkaan kauheasti kantaa.

Haluaisin kuulla kaikenlaisten ihmisten mielipiteitä maahanmuutosta. Ei niin, että joku istutetaan johonkin studioon ja häntä pyydetään kertomaan, miksi vastustaa maahanmuuttoa. Minulla ei ole mitään puhuttavaa ihmisten kanssa, jotka ovat avoimesti rasisteja.

Zeynep Tufekci (tutkija Harvardissa ja Princetonissa sekä toimittaja New York Timesissä) on sanonut, ettei toimittajia enää tarvita kentällä, koska kaikilla on kamerat puhelimissaan. Näyttävätkö ulkomaankirjeenvaihtajat jotakin, mitä emme muuten näkisi?

Tufekci ilmeisesti luottaa Syyrian konfliktissa sitten siihen, että se kännykkä kuvaa todellista maailmaa. Meidän täytyy pystyä kuratoimaan ja verifioimaan aineistoa. Tufekcin väite on mielestäni sanahelinää, enkä sitä hyväksy. Kutsun näitä ideologisiksi väitteiksi.

Journalismi tietysti muuttuu, sillä kaikki ovat potentiaalisesti journalisteja ja silminnäkijöitä. Kansalaisjournalismi vaikuttaa journalismiin ja se haastaa sitä monella tavalla. Se voi kirittää meitä.

Olet kirjoittanut myös ruotsiksi ja englanniksi. Miten suomen, ruotsin ja englannin kielen ilmaisukeinot eroavat keskenään?

Englannin kieli on helpoin. Siinä pystyy kuulostamaan todella uskottavalta, erityisesti puhelinhaastatteluissa, vaikka ei hirveästi sano tai tiedä asioista. Se on vähän pilvimäinen kieli. Suomen kieli on spesifimpi. Vaikka kehnoja suomenkielisiä tekstejä lukiessa tulee helposti tunne, että nyt tästä puuttuu jotain, suomen kieli on tietyllä tavalla hyvin tietorikas kieli. Ruotsin kieli on siinä jossain välitilassa.

Journalismi eroaa Suomessa ja Ruotsissa hyvin paljon, vaikka olemmekin lähentyneet toisiamme. Suomessa oli pitkään instituutioihin keskittyvää journalismia. Arjen asiantuntijoita ei kauheasti arvostettu. Ruotsissa taviksia nostettiin herkemmin uutisten kärkiin. Aina ei tavis kuitenkaan riitä.

Kun sinusta tehdään omaelämäkerrallinen elokuva, kuka näyttelee pääosaa?

Tykkäsin yhdestä sankaritoimittajasta Indonesiaan sijoittuvassa elokuvassa*, mutta en muista hänen nimeään. Minähän olen aika kiltti. Huh, tämä on tosi noloa. Pitää olla joku sellainen, joka välillä epäonnistuukin. Joku Columbo-tyyppinen.

*Mel Gibsonin esittämä Guy Hamilton elokuvassa The year of living dangerously.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *