Olen juuri saapunut kotiin viimeisimmiltä tinder-treffeiltäni; kämppikseni istuttavat minut alas ja aloittavat perinteisen kyselyrumban. Vastaukseni taitaa olla täysin sama, kuin viimeksi: ”Oli tosi kivaa, mutta…”. Olin lähtenyt treffeille vailla minkäänlaisia odotuksia, ajatellen että tästäkään ei varmasti tule yhtään mitään; siellä on taas joku ruma ja kamala juha88. Mutta hei: ei tässä ole mitään menetettävääkään. Jaksoin juuri ja juuri laittaa vähän meikkiä. Matkatessa tapaamispaikalle en jännittänyt tippaakaan, olin pelottavan tyyni ja välinpitämätön. Sporassa pohdiskelin seuraavan päivän kauppalistaa. Ehkä parsakaalia?

Muistan elävästi ne ajat, kun treffeille meneminen oli valtava juttu, ja valmistauduin usean tunnin ajan valitsemalla vaatteita, meikkaamalla, suoristamalla hiuksia ja ajatellen mahdollisia kauhuskenaarioita. Entä jos kompastun ja tarraan häntä haaravälistä? Niinä aikoina ensitreffit olivat jännittäviä ja lumoavia, niissä oli jotain merkittävää. Nyt tunnen olevani luovuttanut jo ennen kuin tapaan toisen osapuolen. Koska olen monen ystäväni privaatti parisuhdeterapeutti, minulle on raportoitu samanlaisista tunnelmista. Miksi edes yrittää? Ei tästä paskasta kuitenkaan mitään tule.

Mutta on deittailun kirosana, joka estää tehokkaasti suhteiden muodostumisen. Sana koostuu miesten ja naisten, nuorien ja aikuisten, valtavista odotuksista ja kyynisestä katkeruudesta, jotka sekoittuvat, kun etsitään sitä täydellistä kumppania. ”Mutta se asuu vielä porukoilla”, ”mutta se on Turusta”, ”mutta se ei edes tiennyt kuka on Paavo Väyrynen”.

Lupaus on sana, joka on aina liitetty ihmissuhteisiin, mutta nykyään niihin osuvampi sana olisi lupaamattomuus. Tinder täyttyy ikisinkuista ja uusia treffejä sovitaan niin tiuhaan tahtiin, ettei välttämättä edes pysähdytä miettimään miksi. Vanhoina hyvinä aikoina elämänkumppani tavattiin lavatansseissa, naapurin bileissä tai treeneissä. Tavattiinpa tosielämässä sitten ystäväpiirin, yhteisen ympäristön tai aktiviteetin kautta, loi fyysinen läsnäolo aidon yhteyden ihmisten välille. Tinder mahdollistaa täysin yhteydettömän, helpon ja nopean tavan deittailla ventovieraita. Ihmisiä on helppo poimia ja pudottaa matkasta; poistetaan vain yhteystiedoista ”tinder-jätkä”, ja aletaan kalastella uusia matcheja. Helppoa kuin heinänteko. Koska valikoima on suuri ja vaivattomasti esillä, on helppo ajatella, että kyllä täältä vielä paremmankin löytää.

Treffien luonne tuntuu myös muuttuneen. Sanaa ”treffit” ei tunnu enää edes löytyvän ihmisten sanavarastosta. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sovitaan lisää kahvitteluja, käydään siellä sun täällä, mutta tunteita ei saa tulla. Kumpikaan osapuoli ei lupaa mitään, koska sehän tarkoittaisi, että jutusta voisi tulla suhde – sitoumus. Ajatuskin sitoutumisesta tuo mieleen itse kunkin traumatisoivat ensisuhteet, joihin on menneisyydessä ladattu niin paljon toivoa ja energiaa, mutta jotka ovat palaneet laukaisualustalleen kuin Apollo 1. Monien mielissä lupaus yhdistyykin johonkin maailmaa mullistavaan, ja epäonnistumisen riski on liian suuri.

Ei siis luvata mitää. Nähään, kattellaa, käydää baaris, juodaan kahvia, pannaan, käydää yöllisii keskustelui, matkustellaa. Eihän täs mitää vaimomatskuu olla hakemas. Aina voi feidata, jos ei tunnukkaa oikeelt.

Toisaalta, olen aina ollut sitä mieltä, ettei kannata luvata mitään, jos ei pysty pitämään lupaustaan. Älä lupaa ehtiväsi tapaamiseen, jos et oikeasti ehdi. Älä lupaa, että asiat kyllä järjestyvät, jos et ole varma. Lupaamattomuus on joskus kultaa. Se voi kuitenkin johtaa siihen, ettei edes yritä saada asioita tapahtumaan, vaan menee virran mukana mussuttaen suklaata tinderin ääressä.

Niin kauan kuin uskottelee itselleen, että ei etsi mitään vakavaa, voi rullata eteenpäin tunteitta ja deittailla ketä tahansa. Vapaus tuntuu hyvältä, koska ei tarvitse pelätä omien tunteiden puolesta. Ne eivät tule rikkoutumaan, eikä kukaan voi satuttaa, kunhan pitää tunteensa kurissa. Kun on vastuussa vain ja ainoastaan omasta itsestään, ei tarvitse mukautua tai muuttaa elämänsä suuntaa toisen ihmisen vuoksi.

Huomionarvoista on kuitenkin se, että yleisesti ottaen ihmiset janoavat läheisyyttä, jännitystä ja yllätyksiä, joita myllertävät tunteet tuovat tullessaan. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista; vaihtelevaa yksitoikkoisen sijaan. Lukuisten pettymysten ja rikottujen lupauksien jälkeen on kuitenkin vaikea luottaa enää kehenkään, ja monet pohtivat koko parisuhteen käsitettä kriittisessä valossa. Yhteiskunnan asettamien paineiden viidakossa, jännityksen kaipuussa, yksinäisyyden pelossa mietimme, kannattaako enää yrittää. Jostain käsittämättömästä syystä vastaus on kyllä, mutta rationaalista selitystä ei ole. Vastauksia täytyy etsiä lajimme loputtomasta ja mystisestä tunnemaailmasta, jossa ihminen janoaa toista ihmistä, aina ja ikuisesti.