Karu, kevätsateen piiskaama Tokoinranta ja hyinen huhtikuu piirtävät raamit kiusalliselle kuvaustilanteelle. Paperi T:nä paremmin tunnettu Henri Pulkkinen on onnistuneesti huijattu kaatosateeseen kameran eteen toimittajan sinnikkään stalkkauksen ja sähköpostispämmäyksen seurauksena.

TEKSTI Adile Sevimli

Pulkkinen painelee kädet syvällä mustan bomber-takin taskuissa Eläintarhanlahden edustalla tympääntyneisyydeksi tulkitsemani ilme kasvoillaan. Omaakaan alkukankeutta ei helpota, että kuvaus täytyy hoitaa heti kättelyssä, joten testaan toimittajantaitojani viihdyttämällä Pulkkista väkinäisillä puujalkavitseillä suoriltaan kylmään veteen heittämisestä.

Asiatonta läppää leikkipuistossa kuvaamisesta heitetään yhteen ääneen. Vääriä tulkintoja Paperi T:n soolodebyytistä Malarian pelko on tehty muun muassa Tapa-kappaleen lyriikoista: ”Lukiotytöissä se rakasti sitä, et vaik se vanheni, ne pysy samanikäsinä”. Ehkä Pulkkisella on yhtä huono huumorintaju kuin itselläni.

Katselen kauhistuneena vuoroin kelloa, vuoroin kuvattavaa. Kuinkahan kiireinen on Suomen virallisen listan kärjessä keikkunut, kaksi Emmaa ja Teosto-palkinnon plakkariinsa lunastanut artisti? Kuvaus käy onnekseni kivuttomasti ja pelastan Pulkkisen pian inhorealismia tihkuvasta tilanteesta Juttutuvan nukkuvaan nurkkaan. Hän kertoo varanneensa tuokiollemme tunnin verran aikaa, ja LP:n halkaisijan mittaan suurenneet silmäni skrätsäävät ympyrää – täältä ei muuten tunnissa kotiin selvitä! Ilmoitan suorapuheisena pitämälleni Pulkkiselle sen suurempia sokeroimatta, että voitelu loppuu nyt ja käyn asiaan.

Haastattelun tarkoituksena on selvittää, millaisen kehityskaaren Suomen räp-kulttuuri on lähihistoriassa käynyt ja mikä merkitys on ollut muun muassa Paavoharjun, Khidin ja Ruger Hauerin kanssa synkistä sävyistä ponnistaneen Paperi T:n sooloalbumilla niin omassa skenessään kuin laajemmassakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Rajoja rikkova runoilija joutuu seuraavaksi selvittämään, millaista todellisuutta tuottaa oma sekä ympäröivä kieli, lyriikka, tyyli ja terminologia.

Huonommin suomiräpin skeneä tuntevalle sen maailma voi näyttäytyä maneerisena machoiluna. Pulkkisen vastikään vuoden täyttänyt sooloesikoinen Malarian pelko oli allekirjoittaneelle ensimmäinen kosketus suomiräppiin Asan Avain-aikojen jälkeen, mikä sai ymmärtämään, ettei kyseinen kulttuuri koostu vain naistenalistamisesta ja uhosta. Paljastan tietämättömyyteni Pulkkiselle.

”Jos jotain hyvää pitää löytää siitä, että oma pärstä on nostettu parrasvaloihin, niin tämä on se syy. On hienoa kuulla pystyneensä muuttamaan ihmisten mielikuvaa siitä, mitä suomalainen räp-musiikki kokonaisuudessaan sisältää.”

Suomalaisen räp-skenen geneerisyydestä puhuttaessa Pulkkinen kertoo tarkastelleensa tuota maailmaa aina ulkopuolisen silmin. ”Tiedän musiikkibisneksestä ihmisiä, jotka elävät vain omalle genrelleen, vaikka tärkeää olisi pystyä näkemään asioita myös omasta jutustaan irrotettuna. Silloin huomaa, kuinka suuri osa kaikesta möyhötyksestä oman kuplan sisällä on absurdia ja huvittavaa. Mutta kyllä tässä skenessä tapahtuu Suomessa mielenkiintoisia juttuja, etenkin tuotantopuolella. Siinä mielessä me ollaan hyvissä käsissä.”

Tuotantopuolen vahvuus on Pulkkisen mukaan siinä, että nuoret tekijät harrastavat paljon sen sijaan, että rajoittaisivat resurssinsa yhteen mielenkiinnonkohteeseen. Fokuksen laajentuessa tuottamisesta konemusiikin tekemiseen tai kitaran soittamiseen rockbändissä oppii ilmaisemaan luovuuttaan moninaisemmin. Tällä tavoin voidaan rikkoa perinteisiä kaavoja tehdä musiikkia. Myös itse lunastetut Teosto- ja Emma-palkinnot symboloivat Pulkkiselle uudistumiskykyistä ja monimuotoista musiikkibisnestä. ”Pystien voittamisessa ei ole tärkeää, että mä vien jonkun patsaan kotiin. Todellinen arvo on siinä, että se vakavoittaa yleistä käsitystä suomalaisesta räpistä varteenotettavana musiikin lajina ja osoittaa, ettei menestymiseen vaadita perinteistä suomiräp-soundia.”

Vuolaasti kysymyksiini vastaileva Pulkkinen saa minut miettimään, oliko tulkintani tämän tylsistyneisyydestä sittenkään oikea. Välittömältä vaikuttava, julkisuudesta piittaamaton Pulkkinen puhuu pinnallisuuksia pölisemättä. Vaadin selvennystä siihen, mitä on perinteinen suomiräp-soundi ja eikö tuota sanataiteen lajia ole aiemmin otettu vakavasti.

”Nykyään räpin kuunteleminen on ihan standardia – jengi käy keikoilla ja listojen kärjessä kuullaan Kendrick Lamaria ja Drakea. 2000-luvun alussa suomalaisen räpin kuuntelu miellettiin cooleissa piireissä kuitenkin vielä lökäpöksyjen leikkimiseksi, mitä se suurimmaksi osaksi olikin”, Pulkkinen nauraa. “Kyllä mä sen tiedostin, ja mietin, että olinpa siististi ‘oman juttuni’ valinnut.”

Asan vuonna 2008 lunastama Teosto-palkinto oli Pulkkisen mukaan ensimmäinen ulkopuolelta tunnustettu räpmusiikin meriitti Suomessa. Vitsailu reilun vuosikymmenen takaisesta musiikkimaailmasta yltyy entisestään: “Etkö muka muista kuulleesi 2000-luvun alkupuolella räppäreiden radiohaastatteluja, joissa toimittajat aloittavat lähetyksen tyylillä ‘joujoujou, mäpäs räppään nyt tässä’. Ei kukaan rokkaria haastatellessaan heittänyt alkuun, että ‘yeeeeah, ärrr, rock ’n’ roll!’” Tämä demonstraatio toimittajien naurettavuudesta ärinöineen ja käsimerkkeineen olisi ehdottomasti pitänyt videoida Groteskin nettilehteä varten. Tallennan tähtihetken verkkokalvoilleni ainiaaksi.

Vaikka rap on kehittynyt lökäpöksyjen leikkimisestä paljon, löytyy laajasta valikoimasta paljon kertakäyttökamaa. “Räp on musiikkigenre, jossa sanoja voi riittää yhdessä biisissä yhtä paljon, kuin pop-genressä kokonaisessa levyssä. Siksi onkin absurdia, että suuri osa tästä musiikista on banaalia, yksinkertaistettua ja auttamattoman tyhmää. Räppäreiden pitäisi periaatteessa edustaa taitavinta kielenkäyttöä ja suuria ajatuksia, mutta todellisuudessa moni ei osaa edes yhdyssanoja. Liian usein kuulee, ettei jengi kuuntele räppiä, koska mieltää sen yksipuoliseksi tai dorkaksi.”

Kuten mainittua, ei valtavirtaräpin terminologia ollut vakuuttanut tämän tekstin kirjoittajaa. Oletettavasti listahittiräpillekin kuitenkin löytyy tilaajansa, ja Pulkkisen arvelema syy sen saamalle suosiolle on, että ihmiset saavat hiteistä hyvän fiiliksen. Motivaatio massatuotannon tekemiselle ei ole esiintyjän epärealistinen oletus oman lyriikan runollisesta arvosta. ”Pinnalle päästäessä kutkuttavaa on tulla kaikkien tuntemaksi. Monilla on tarve tehdä itsestäänselvää musiikkia ja tulla näin kaikkien tiedostamaksi. Tärkeintä silloin on ilmaista musiikillaan niin selkeä emootio, että suurin osa ihmisistä – olipa kyseessä sitten metsuri, liikemies tai lääkäri – löytää sen.”

Jos suomalainen sanataide kiinnostaa, on suomiräp kuitenkin herkullisimpia tarjottimia, jolta kielellisiä sutjautuksia voi nauttia. Hyvän musiikin mittari on Pulkkisen mielestä tuoda tuolle alustalle jotain, mitä siltä ei sillä hetkellä voi poimia. Olipa taiteenlaji mikä hyvänsä, tulee siihen pystyä tuomaan jotain uutta. “Ei välttämättä kokonaista gimmickiä tai kulmaa, vaan lisätä jotain valtavirrasta poikkeavaa.”

Pulkkinen ei kuitenkaan koe tarvetta tyrkyttää omaa nicheään joka paikkaan. Emma-gaalan TV-lähetyksen jälkeinen somesfääri oli hyvä herätys hänen mukaansa myös artistille itselleen. ”Hashtagilla Paperi T kirjoitettiin twiittejä, joiden sisältö oli pähkinänkuoressaan, että ’kuka vittu tää jätkä edes on?’ Silloin tajusin, että viittaukset ranskalaisista taideleffoista eivät tule kiinnostamaan suurta osaa suomalaisista”, elokuvista ilmaisuunsa polttoainetta tankkaava artisti kertoo. “Eikä se haittaa ollenkaan, heille on muuta sisältöä tarjolla.”

Olipa markkinarako Malarian pelolle mikä hyvänsä, kultaa myynyt multi-ilmiö upposi niin akateemiselle väelle, nuorille, vanhoille, räpistä pahemmin piittaamattomille posthipstereille kuin genreä jo aiemmin kuunnelleillekin. Suosion kautta julkisuutta saanut artisti on päässyt vaikuttamaan joko tiedostaen tai tiedostamattaan suureen yleisöön. Muistelen mielessäni vastikään vastaantullutta kuvaa, jossa Pulkkinen poseeraa silmät puoliummessa käsissään HeForShe-kampanjan sloganilla varustettu paperiarkki.

Malarian pelon kertoja on kärsivä mies, ei uhoava onnistuja, joka taluttaa konttaavia naisia kaulapannasta. Ehkä artisti on tietoisesti halunnut muokata muotteja, jotka puristavat kasaan niin miehiä, naisia, kuin kaikkia valmiisiin kehyksiin kuulumattomia. ”En koe keksineeni pyörää uudestaan. Pikemminkin tein jotain, mikä edustaa muuta kuin machokulttuuria.”

Haluaisin väen vängällä löytää tietoisesti kylvetyn yhteiskunnallisen aspektin levyltä, ja päädyn paljastamaan tulkintani koko musiikkibisneksen muuttavasta teoksesta, joka rikkoo sukupuolirooleja, murtaa myyttejä menestymisestä ja nostaa takaisin tietoisuuteen surulliset, syrjäytyvät miehet. Pulkkinen kuitenkin haastaa takaisin: “Itse näen kertojan olevan androgyyni, jonka sukupuolella ei ole mitään tekemistä levyllä läpikäytävien tunteiden kanssa. En ole mikään miehisyyden hengellistymä.”

Maailma, jossa nainen ei ole samassa asemassa miehen kanssa, on juurtunut myös musiikkibisnekseen, ja Pulkkinen myöntää tuon epäkohdan korostuvan etenkin räpkulttuurin ongelmallisessa naiskuvassa. Hän kertoo kuitenkin ihmettelevänsä kaksinaismoraalia, joka räp-kulttuurin kohtaamassa kritiikissä ilmenee. Malarian pelon on väitetty edustavan naisvihaa, koska siitä puuttuu naisnäkökulma. Samaan aikaan listojen kärjessä soi nuoren sukupolven kovasti kuluttamat kappaleet, joissa todellista naisvihaa ei edes piilotella, vaan veisut kohtaavat hiljaisen hyväksynnän, koska objektisoiva kieli ja kuva kuuluu genren alkuperäisenä pidettyyn tyyliin ja terminologiaan.

Nauramme absurdille ajatukselle siitä, millainen paskamyrsky ilmoille olisi noussut, mikäli Pulkkinen olisi valkoisena kolmikymppisenä miehenä astellut estradille kertomaan, miltä naisista tuntuu olla naisia. ”On huvittavaa, että parisuhteen loppumisesta ja negatiivisista asioista avautuminen kulminoidaan naisvihaksi.” Paradoksaalista Pulkkisen mielestä onkin, että siellä, missä pinttyneiden sukupuoliroolien ongelmaa koitetaan käsitellä, nähdään yritys vääränlaisena. Siellä missä naisviha ja naisten alistaminen taas voidaan nähdä selkeästi, annetaan asian olla.

Korostan, kuinka positiivisesti yllättynyt olin tajutessani, että räp-musiikilla voi saavuttaa suurta suosiota kertomalla elämästä miehenä, joka on rikki ja riutuva naisen vuoksi. Haastateltava ei kuitenkaan ensi alkuun innostu: ”Eikö sellaisia miehiä sun mielestä sitten ole?”

Nimenomaan on, mutta näkyvätkö he tai näytetäänkö heitä? Onko heitä Pulkkisen mielestä juuri populaarikulttuurissa tarpeeksi? “Me eletään ajassa, jossa voittajat ja onnistujat kertovat, kuinka kaikki on itsestä kiinni. Omalla panoksella voi päästä pitkälle, mutta mikäli vastoinkäymisiä sattuu enemmän, johtuu se ihmisen henkilökohtaisesta heikkoudesta.” Mikäli epäonnistumisia käsitellään, se tapahtuu Pulkkisen mukaan kannustamisen kautta. Instagramin tsemppikuvatilit eivät kuitenkaan kerro, mistä takaiskut johtuvat tai miten niitä ennaltaehkäistään.

Poliittisella taiteella Pulkkinen ei tahdo pelata Besserwisseriä. “‘Totuuksien’ osoittaminen ei kiinnosta mua. Teen mieluummin musiikkia, jolla pyrin tuomaan esille negatiiviset puolet maailmasta niin, että voisimme nähdä, mistä ongelmat kumpuavat. Malarian pelko käsittelee yksittäisen ihmisen eroamista ja elämänkriisiä, suurta kompastuskiveä. Yritän ymmärtää yksilön käymää matkaa.”

Henri Pulkkinen on taiteilija, ei poliitikko tai yhteiskuntakriitikko. Voisin päätellä kysymättäkin, ettei & Hendricksin toinen säe ‘Onks mestaa missä tytöt olis sievii ja Hendricks olis halpaa’ ole artistin kanta alkoholiveroon. ”No ei”, Pulkkinen nauraa, ”mutta jos sitä jatkaisi että ‘Virossa on sellasia baareja’ niin olisihan se sitten voinut olla…”

Väitän Pulkkisen pitävän itseään poikkeavana artistina. Mist’ nää räppärit puhuu / en osaa enää samaistua niihin, sekä Galis tekee hittei / Heikki tekee hittei / Mä vielki dokaan baaris omii litteit yhdessä säkeiden Mä en oo tefloneis / Ja mä en oo teflonist kanssa ovat sooloalbumin todisteita tästä. Ulkopuolisena itseään pienestä asti pitänyt Pulkkinen ei kuitenkaan halua tavoitella erilaisuutta itseisarvona. Erilaisuus ei hänen mukaansa myöskään automaattisesti tarkoita parempaa. ”Ajatus siitä, että aina pitää olla muita parempi, edustaa perinteistä räppiuhoa ja kertoo skenen kilpailukeskeisyydestä. Tällaisena en itse haluaisi nähdä kyseistä musiikkigenreä. Vaikka ymmärrän isottelua, ja nautin siitä joskus itsekin, ei se enää tässä iässä ole mielenkiintoista.”

Kuinka paljon musiikkiin sitten mahtuu uhoa tai viihdykettä? ”Riippuu, mitä kuunteluhetkellä haluaa kokea. Uhollekin on tässä genressä oma paikkansa.” Pulkkinen personifikoi musiikkia: “Räp on vähän kuin Smackdownia: se on viihdyttävää, siinä on hahmoja, suurin osa niistä on idiootteja ja sitten voi seurata mitä kentällä sähelletään. Kyse on viihteestä, joka pitää ottaa hirveän vakavasti, muttei liian vakavasti.”

Tärkeää omassa tekemisessä Pulkkiselle on uudistumiskyky. Utopistisessa musiikkibisneksessä räpistä ei tarvitsisikaan puhua skenenä vaan musiikkina, jota ihmiset tekevät. “Mulla ei ole mitään tarvetta varjella jotain hiphopin aitoutta. Monet siisteistä jutuista syntyy sen jälkeen, kun pystyy vapautumaan genrerajoista. Vaikka nyt puhutaankin paljon rodullistamisesta ja siitä, miten valkoinen keskiluokka ottaa haltuun alakulttuurit raiskaten ne turvallisiksi ja tyhjiksi.”

Pulkkisen itsensä mukaan kulttuurien sekoittuminen kuuluu niiden luonnolliseen kehityskaareen. Genrerajat paukkuvat myös Paperi T:n omassa tuotannossa, joka tunnetaan elokuva-referenssiensä lisäksi kuvataide-, musiikki- ja kirjallisuusviitteistään.

Vastaanottavaiseksi ja laiskaksi luonteeksi itseään karikatyrisoiva mies kertoo, että taide on hänelle luontevin tapa käsitellä maailmaa ja omia tunteitaan. Mitä ikinä kukakin Thunder Roadin innoittamana karkuun ajaakaan, Pulkkinen kokee helpoimmaksi tavaksi tehdä selkoa ajatuksistaan osoittamalla, että ‘just niin kuin Bruce sanoi’.

Kulttuurinkulutus on artistille tärkeää myös ammatinvalinnan takia. Paljon Pulkkisen tuotannossa puhuttanut namedroppailu on keino tuoda esille vaikeita asioita. Kuten niin monelle muullekin, taiteen omakohtainen tulkinta auttaa käsittelemään oman elämän lukkoja.

“Bob Dylanin Visions of Johanna on mun mielestä parhaiten kirjoitettuja lauluja maailmassa. Tuo tekstillinen maalaus todistaa, kuinka laululyriikka voi vastata maalaustaidetta. Mä en ymmärrä vittuakaan, mitä siinä biisissä tapahtuu, mutta mulla on oma mielikuvani siitä. Enkä mä ikinä pyytäisi Dylania niitä tapahtumia selittämään, vaikka se istuisi nyt tuossa vieressä, koska se on tuskin tarkoittanut laulua ymmärrettäväksi sillä tavalla kuin itse sitä tulkitsen.” Maalaus menisi vain pilalle.

Kirjallisuudesta Pulkkinen etsii mielenkiintoista tapaa kirjoittaa. Maailman hienoimpiin asioihin lukeutuvaa täydellistä lausetta metsästävä Pulkkinen antaa esimerkin tällaisesta taianomaisesta tekstinpätkästä: Thomas Pynchonin liki tuhatsivuisen Gravity’s Rainbow’n aloituslause – A screaming comes across the sky -riitti vakuuttamaan Pulkkisen koko kompleksisesta kirjasta. ”Tarina on mielestäni kirjojen epämielenkiintoisinta antia. Mulle on ihan sama, mistä kirja kertoo. Tärkeää on miten se kertoo.”

Oletan Pulkkisen siis lukevan kotona ainakin Hemingwaytä. ”Sitä muun muassa”, Pulkkinen naurahtaa jälleen. ”Ei mua The Sun Also Rises koukuta sen takia, että mua kiinnostaisi härkätaistelu. Hienoa on, että kun kirjassa istutaan dokaamassa ja katsotaan härkätaistelua, se fiilis välittyy ja tunnen tajuavani jotain siitä maailmasta. Mielenkiintoista on pystyä ymmärtämään asioita, jotka eivät muuten kosketa omaa elämää jonkun toisen kertoman kautta.”

Kirjallisuudesta hengittävän artistin olettaisi huolestuvan diginatiivi-nuorten passivoitumisesta iPadiensä äärelle. Radio Helsingillä työskentelevä medianomitaustainen Pulkkinen haastatteli vastikään Mikko Toiviaista Pojatkin lukee –kampanjasta. Eivätkö nuoret enää lue?

”Mä vähän haastoin Toiviaisen näkemystä siitä, että olisi tärkeää, että kaikki lukevat. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja hakeutuvat sen luo. Mutta jos joku teinipoika saa käsiinsä Zlatanin elämäkerran, niin innostuuko se myöhemmin Rimbaudin runoista? Nykymaailmassa on niin paljon kaikkea muutakin, mihin uppoutua.”

Lukijoiden, kuten radiolähetyksen kuuntelijoidenkin järkytykseksi Pulkkinen kertoo, ettei näe hittikirjoista olevan juurikaan hyötyä. Hän myöntää möläyttäneensä radiossa esimerkiksi Harry Potter -sarjan olevan kauheinta, mitä kirjallisuudelle on koskaan tapahtunut. “Siinä vaiheessa se haastattelu meni huonoksi ja ihmiset alkoivat kauhistella, miten voin sanoa jotain noin ignoranttia.”

Taikamaailman sankarit saati urheilijaelämäkerrat eivät edusta Pulkkiselle kaunokirjallisuutta. Vaikka mies myöntääkin lopulta, että lukeminen on aina askel positiiviseen suuntaan, suhtautuu hän porttiteoriaan toisenlaisen kirjan käteen nappaamisesta kyynisesti: “Sama asia on väittää, että hittiräppärin suosio tekee hyvää koko skenelle, koska yleisö voi löytää yhden artistin avulla laajemmalta kyseisestä genrestä vaihtoehtoista sisältöä. En tiedä uskonko tuohon minkään taiteenlajin kohdalla.”

Pohdimme vielä lyhyesti puhuvien päiden suosiota nuorten uutena informaatiokanavana. Pulkkinen toteaa, että jos Häräntappoaseesta ja vlogeista olisi nuorena pitänyt valita, niin ei hänkään välttämattä kyseistä ”suomiklassikkoa” olisi lukenut.

Menneen romantisointi ja kukkahattutäteily nuorten passivoitumisen suhteen ei kuitenkaan ole täysin aiheetonta Pulkkisenkaan mielestä. Pojatkin lukee -kampanja on osittain myös vastaisku asenteelle, jossa lukemista pidetään nolona. Pulkkinen itse ei ole kohdannut nuoruudessaan ennakkoluuloja lukuharrastuksensa suhteen. Hän kuittaa huumorilla aikuisiällä piirtyneen julkisen profiilin Porvoossa kulttuurinörtteilleestä pikku-Henkasta, joka luki kotona muiden pelatessa ulkona jääkiekkoa. Tarjottua mahdollisuutta rikkoa nörttistatus tässä ja nyt hän ei näe tarpeelliseksi.

”Teininä kyllä sanottiin, että ‘hemmetti kun Pulkkinen on aina tuollainen vastarannan kiiski’. Vallinnut mielipide oli, ettei nuori Henri pitänyt koskaan mistään. ”Vastasin aina, että päinvastoin: pidän niin paljon niin monesta asiasta, ettei mulla ole minkäänlaista mielenkiintoa haaskata aikaani asioihin, jotka mua ei innosta.” Olipa kyseessä sitten uusi toimintaleffa tai mikä tahansa populaarikulttuurin pintatrendi, Pulkkisen mieltymykset ovat selkeästi erotettavissa massatuotannosta.

Tästä syystä elitistiksi leimattua artistia ahdistaa, kuinka nykypäivänä sivistys, koulutus ja asioista tietäminen nähdään pätemisenä ja pröystäilynä. “Musiikkimaailman puolella huudellaan, että ‘olen mäkin joskus lukenut kirjan, ei sitä tarvitse kenenkään naamalle tulla tunkemaan’. Miten joku voi loukkaantua siitä, että mua kiinnostaa joku kirja?”

Pulkkista inhottaa ignooranttiuden ja antisivistyksen kukkiva renessanssi. ‘Kaiken maailman dosentit tulevat kertomaan’ on kuittaus asiantuntijoiden lausunnoille, joiden sijasta ihmiset kuuntelevat populistisia poliitikkoja tai muuten esille päästettyjä puupäitä. Julkisessa keskustelussa idiotismi on standardi, mikä pakottaa Pulkkisen päätä, mutta monelle muulle näyttäytyy normaalina. Ihmiset julkaisevat, jakavat ja lukevat klikkiotsikoista kopioituja aivo-oksennuksia ja mieltävät mielenkiintoiseksi muun muassa tositelevision. Sananvapauden väärintulkitsemisen varjolla voi sylkeä mitä mielen päältä kielelle juolahtaa, vailla sanktioita.

Onko kieli kokenut inflaation? ”Pikemminkin on kyse tiedosta. Asiantuntijuudella ei tunnu olevan mitään arvoa, vaan sitä pidetään elitisminä. Kieli sen sijaan on kovassa käytössä, ja kuka vaan voi huudella mitä tahansa, saaden sanomisilleen vieläpä tilaa. Mielestäni asiattomilta huutelijoilta saisi leikata kielet poikki”, Pulkkinen ärähtää, mutta nauraa päälle.

Vakavoiduttuamme jälleen pohdimme, miksi ennen pikkuporukoissaan jupisseet, rasisti-kusipäiksikin haukutut, hatarapohjaiset huutelijat pääsevät parhaalle palstatilalle. “Iljettävää, että me eletään yhtäkkiä yhteiskunnassa, jossa isojen mediatalojen halu luoda klikkiotsikoita ajaa meidät tilanteeseen, jossa lehtijuttuja tehdään ihmisistä, joilla ei ole keskusteluun mitään rakentavaa lisättävää. Samoja lehtijuttuja myös jaetaan Facebookissa, Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa, vaikka ne pitäisi ohittaa.” Pulkkisen mukaan klikkiotsikoita ei tehtäisi, ellei niille olisi selkeää tilausta. “Elämme aikaa, jossa sivistymättömyyttä ihannoidaan. Se on ahdistavaa.”

Pulkkinen muistelee, kuinka ennen vain harvat portinvartijat pääsivät ääneen. “Muistan nuoruudestani, kuinka suuren vaikutuksen tekivät esimerkiksi elokuva-alan asiantuntijat Peter von Bagh ja Jörn Donner. Tuli sellainen olo, että tällainen intellektuellismi on siistiä, kun televisiossa puhuvat ihmiset, joilla on asioista spesifiä tietoa. Nykyään framille pääsee mutu-tuntumalla.”

Massamusiikin kieli köyhtyy siinä missä muukin populaarikulttuuri suunnataan jo tehdessä kertakäyttöiseksi. Artistit kokevat kovaa painetta julkaista uutta musiikkia, koska kulutettavaa sisältöä on tarjolla niin paljon ja helposti, että ulos tullut materiaali unohdetaan hetkessä ja siirrytään seuraavaan. Väittämä kuuluu, että albumi on kuollut. Pulkkinen kuitenkin taistelee pitkäsoittojen puolesta ja uskoo niille olevan tilausta. Levyt, joita Pulkkinen on ollut tekemässä, ovat kaikki kokonaisuuksia. “Albumin 10 biisiä ovat yhdessä enemmän, kuin yksinään.”

Levyt ovat ohjaajanurasta haaveilleen Pulkkisen tapa tehdä elokuvia. Juuri Ruger Hauerin kanssa uunituoreen Mature-albumin julkaissut artisti konstruoi jo päässään seuraavan soololevyn tematiikkaa. Ideoita riittää, mutta ongelma on niiden toteuttaminen. ”Mun unelma-ammatti on ideoija, joka heittelee hyville muusikoille albumeiden aiheita ja biisien nimiä. Sitten ne taitavat tyypit toteuttaisivat ne käytännössä.”

Myös suuri sanataiteilija Paperi T siis kamppailee hyvien onelinereiden liittämisessä kontekstiin? ”Totta kai, se on se todellinen duuni. Writer’s block on huvittava käsite, sillä koko elämä on yhtä writer’s blockia, kunnes jostain syystä se solmu hetkellisesti aukeaa. Yleensä yksi lause tai sana kerrallaan.”

Spekulaatioita paineista uuden levyn tekemisessä on kuultu paljon, mutta Pulkkinen oikaisee samanlaisen stressin vaivanneen jo Malarian pelkoa tehdessä. “Pelkäsin, että eihän kukaan halua kuunnella tällaista vaivaannuttavaa, kornia musaa.”

Pulkkinen haluaa kulkea pelkoa kohti seuraavassakin projektissaan. Tärkeää on haastaa itseään ja tunnistaa toimivat maneerinsa sekä osata luopua toimimattomista. “Mulla on sellainen tunne, että pitää mennä sitä kohti mikä stressaa ja ahdistaa. Ensi levyllä haluan dropata sitä Maturellakin kuultua kylmää, ulkopuolisen kertojan roolia ja fronttia mahdollisimman paljon pois. Todennäköisesti seuraavastakin tulee ihan vitun ikävä levy.”

Uusiutumishaluinen ja -kykyinen Paperi T voi olla Suomen musiikkitarjonnan tulevaisuuden outolintu, Morrissey tai Bowie. Pulkkinen ei halua jäädä loukkoon yhteen määrittelevään lokeroon, mutta tulee todennäköisesti säilymään synkkänä ja vaikeana hahmona tulevaisuudessakin. ”Mukavuus ja helppous ei ole mielenkiintoista. Mutta en mä sitä sillä ikävällä tarkoittanut. Ensi levyllä aion olla puhtaampi. Herkempi.”