Yhdysvaltain hallinto ei olekaan virheetön pahuuden taltuttaja, joka vain teiniensä keuhkoja suojellakseen jatkaa pian viisikymmentä vuotta täyttävää huumeiden vastaista sotaansa. Mikä järkytys – ainakin, mikäli Denis Villeneuven uutuusohjauksen ideali stisiin FBI-agentteihin on uskominen.
Meksikon ja Yhdysvaltain levottomalle rajalle sijoittuva huumetrilleri Sicario muistuttaa premissiltään valtaosaa genrensä edustajista: tuikitavallinen, lain ja isänmaan nimeen vannova FBI-agentti Macer (Emily Blunt) liittyy Yhdysvaltain puolustusministeriön epämääräiseen operaatioon, jonka tavoitteena on eliminoida yksi huumesodan merkittäviksi pelureiksi uskotuista päihdeparoneista.
Tavanomaisten lähtökohtien vyyhdistä avautuva kertomus ei tällä kertaa kuitenkaan kohoa kurin ja järjestyksen palauttavan oikeudenvartijan ylistyslauluksi. Kanadalaisranskalaisen Villeneuven kyynisen katseen alla Yhdysvaltain sotateollinen kompleksi paljastuu kasvottomaksi nukkemestariksi, joka elää ja hengittää naiivien kansalaistensa patriotismista. Se on hylännyt korulauseidensa elämänopetukset kansojen turvasta ja tasa-arvosta aikoja sitten, jos se niihin alun perin uskoikaan.
Tuloksena on armoton kuvaus viattomuuden voimattomuudesta. Elokuva on piinaava tarina hyväntahtoisesta naisesta, jonka maailmankuva murtuu, kun hänen palvomansa paatoksella somistettu keisari paljastuu auttamattoman alastomaksi.
Kartellien kitkentä näyttäytyy tuulimyllyjen vastaisena taisteluna ja päättymättömänä väkivallan kierteenä. Demagogien toitottama unelma huumeettomasta Amerikasta on enää pelkkä isojen kihojen valtapolitiikan mandaatti. Huumekauppa vain vahvistuu sen patoamisesta. Perimmäinen motiivi on lähinnä Setä Samulin haavoittunutta ylpeyttä vaalivan kontrollipolitiikan harjoittaminen.
Operaatiota johtava Matt Graver (Josh Brolin) on eräänlainen lännensheriffin kieroutunut nykyilmentymä, joka käyttää hyväuskoista Maceria hurmiolliseksi machoiluksi näivettyneen valtapelinsä pelinappulana. Hän houkuttelee alaistaan asteittain kohti rajan alapuolisissa tunneleissa pulppuavaa kyynisyyden ydintä, jonka pimeydessä lakipykälien asettamat pelisäännöt sivuutetaan sanahelinänä.
Toiseksi Vergiliuksekseen Macer saa Villeneuven huumehelvetissä Benicio del Toron tulkitseman Alejandro Gillickin, kartellisodissa kovaksikeitetyn ja mystisen sisäpiiriläisen. Sisältä haljenneen kivikasvon säälimätöntä toimintaa ylläpitää enää julmuuksien kohtaamisesta kasaantunut kostonhimo.
Luonteenpiirteiltään toisilleen vastakohtaiset Macer ja Gillick ovat kuitenkin samanlaisia likaisen työn suorittajia vaikeatajuisen valtakoneiston osasina. Järjestelmä hyväksikäyttää heidän mielentilojaan häikäilemättömästi intressiänsä saavuttamiseksi.
Villeneuven teos on ravisuttavassa kaunistelemattomuudessaan monin tavoin ihailtava. Se ei kuitenkaan onnistu välttämään kaikkia amerikkalaisille kartellielokuville ominaisia sudenkuoppia.
Esimerkiksi elokuvan ainoa merkittävää ruutuaikaa saava meksikolainen puserretaan lapsensa laiminlyövän ja valkoisella rommilla hampaansa pesevän vätyksen stereotyyppiseen muottiin. Ratkaisu tuntuu Donald Trumpin ksenofobisen huohotuksen sesonkiaikana poikkeuksellisen vastenmieliseltä
Hallintomyönteisiä konventioita rikkoessaan Sicario ei myöskään reformoi Hollywoodin konfliktikuvausten elokuvakerronnallista normia. Coenin veljesten luottokuvaajana tunnettu, usein virtuoosimainen Roger Deakins tekee kyllä kaikkensa vangitakseen kusenkeltaisten kidutuskammarien jokaisen valonsäteen. Valtaosa elokuvan kuvastosta voisi silti löytyä vaikkapa Kathryn Bigelow’n propagandisesta Zero Dark Thirtystä.
Muotoa koskevan innovatiivisuuden puutteesta huolimatta Villeneuven tulos on positiivinen. Teos ei tyydy pelkkään huumesodan muodikkaaseen kritiikkiin. Sen sijaan se käyttää kiistanalaisen konfliktin esimerkkiä tarkastellakseen lakien ja oman näennäisen arvomaailmaansa vastaisesti toimivan sotateollisuuden olemusta yleismaailmallisemmin.
Lohduton viesti jykevissä valtarakenteissa tukahtuvasta yksilön idealismista olisi välitettävissä, sijoittuivat tapahtumat sitten Vietnamin kaoottisiin viidakkoihin tai Jemenin ilmaiskut suorittavien drone-pilottien viihtyisiin työhuoneisiin.
Pahuuden reviiri paljastuu rajattomaksi.
Kuvat: Nordisk Film
Poissa ovat Henry Fondan kaltaiset jalot amerikkalaiset ikonit Hollywoodin tarnoista ketkä edustuvat järkähtämtöntä kunnian ja moraalin tuntoa vaikeimmallakin hetkellä. Suoraselkäinen miehinen mies ei ole enään missään huudossa, vaan kaikki hahmot ovat enemmän tai vähemmän likaisia lieroja, väkivaltaisia psykopaatteja kummallakin puolella.
Clint Eastwood toi ensimmäisiä kyynisiä sankareita valkokankaalle Likainen Harry elokuvassa 1971. Charles Bronson (Väkivallan Vihollinen 1974) Näiden sanoma oli selkeästi se että pahalla pahaa vastaan, kaikki keinot ovat luvallisia ja sääntökirja viskataan kirjarovioon.
Siinämissä vielä 1990-luvulla tuotettiin tarinoita joissa hyvän ja pahan, sankarin ja roiston ero oli selvästi nähtävissä, 2000-luvun saatossa ollaan suosittu inhorealistista ja yhä kyynisempää lähestymistapaa joka kärjistäen katsoen viestii sitä että kaikki ovat lopulta pahoja. Menneiden vuosikymmenten hyvä vs paha sankarielokuvia kaikessa toiveikkuuudessaan pidetään aikansa eläneinä ja naiiveina.
Tämä kaikki vaikuttaa omalta osaltaan läsnimaisen populaarikulttuurin kuluttajien maailmankuvan kehitykseen. Kun mistään ei tule hyvää eikä toivoa, vaan uutiset, ajankohtaisohjelmat ja klikkiotsikot työntävät silmille silkkaa sotaa ja lukuisia muita katastrofeja, ja vapaa ajan vietteeksi ja arkitodellisuudesta pakoalueeksi tarkoitettu viihdetuotanto on lohdutonta ja synkkää raakuutta, saattaa ihmisen mieli muokkautua sen suuntaiseksi ettei maailmassa todellakaan ole juuri muuta kuin vihattavaa.
1980-90 lukujen Lovejoy, Tyttökullat, Vielä Virtaa ja Pokka Pitää toivat riemastuttavaa hauskuutta ja naurun remakkaa olohuoneisiin, kun arki muuten oli harmaata ja happaman makuista.