Luvatun maan vaiennetut äänet

Israelilaisten ja palestiinalaisten vuosikausia jatkunut konflikti on johtanut molempien puolien kansallistunteen pönkittämiseen moniäänisyyden, kriittisyyden ja dialogin kustannuksella. Kahden kansan luvatussa maassa vain yksi totuus on sallittu.

TEKSTI Saarlotta Virri KUVAT Erik Solin

Hamasin propagandakätyri, antisemitisti, maanpetturi ja kansankiihottaja. Tällaisia herjauksia on saanut osakseen Israelin tunnetuin toisinajattelija, toimittaja Gideon Levy. Levy on kirjoittanut 80-luvun lopulta Israelin vanhimpaan päivälehteen Haaretziin Twilight Zone -kolumnia, joka käsittelee Israelin miehitystä Länsirannalla ja Gazassa. Hän kokee tehtäväkseen ymmärtää Israelin miehityksen brutaaliutta ja epäinhimillisyyttä ja raportoida siitä rehellisesti kaikille israelilaisille, jotka sulkevat siltä päivittäin silmänsä. Levyn kaltaiset toimittajat, jotka uskaltavat esittää valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä, ovat harvassa.

”Kriittisistä äänistä on pulaa. Sekä israelinjuutalainen puoluepolitiikka että yleinen mielipide tukevat vankasti Israelin toimia palestiinalaisia kohtaan. Israelin median kuvaileminen moniääniseksi ei vastaisi todellisuutta”, israelilaisen rauhanjärjestö Israeli Commitee Against House Demolitions eli ICAHD:in puheenjohtaja ja järjestön suomalaisen haaran perustaja Bruno Jäntti toteaa.

Samoilla linjoilla on mediatutkija Tapio Kujala. Hän esittää väitöskirjassaan, että ”israelilaista mediaa leimaa voimakas itsesensuurin perinne […], vaikka yhteiskunnan muista aiheista – koulutus, talous, urheilu ja kulttuuri – voikin kirjoittaa täysin vapaasti useita lähteitä käyttäen”.

Kansallinen turvallisuus nostetaan yleisessä mielipiteessä sananvapauden edelle, ja sitä käytetään perusteluna toisinajattelijoiden painostamiselle ja hiljentämiselle. Turvallisuuden ja vähemmistön aseman kaltaisissa aiheissa israelilaisilla ja palestiinalaisilla ei ole länsimaista tutun avoimen demokratian sananvapautta. Yleinen käsitys Israelista Lähi-idän ainoana demokratiana on harhaanjohtava.

”Ellei apartheid-järjestelmän ja sotilasmiehityksen katsota kuuluvan demokraattisten käytäntöjen kategoriaan, Israel mitä ilmeisemmin ei ole demokraattinen valtio”, Jäntti korostaa.

Jos Länsiranta ja Gazan kaistale jätetään pois laskuista, Israelin väestöstä edelleen 20 prosenttia on ”Israelin arabeja”. He ovat palestiinalaisia, joiden kansalaisoikeudet ovat rajalliset verrattuna israelinjuutalaisiin. Eriarvoinen kohtelu näkyy siinä, että 93 prosenttia maasta on varattu juutalaiselle asutukselle, rakennustoiminnalle ja maanviljelylle.

Suomessa ollaan tietoisia Länsirannan ja Gazan miehityksestä, mutta kansalaisten eriarvoisesta asemasta ja vähemmistön kohtelusta Israelin sisällä ei tiedetä paljoa. Kujalan mukaan tätä voidaan pitää tuloksena joko Israelin onnistuneesta PR-kampanjasta tai kansainvälisen median täydellisestä epäonnistumisesta tapahtumien taustoittamisessa.

Jäntin mukaan israelinjuutalaisilla toimittajilla olisi sananvapauden näkökulmasta periaatteessa otolliset apajat tehdä kriittistä journalismia. Tästä huolimatta Israelin lehdistö heijastaa koko israelinjuutalaisen yhteiskunnan lipumista kohti peittelemätöntä äärioikeistolaisuutta ja -nationalismia.

Israelin julkisessa keskustelussa on hyväksyttävää yllyttää palestiinalaisten joukkotuhoon ja puolustella palestiinalaisten siviilien tappamista. Jäntin mukaan vain väkivallan “ylilyönnit” tuomitaan.

Israelin valtio on perustamisestansa lähtien ollut poikkeustilassa. Väkivallan uhan alla toimittajan itsesensuuri kehittyy äärimmilleen. On yleisesti tiedossa, mitä saa ja mitä ei saa sanoa. Journalistin ei kuulu kertoa kaikkea tietämäänsä, vaan vaalia kansallista turvallisuutta. Toisinajattelijoille ja hallitusta kritisoiville annetaan näennäisesti julkaisukanava eikä heitä heitetä tyrmään mielipiteidensä ilmaisemisesta. Silti valtavirtamedia tekee kaikkensa ampuakseen toisinajattelijoiden mielipiteet alas ja leimatakseen heidät maanpettureiksi ja antisemitisteiksi.

Nykyisin Levyn ei tee enää mieli poistua kotoa, sillä ravintolassa ihmiset pakenevat ympäriltä ja hänen palkkaamansa henkivartijatkin ovat alkaneet haastaa häntä poliittisissa mielipiteissään. Sodan ja Gazan pommitusten kritisoiminen on sosiaalisesti tuomittava rikos.

”Journalistien, kansalaisoikeusaktivistien ja poliittisten toisinajattelijoiden toiminnan leimaaminen haitalliseksi tai kansallisten intressien vastaiseksi on perinteinen tapa vaientaa valtiovallan arvostelijat. Tällaista kritiikin hiljentämistä harrastetaan myös Venäjällä ja Yhdysvalloissa”, Jäntti huomauttaa.

Moniäänisyyden puute näkyy Jäntin mukaan konkreettisesti esimerkiksi siinä, miten Israelin media kuvaa palestiinalaisia. Heitä pidetään turvallisuusuhkana ja tarpeettomana väestönä, jota Israelin tulee hallita ja kontrolloida. “Mediasta välittyy kuva, että palestiinalaisten pyrkimykset taata itselleen heiltä vuosikymmeniä evätty itsemääräämisoikeus on murskattava Israelin ennennäkemättömällä sotilaallisella ylivoimalla”, Jäntti tiivistää. Toimittajat, jotka arvostelevat Israelin hallituksen toimia, saavat toistuvasti tappouhkauksia.

Israelin sananvapausongelmissa kyse ei ole siitä, etteikö kuka tahansa voisi ilmaista mielipidettään. Toimittajilla on näennäisesti hyvät mahdollisuudet toimia vallan vahtikoirina ja kritisoida nykyistä yhteiskuntaa. Olennaista on, että valtavirtamedia sulkee silmänsä miehitettyjen alueiden julmuudelta. Se ei edes halua näyttää vastapuolta erilaisessa valossa.

Äärinationalistisen median johdolla kasvaneen israelilaisen on hyvin vaikea nähdä konfliktin vastapuoli millään tavoin inhimillisenä. Tiedonvälityksen tehtävänä on oikeuttaa sota ja nostattaa kansallishenkeä. Se kasvattaa kansalaisia, jotka eivät osaa kyseenalaistaa sotaa, eivätkä kykene näkemään vastapuolta ihmisinä. Kun kanssakäymistä ryhmien välillä ei ole, mielipiteet vastapuolesta muodostetaan täysin median varassa.

Pelon ilmapiiri ja toisinajattelijoiden herjaaminen, painostaminen ja uhkaaminen vaikuttavat osaltaan siihen, mitä uskalletaan sanoa ääneen.

Sitäkin enemmän israelinjuutalaisten kansallisen yksimielisyyden taustalla on jo valtion perustamisen aikaan luotu käsitys, jota Israelin tiedotusvälineet ja PR-koneisto tehokkaasti toistavat. Kujalan mukaan media toistaa paljon esimerkiksi vainotun kansan, luvatun maan ja ylivoimaisen arabivihollisen voittamisen myyttejä sekä sivuuttaa alueen palestiinalaisten historian. Siten media on rakentanut Israelista monikulttuurisen valtion sijaan juutalaista valtiota ja lujittanut juutalaista identiteettiä.

Antisemitistin leiman lyöminen jokaiselle, joka kritisoi Israelin valtion tapaa kohdella palestiinalaisia tai vähemmistöjä, on ollut erittäin tehokas keino vähentää Israelia kohtaan kohdistuvaa kritiikkiä myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

“On vaikea kuvitella alhaisempaa ja vastenmielisempää poliittista asetta kuin juutalaisten kansanmurhan valjastaminen Israelin miehitys- ja apartheid-politiikan tueksi. Kuka tahansa vastuullinen ihminen suhtautuu tällaiseen logiikkaan nollatoleranssilla”, Jäntti päättää.

Juttu on ilmestyny aiemmin vuoden 2014 toisessa Groteskissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *