”When I fall into the abyss, I go straight into it, head down and heels up, and I’m even pleased that I’m falling in such
a humiliating position. I find it beautiful.” – Fjodor Dostojevski, Karamazovin veljekset (1880)

TEKSTI Juho Valta KUVAT Jaakko Suomalainen

Istun Café Engelin tunkkaisessa nurkkapöydässä. Hypistelen lievästi tutisevissa käsissäni ruttuista paperia, jolle olen edellisillan hermokaljojen aiheuttamassa tokkurassa kömpelösti muotoillut toistakymmentä kysymystä. Määräni on hetken päästä esittää ne kotimaan taidetaivaan ehkä pahamaineisimmalle henkilölle – Jussi Parviaiselle. Miehelle, jonka nimen mainitsemista seuraa aina hetki, jolloin monitaiteilijan mediaesiintymisistä pöyristynyt henkilö resitoi rykelmän niitä kunnianimikkeitä, joita Parviainen on vaiherikkaiden vuosikymmenten kuluessa itselleen kerännyt.

”Narsisti”, ”hullu”, ”kusipää”, ”naistenvihaaja”, ”paskanheittäjä”. Lista on pitkä ja sisällöltään karski.

Ehdin odotellessani arvuuttelemaan hyvän tovin sitä, millaisen Parviaisen saan pian kuulusteltavakseni. Mediaperformansseilta haiskahtavista muodonmuutoksistaan tunnettu Parviainen on esiintynyt näkemissäni haastatteluissa niin panojutuilla kerskailevana keikarina, poissaolevasti rahahuolistaan mumisevana hampuusina kuin vangitsevasti maailmankatsomustaan avaavana älykkönä. Urbaanilegendojen mukaan kaltaiseni kimittävät kukkakeppitoimittajat eivät ole aina selviytyneet herran grillaamisesta naarmuitta. Toivon siis hartaasti kohtaavani edellä mainitsemistani Jusseista viimeisimmän.

Kauhuskenaarioiden kehittelyni keskeytyy, kun siisteihin, mutta varsin huomiota herättämättömiin kuteisiin sonnustautunut Parviainen pamahtaa kantakuppilaansa prikulleen sovittuun aikaan. Ehdimme hädin tuskin sanoa edes käsipäivää, kun Parviainen jo ehdottaa siirtymistä hänen vakiopöytäänsä, josta voi ihastella Senaatintorilla loistavaa Tuomiokirkkoa. Yritys vaikuttaa toivottomalta, sillä kahvila on aivan täynnä. Hipsin kuitenkin kaulahuiviini kompuroiden jo päättäväisesti peremmälle tarpovan Parviaisen perässä.

Ja kappas kummaa! Leveäharteisen Parviaisen ei tarvitse tähystellä ympärilleen minuuttia kauemmin, kunnes pankinjohtajalta näyttävä herrasmies on kurlannut konjakkilasinsa tyhjäksi ja koikkelehtinut kumarrellen pois kuppilan paraatipaikalta. Parviainen on ottanut tilan haltuunsa pelkällä läsnäolollaan.

Istumme alas ja saan takellellen kysytyksi korkeintaan puolet ensimmäisestä kysymyksestäni, kun Parviainen on jo yltynyt luovan vimman vallassa intohimoiseen ja anekdoottien täyttämään monologiin. Kymmenen minuutin kuluessa olen saanut tietoiskun kohtaamispaikkamme karusta esihistoriasta, syväanalyysin Senaatintorilla pönöttävän Tsaari Aleksanteri II:n elekielestä ja pikaluennon siitä, miten filosofien siirtymä strukturalismista poststrukturalismiin vaikutti tarinankertojien tapaan suhtautua henkilöhahmoihinsa.

Helvetti! Tästähän taitaa tulla jotain.

VAPAAMUOTOISESTI soljuvan rupattelun lomassa muistan, että haastattelukin olisi tehtävä. Alamme ranskalaisia naturalisteja ylistettyämme viimein käsitellä Parviaisen uraa ja etenkin hänen läpimurtoaan.

”Mä olin aina kokenut olevani jotain muuta”, tunnustaa läpi teini-ikänsä Kuhmon kirjastossa klassikoita kuluttanut Parviainen. Taiteilijasieluille ominaisella tavalla Parviaisella oli riipivä tarve tulla joksikin. Siinä missä monet muut teatterikorkeakoululaiset suhtautuivat kouluun turvallisena harjoitusvaiheena ennen näyttämölle nousemista, alkoi suorituskeskeinen Parviainen miltei välittömästi työstää ensimmäisiä teoksiaan. ”Mä en kokenu teatterikorkeakoulua minään yritysvaiheena, jonka jälkeen vasta tehtäisiin. Koulu oli hyvä paikka, jossa tehdä”, hän muistelee. Huvittuneena hän myöntää suorastaan valmistautuneensa läpimurtoon mielensä sopukoissa.

Alter egojen kautta sielunelämäänsä kuvanneiden kirjailijoiden inspiroimana parikymppinen Parviainen ryhtyi rakentamaan omaa sivupersoonaansa ja kirjoittamaan itselleen ”fiktiivistä historiaa”. Omien kokemusten kollaasina syntyi Juska Paarma – mitättömyyden tunteen kanssa tuskaileva hurskas maalaispoika, jolla oli pakkomielle bodata itsensä Michelangelon Daavid-patsaan ruumiillistumaksi.

Läpimurrosta haaveileminen ei osoittautunut turhaksi. ”Diletantti”, ”Jumalan rakastaja” ja ”Valtakunta” näytelmien muodostama Juska Paarma –trilogia valloitti kasariyleisöjen sydämet, jotka olivat vielä sopeutumassa vuosikymmenen vaihteessa Suomeen rantautuneeseen ”joksikin tulemisen” –kulttuuriin. Alter egonsa tuhoisaa narsismia kritisoivilla teoksillaan Parviainen lunasti parissa vuodessa paikkansa kotimaisen teatteritaiteen suurimpana lupauksena.

Juska Paarma -buumi ei rajoittunut kotimaahan: ulkomaalaiset kriitikot puhuivat Parviaisesta milloin Dostojevskin toisena tulemisena, milloin Rainer Werner Fassbinderin manttelinperijänä. Kaavoihin kangistuneen kotimaisen teatterin täysremontin tehtäväkseen ottanut Jouko Turkka vakuuttui Parviaisen potentiaalista niin vahvasti, että kutsui hänet tutkaparikseen Teatterikorkeakouluun.

Menestystarinan sinetöi Seura-lehden äänestys, jossa suosituimpia suomalaisia pantiin järjestykseen. Keke Rosberg sai tyytyä palkintopallin nurkkapaikkaan ja Mauno Koivisto myöntymään vaalitappioon Parviaisen kavutessa katajaisen kansamme kukkulan kuninkaaksi. Jehovan todistajien raamattupiirien entisestä vakiokasvosta oli hetkessä tullut koko kansan Juska, joka köllötti Burt Reynoldsin ikonisten nakukuvien hengessä valtakuntansa lehtien kansissa luksusmersun nokkapellillä.

Parviainen kuitenkin muistuttaa, ettei tähteys ollut koskaan hänen ensisijainen tavoitteensa. ”Joksikin tuleminen on vain yksi dimensio elämässä. Asioiden ymmärtäminen on aivan toinen asia.” Hän ei missään nimessä vähättele ensimmäisiä teoksiaan, mutta toteaa, kuinka ”jokainen joksikin tullut pitää tärkeinä aivan muita töitä kuin niitä, joilla läpimurto on tehty.” Läpimurtoteoksissa piilee se vaara, että taiteilija jää toimittajien tekaiseman huuman vangiksi, eikä koskaan toivu siitä, kun mediamania lakkaa.

JA PARVIAISEN TAPAUKSESSAHAN se lakkasi.

Herkuleellista voittoputkea muistuttanut onnistumisten sarja oli liian hyvää ollakseen totta, ja Parviainen syöksyi hetkessä pollasta nollaan.

Tammikuun 17. vuonna 1987 Parviaisen oppilaista koostuva nelikko otti pikajunan pohjoiseen, mukanaan muutama litra aamukakkaa ja jokunen vaahtosammutin. Matkatavarat pantiin jo samaisena iltana kovaan käyttöön, kun Jumalan teatteriksi itsensä tituleerannut avantgardistien kvartetti vaahtokylvetti ja lingotti paskaa pahaa-aavistamattoman oululaisyleisön niskaan.

Seurasi valtava kansallinen ajojahti, jossa Parviaisen opetuslapset julistettiin valtakunnan ykkösvihollisiksi. Peräti ministeritasolla kuulutettiin näyttämötaiteiden ”normalisaation” ja Teatterikorkeakoulun ”erään linjan” eliminoimisen perään. Ikekanervamaisilla kiertoilmaisuilla viitattiin Teatterikorkean konventioita karttavan aisaparin kiistanalaisiin opetusmetodeihin. Keltainen lehdistö spekuloi Turkan ja Parviaisen osallisuudesta operaatioon ja vaati heitä tuomitsemaan seuraajiensa rötökset.

Mutta siihen ei Kallion kohukaksikko suostunut. Kyse ei ollut siitä, että Parviainen olisi pitänyt pojankoltiaisten erite-estetiikkaa erityisen vaikuttavana, vaan siitä, kenen joukoissa Turkka ja Parviainen halusivat julkisesti seistä. ”Kenen puolelle me oltaisiin silloin menty? Niiden, joita me oltiin koko ajan vastustettu”, selittelee hän päätöstään pysyä oppilaidensa tukena.

Päätös olla siirtymättä teatterimaailman pimeälle puolelle osoittautui Parviaisen uran merkittävimmäksi. Kouluun kohdistuva julkinen paine kävi niin kovaksi, että jatkaminen Turkan kanssa raivatulla polulla oli mahdotonta. Kapinahengessä itsepintainen Parviainen jätti dramaturgian lehtorin viran ja loikkasi pois kansakunnan suurnäyttämöiden parrasvaloista.

Lohdutuspalkinnoksi koulu tarjosi epämääräistä kokeilulaitosta, mutta mainstreamin mullistamiseen pyrkinyttä miestä ei kiinnostanut marginaalissa tuhertaminen. ”Mikään ei ole niin masentavaa kuin kokeilu ja sen tarjoaminen vaihtoehtona. Mua ei kiinnostanut jäädä vanhan isännän taloon uuden emännän pehtooriksi.”

Kun aiemmin kotimaan halutuimpiin dramaturgeihin kuulunut Parviainen alkoi paskapölyn laskeuduttua koputella jälleen tuttujen teatterilavojen ovia, vaadittiin häneltä dialoginäytteitä. Vaatimus oli hämmentävä, mutta Parviainen toimitti kiltisti otteita uusista töistään teatterijohtajille. Näytteet eivät kuitenkaan täyttäneet maamme taidepohattojen korkeita laatukriteereitä, ja Parviainen sai kerta toisensa jälkeen käännytyspäätöksen entisen territorionsa rajatarkastuksissa.

Koko kansan Parviaisesta oli tullut kotimaan teatteritalojen persona non grata – taidepiirien hiekkalaatikon hylkiö.

JA TÄTÄ TITTELIÄ hän saa kantaa vielä tänäkin päivänä.

Jumalan teatterin synnyttämän mediamylläkän jälkeen Parviainen on onnistunut toteuttamaan vain kourallisen kirjoittamiaan näytelmiä, sekä kaksi kulttimaineen saanutta elokuvaa – Yksinteoin (1990) ja Yksinteoin kaksi (2011) – jotka nähdäkseen kotimaan filmihullut ovat valmiita reissaamaan vaikka puoli Suomea. Töitä on kyllä löytynyt, erityisesti television puolelta. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, ettei kyseinen tuotanto tavoittele samanlaista klassikkostatusta kuin Parviaisen teatteri- ja elokuvatyö.

”Kyllä se silloin aika paljon sattui. Oli niin paljon tehnyt ja kaikki ovet olivat olleet auki. Kaikki halusivat keskustella siitä, mitä mä tekisin. Mutta sitten kun teki sen ison valinnan, sen aatteellisen valinnan, että mitä piti hyvänä, niin siinä oli sitten vain lähdettävä. Mutta kyllä se koski siis pitkään. Se harjoittelun määrä ja työn määrä ja se töiden laatu. Ja sitten siitä seuraa tämä. Kyllähän se katkaisi jollain tavalla elämän. Jokin itsessä oleva tendenssi siinä suljettiin”, kuvailee Parviainen tunteitaan hetkenä, jolloin ovet teatterimaailmaan lämähtivät kiinni.

Vaikka kovalla työllä ansaitun aseman menettäminen vaivasikin pitkään, ei Parviainen halunnut typistyä kultaista menneisyyttään märehtivän edellispäivän taiteilijan karikatyyriksi. Takaiskusta palautumisen mahdollisti sen ymmärtäminen, ettei oman työn laatu ollut laskenut, vaikka työnteko olikin hankaloitunut.

”Ihmiset haavoittuvat siitä, ettei niiden elämä jatkunutkaan niin, miten heistä kirjoitettiin. Mutta se mitä heistä kirjoitettiin olikin vain toimittajien tarvetta kirjoittaa jostakin. Ei se koske ihmisen persoonaa laisinkaan. Ihmiset kuitenkin tekevät tästä identiteettikriisiin ja katsovat peiliin ajatellen, että: ‘Herranjumala näytän ihan samalta, mutta en olekaan enää se sama.’ Sitten he sortuvat alkoholismiin ja käyvät taiteilijaravintoloissa valittamassa epäoikeudenmukaisesta elämästään”, parodisoi Parviainen hetkellisen valokeilansa vangeiksi jääneitä kohtalotovereitaan.

Nykyään Parviaisesta puhutaan julkisuudessa usein lunastamattomana lupauksena. Taiteellisten ansioiden sijaan Parviainen on nuorelle sukupolvelle usein tutumpi kohutusta avioliiton tyngästään Saana Uimoseen tai talvimajailustaan autiossa Lapinlahden mielisairaalassa. Uran on voivoteltu kaatuneen milloin juorulehdissa puituihin parisuhdekriiseihin, milloin poltettuihin siltoihin, milloin mielenterveysongelmiin.

Parviainen on kuitenkin oppinut minimoimaan moisen suruvalittelun vaikutuksen minäkäsitykseensä ja jatkanut luomistyötä lakkaamatta. Lehdistö ei hänen lahjakkuuttaan tule koskaan viemään.

NOIN TUNNIN Parviaisen menneisyyttä vatvottuamme alamme vähitellen siirtyä nykypäivään ja suuntaamaan katseemme tulevaisuuteen. Haastattelutilanne alkaa asteittain muistuttaa enemmänkin uusien kapakkakaverien päämäärättömästi soljuvaa keskustelua: välillä kehutaan kilpaa taidehistorian suurmiehiä, välillä räkätetään silmät vetisinä Nathalie Cardonen musiikkivideolle, jolla mudassa möyrivä latinokaunotar kiljuu orgastisesti Che Guevaran nimeä.

Aluksi uskoin, että Jussin tapa viedä keskustelua sivuraiteille oli puolustuskeino henkilökohtaisia kysymyksiäni vastaan. Nyt se alkaa kuitenkin saada silmissäni aivan uuden merkityksen. Historiallisten henkilöiden elämänkäänteitä ruotiessaan Jussi tuntuu paljastavan tuntemuksistaan jopa enemmän kuin suoraan kysymyksiin vastatessaan.

Murehtiessaan elokuvataiteen mullistaneen Orson Wellesin lähtöpasseja Hollywoodista tai parhaiden ystävien hylkäämäksi tulleen surrealistikirjailija Antonin Artaudin kohtaloa Jussi vaikuttaa epäsuorasti ilmaisevan, ettei hänen elämänkokemuksensa ole erityisen poikkeuksellinen. Hän tuntuu tietävän, että lukemattomat ihmiset tulevat läpikäymään samanlaisia vaiheita ja tuskailemaan samojen tunteiden kanssa. Ehkä hänen tarinansa on vain yksi ihmisluonteen voimien kohtaamisen loputtomasti toistuvista ilmentymistä.

Haluttomuus ilmaista jotain ajatonta onkin Jussista yksi kotimaisen teatterin perisynneistä tänä päivänä. Teatteritaide asettuu hänestä nykyään liikaa luokattoman alas vajonneen julkisen keskustelun asettamiin raameihin. Keskustelunjohtajan roolin mediassa ovat kaapanneet Jussin mielestä heikosti sivistyneet toimittajat, jotka älykkäämpien ihmisten ajatuksia nasevasti referoiden laulavat kaanonissa kapeakatseisia mielipiteitään.

Hänestä taiteilijoiden tulisi pyrkiä nousemaan median rakentamien rintamalinjojen yläpuolelle, ja etsiä kohtaamiimme ongelmiin uusia näkökulmia. ”Täytyy olla ihan pöljä, että menee median luomiin olosuhteisiin. Älyäminenhän tarkoittaisi juuri sitä, että ymmärtäisi tilanteesta jotain uutta. Eihän tässä kenelläkään ole mitään omaa havaintomaailmaa. Taiteilija syntyy vasta löydettyään oman havaintomaailmansa”, hän summaa.

Jussista teatterintekijät ovat unohtaneet Turkan kultaisen kehotuksen olla asettumatta kenenkään puolelle. Taiteen tulisi toimia hänestä sen sijaan keskustelun ”kolmantena tekijänä.” ”Ei keskitysleireilläkään kirjoitettu natseja vastaan, vaan elämän puolesta”, hän muistuttaa. Nykyään palvelutalossa asuvassa Turkassa piileekin Jussista yhä Suomen suurin taiteellinen lupaus. Jonkun on vain sisäistettävä hänen oppinsa ja jatkettava hänen jalanjäljissään. ”Siinä 73-vuotiaassa on tulevaisuus. Muuta ei näy.”

Erityisen vastenmielisenä Jussi pitää sitä, kun ajattomat klassikot typistetään aikamme puoluepoliittisen vastakkainasettelun pelinappuloiksi. ”Kun ajattomuus aikalaistetaan, tapahtuu suuri virhe”, hän julistaa.

Vasta äskettäin Aku Hirviniemen tähdittämä produktio Aleksis Kiven Nummisuutareista sai hänen verensä kiehumaan. Kiven yksinkertaisesta, mutta herkästä ja kauniista Eskosta oli tehty suomileijona-korua kaulassaan roikuttava sketsihahmo, jolla voitiin naljailla Perussuomalaisille. ”Ja silti Kansallisteatterissa osoitetaan suosiota jalat tömistäen ja huudetaan, että ’Hyvä Aku!’ Voi ku kiva! Nyt on klassikot saatavilla Putous-versioina!”, ironisoi kotimaan teatterin rappiota hämmästelevä Parviainen.

Kun kysyn Jussilta onko hänestä kevyen olemassaolon ihanne riivannut nykyihmisen, vastaa hän myöntävästi. ”Arto af Hällström sanoi joskus, että: ‘En viihdy tässä ajassa’. Se oli varmaan ihan oikein sanottu … Onhan tämä heikko aika. Kahdeksankymmentäluvunkin näkökulmasta tämä näyttää ihan naurettavalta. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisten elämä menisi näin pieneksi. Henkinen köyhyys on ihan älytöntä.”

Jussista ”pintarekisterissä” elävät ihmiset ovat unohtaneet Leninin käskyn haaveilla ja Freudin ihmiselle asettaman tehtävän luoda aikaisempaa parempaa olemassaoloa. Ihmisestä on kitketty usko vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen muun kuin itsensä kohdalla. Hänestä se kertoo paljon, että filosofian aatelia edustaa itseriittoinen self help –jupina, joka muistuttaa lähinnä yleisaikakauslehtien elämänohjeita. ”Vielä parikymmentä vuotta sitten oli filosofiassa vallalla ajattelu, ettei asioita voi sanoa yksinkertaisesti, koska asiat eivät ole yksinkertaisia. Nyt asioiden täytyy olla yksinkertaisia, koska muuten asian esittäjällä ei ole kompetenssia. Se on teoreettinen, eikä sillä ole käytännön kompetenssia”, hän murehtii. Jyrkän näkökantansa ihmispsyykeen nykytilasta Parviainen tiivistää toteamukseen: ”Ihmiset eivät näe maailmaa, vaan pelkän oman etunsa”.

SULKEMISAIKA lähestyy ja Café Engelin empiretyylinen sali alkaa kaikua tyhjyyttään. Nauhurini ajastimen ylittäessä kolmen tunnin rajapyykin tunnen saaneeni sen, mitä tulin hakemaankin: avoimen, machoilusta ja roolileikeistä vapaan oloisen Jussin. Vakavahenkiseen tuumailuun väsyneinä olemme viimeisen parinkymmenen minuutin aikana siirtyneet aavistukseen kevyempiin aiheisiin. Olemme muun muassa kummastelleet Teemu Selänteen absurdit mittasuhteet saanutta sankarimyyttiä. Paikoittain Jussi on peräti sortunut juoruilemaan Suomen seurapiireistä.

Vasta äskettäin ”Jengi vetää käteen, vaikka Teemu olisi jäähyllä” –tyylisiä törkeyksiä laukonut Jussi kuitenkin vakavoituu yllättäen ja tuo pyytämättä pari tuntia sitten käsittelyssä olleen alku-uransa jälleen esille.

”Ilman Jumalan teatteria mä olisin varmaan tehnyt sitä samaa mitä aiemminkin”, lausuu hän mietteliäänä. Hän vaikuttaa tietävän kuoppaisen uran ja nöyryyttävien mediaryöppyjen olleen avain monipuoliseen luomistyöhön. ”Ei se ole menestystä, että pääsee vaan tekemään duunia. Sekö olisi ollut menestystä, että oltaisiin Turkan kanssa alettu tekemään just sitä, mitä vastaan oltiin taisteltu?”, modernia menestyskäsitystä vieroksuva Parviainen toteaa.

Ennen lähtöäni en malta olla kysymättä sitä, minkä lupauksen äskettäin 60 vuotta täyttänyt Jussi Parviainen haluaisi vielä lunastaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän toteaa yksiselitteisesti haluavansa ilmaista sen, mitä on oppinut. Lapin yliopistoon on valmistumassa Jeesuksen menestystarina niminen taiteen väitöskirja, jossa hän korostaa muun muassa taiteen kykyä ulottua transsendenssiin ja dialogin roolia viisauden lähteenä. ”Dialogi on kaiken edellytys. Dialogissa kaksi on yksi. Siinä syntyy se kolmas tekijä, se meidän yhteinen jaettava”, hän filosofoi.

Ensisijaisena projektina on kuitenkin vielä lopullista esitysmuotoaan hakeva Armo-näytelmä, joka on ollut työn alla pitkään. Teoksen pyrkimys on kunnianhimoinen: saada yleisö tuntemaan armon kokemus. Siinä ei Jussin mielestä ole vielä kukaan taidehistoriassa täysin onnistunut.

HAIKEAMIELISEEN huohotukseemme lopullisesti kyllästynyt nuori tarjoilijatar marssii luoksemme hampaitaan pureskellen ja ilmoittaa kahvilan menneen juuri kiinni. Olen jo ehtinyt keräämään tavarani ja kiittämään keskustelukumppaniani värikkäästä vuoropuhelusta.

Jussi ei kuitenkaan ole vielä valmis lähtemään. Kaihoisalla äänenpainolla hän pyytää tarjoilijalta lupaa jäädä kahvilaan katsomaan kirkkoa vielä siksi aikaa, kun henkilökunta siivoaa paikkoja. Näin hänellä oli tapana tehdä aina silloin, kun uusi näytelmä oli valmistumassa. Epäuskoisesti silmiään pyöräyttävä palvelusneitomme ei vaikuta liikuttuvan taiteilijan muisteloista, mutta sallii Jussille hetken palata menneisyyteensä.

Naulakolle käveltyäni vaihdan vielä kertaalleen hymyileviä katseita pöytään jääneen Parviaisen kanssa. Vähitellen hän osoittaa katseensa ulos ikkunasta, johon Tuomiokirkon hehku on piirtänyt himmeän valokeilan. Jätän taiteilijan autioon ateljeehensa ja häviän Helsingin yöhön itselleni yhtä kysymystä toistaen: ”Miten ihminen kykenee välittämään armon, jos ei ole sitä koskaan kokenut?”